Kirjaessee Johanna Jussila

Kristiina Hanhirova: Rakkautta, rukouksia ja rauhoittavia

 

 

Syöpä,

tuo ihmiskunnan viholainen, sanana jo niin kammottava ja karvoja pystyyn nostattava. Joitakin aikoja sitten syöpä tuntui olevan kuin lähes varma kuolemantuomio. Onneksi nykyään vain harvalla se on sitä.

Kristiina Hanhirova kertoo kirjassaan rakkautta, rukouksia ja rauhoittavia taistelusta miehensä, Timo Laukkion leukemiaa vastaan kahdeksan vuoden ajalta.

Joulun alla vuonna 2005 Timo meni lääkäriin oudon päänsäryn ja selkäkivun takia. Tutkimuksissa selvisi, että Timo sairasti akuuttia myelooista leukemiaa. Vakava tauti pisti elämän ihan sekaisin, selviytymisprosentiksi sanottiin 50/50. Timon hoidot aloitettiin sytostaateilla. Kunto heikkeni injektioiden takia ja Timo oli jo kolme päivää hengityskoneessa koomassa, mutta taisteli itsensä vielä rajan tälle puolelle.

Timolla oli hyvin paljon ystäviä ja he halusivat käydä tervehtimässä niin sankoin joukoin, että lopulta Kristiinan oli tehtävä kielto kaikille, koska infektioriski oli niin suuri ja huoneen muutkin potilaat kärsivät. Timon herätessä koomasta, hän puhui ensimmäiset päivät englantia ja oli aivan omissa fantasiamaailmoissaan.

Kun Timon kunto alkoi kohentua tammikuussa, alkoi heti uusi sytostaattikuuri ja lisäksi tarvittiin vielä luuydinsiirto. Toinen sytostaattikuuri menikin hyvin, pahoilta infektioilta vältyttiin ja leukemia saatiin pidettyä kurissa.

Helmikuun lopulla oli kolmas sytostaattikuuri, jota seurasi viiden viikon infektiokierre ja Timo alkoi osoittaa  taisteluväsymystä. Hoidon jälkeen vointi kuitenkin koheni morfiinilääkityksen ansiosta ja Timo pääsi kotilomalle.

Toukokuussa oli vuorossa kantasolusiirto, jossa Timo sai uuden luuytimen, infektioiden lisäksi kantasolusiirrossa pyritään ehkäisemään ja hoitamaan sekä hyljintä- että käänteishyljintäreaktioita. Elinsiirrossa(kantasolusiirto) hyljintä tarkoittaa sitä, että keho alkaa hylkiä siirrettä. Kantasolusiirrossa yleisempää on käänteishyljintä, jossa siirretyt solut alkavat hylkiä isäntäänsä.

Samaan aikaan Kristiina sairastui ja taudin diagnoosiksi tuli punajäkälä. Hoidoksi hän sai valohoitoa.

Syksy meni hyvin muutamaa infektiota ja paria sairaalareissua lukuun ottamatta ja Timo pääsi töihinkin, vaikka sairaslomaa olisi vielä ollut. Tammikuussa tuli sairaalasta tieto, että tauti olisi tuloissa takaisin. Luuydinnäytteestä oli löytynyt omia soluja eli leukemiasoluja suhteessa 50/50. Lääkärit päättivät purkaa immunosupression. Hylkimistä estävät ja vastustuskykyä lamaavat lääkkeet vedettiin melkein kokonaan pois, josta seurasi, että kunto romahti ja lisätaudiksi tuli vielä mm. keuhkokuume ja sappirakkotulehdus.

Kuin ihmeenkaupalla Timo selvisi taas kaikesta ja lopulta luuydinnäytteestäkin löytyi taas vain luovuttajaperäisiä soluja.

Vuoden 2007 lopulla Timo alkoi kaatuilemaan ja syyksi paljastui kortisoni, jota hän joutui syömään käänteishyljinnän kurissapitämiseksi. Lisäksi kortisoni ohensi ihoa ja aiheutti mustelmia ja repeämiä.

Viidentenä vuonna sairastumisesta alkoi olkapäätä kiristää. Pian myös toista ja sitten jo lonkkaakin. Syyksi paljastui taas kortisoni ja sen aiheuttama luunekroosi eli luukuolio ja tarvittiin leikkauksia. Kun näissä ei ollut vielä tarpeeksi, niin Timolle tehtiin myös pallolaajennus.

Jouluista tuli heidän perheensä painajainen. Lähes joka joulu kahdeksan vuoden ajan Timo oli joko sairaalassa tai sairaalareissu oli tulossa.

Kirjan luettuani johtopäätöksenä voi vetää, että Timo on taistelija ja selviytyjä. Kahdeksan vuotta sairastamisen jälkeen hän käy fysioterapiassa ja yrittää pitää kuntoaan yllä. Kristiina on jaksanut uskollisesti hoitaa ja kannustaa miestään nämä kaikki sairastetut kahdeksan vuotta. Sairastaminen ei ole raskasta ainoastaan sairaalle, vaan läheinen joutuu koville myös. Kristiina kirjoittaa "Meille on vuosikaudet opetettu, että jos syöt sitä, vältät tätä, liikut näin ja elät noin, niin pysyt terveenä, hyväksyttynä ja siten siis onnellisena. Näin ei ole. Sairastua voi kuka tahansa."