SAHU Kirjaessee Marjo Räty

RAJALTA RAJALLE

Esko Ollila

Kirja kertoo Eskon omakohtaisesta kokemuksesta sairastua Aivoverenvuotoon ja Aivohalvaukseen. Esko oli vain 32-vuotias, kun hän sai ensimmäisen kerran Aivoverenvuodon ja kymmenen kuukautta myöhemmin Aivoverenvuoto uusiutui.

Ensimmäisessä Aivoverenvuodossa mitään pysyviä vammoja ei päässyt tulemaan ja tämä hoidettiin leikkauksella kuntoon. Elämä jatkui normaalisti, kunnes toinen Aivoverenvuoto tuli, johon ei ollutkaan parantavaa hoitomuotoa.

Elämä oli pilalla, entiseen ei ollut paluuta, kaikki romahti yhdellä kertaa tuosta noin vain. Halvaantuminen vei kävelykyvyn, puhe oli epäselvää, käsissä oli vapinaa ja mikään ei ollut kuin ennen.  Hänelle oli järkytys koska hän ei pystynyt kävelemään vaan tarvitsi liikkumiseen pyörätuolia. Hänen oli vaikea hyväksyä tilannetta koska oli harrastanut juoksua ja tehnyt työtä lääkintävoimistelijana. Miten elämä kohteli näin, ei ollut paluuta työhön eikä harrastuksien pariin, päällimmäisenä tunne ettei ollut mitään.

Eskolla meni oma aikansa totutella tilanteeseen ja siihen, että hyväksyi oman kohtalonsa, pitipä siitä tai ei, koska siitä ei päässyt minnekään. Sairaudesta huolimatta elämä jatkui, oli sopeuduttava vaan uusiin olosuhteisiin ja tehtävä se, mitä pystyi.

Hän rypi itsesäälissä ja masennuksessa. Tunteet olivat sekaisin ja yhtä kaaosta, mutta hyvät ystävät ja lähiomaiset kannustivat ja tukivat jaksamaan ja yrittämään eteenpäin.

Ajattelu itsestä ja siitä missä tilanteessa oli, halu kuntoutua, kävellä vielä joskus ja saada elämä takaisin.

Alku oli haastavaa koska, piti oppia jotakin uutta ja samalla myös tottua siihen. Välillä oli hyviä jaksoja ja monesti oli tunne, ettei mikään onnistunut. Se vaati paljon aikaa, sinnikkyyttä ja periksi antamattomuutta. Kuntoutus vei monia vuosia, ennen kuin alkoi tapahtua muutoksia. Tämä oli pitkä ja kivinen tie ja se vaati kovasti harjoittelua, kärsivällisyyttä ja sitä miten motivoitunut oli kuntoutuksen suhteen.

Esko oli motivoitunut kuntoutukseen ja halusi kovasti kävellä jaloillaan, vaikka apuvälineen turvin. 7 vuotta kuntoutuksen jälkeen hän kävelee nelipistesauvojen tuella ja on onnellisesti naimisissa sekä kahden ihanan tyttölapsen isä. Silti kuntoutus jatkuu edelleen hänen elämässään.

Pitää uskoa itseensä ja siihen mitä tekee. Täytyy vaan yrittää koko ajan, senkin jälkeen kun on epäonnistunut. Mahdollisuuksia on niin kauan kuin jaksaa yrittää. Jokainen päivä on myös uusi alku ja mahdollisuus.

Elämä on kolhuja ja haavoja, oppimista ja unohtamista. Alku tuntuu ankealta, tosi kamalalta, aika opettaa hiljalleen katsomaan asioita uudella tapaa.

Terveys on jotakin sellaista, jonka todellisen arvon ymmärtää vasta, kun sitä ei enää ole. Ja näinhän se yleensä on!