Jenny Lexhed: Kun rakkaus ei
riitä, äidin kamppailu lapsensa puolesta
Ruotsalainen Jenny Lexhed,
aivan tavallinen perheen äiti joutui kohtaamaan karun todellisuuden esikoisensa
erilaisuuden vuoksi. Kirja kertoi vaikeuksista ja omasta rajallisuudesta äidin
käydessä kamppailua lapsensa puolesta.
Jenny sai puolisonsa Callen
kanssa poikavauvan. Poika sai nimekseen Lucas. Hyvin varhaisessa vaiheessa äiti
huomasi pojan olevan erilainen kuin muut lapset. Häneen ei saanut
katsekontaktia eikä hänen kehityksensä kulkenut normaalia rataa.
Kun Lucas ei oppinut puhumaan
terveysalan ammattilaisetkin uskovat jotain olevan pielessä. Äiti alkoi tutkia
ja kysellä paikkoja, missä poikaa ja hänen kehitystään alettaisiin tutkia,
mutta niihin oli jopa vuosien jonot. Perhe oli sitä mieltä, ettei pojan kanssa
voinut odottaa niin kauaa. Mitä pikemmin tutkimuksiin ja hoitoon pääsisi, sitä
paremmat mahdollisuudet pojan oli kuntoutua.
Tuntuu, että kirja vei
mukanaan. Tunne äidin tuskasta lapsensa puolesta oli miltei käsin kosketeltavaa.
Tunnekuohu ja tuska veivät syvälle tunteeseen ja siihen avuttomuuteen mitä äiti
lapsensa puolesta koki. Tutkimuksiin pääseminen ja tiedon saanti vievät
ikuisuuden ja äiti viettääkin usein öitä tietokoneella tutkiessaan sairauksia
ja hoitomenetelmiä millä voisi auttaa poikaansa.
Onnenkantamoinen kohtaa, kun
Lucas pääsee jonon ohi Tore Duvrenin vastaanotolle. Pojalle tehtiin
laajamittainen psykologinen tutkimus sekä puheen- ja kielellisen kehityksen
arviointi.
Vastaukset tulivat aikanaan
ja vanhempien aavistus ja pelko saivat vahvistuksen. Lucas oli kehityksestään
myöhässä, jopa niin pahoin, että hänelle suositeltiin neurologista tutkimusta.
Ilman diagnoosia perheen oli
vaikea päästä asiassa eteenpäin.
Leikkineuvola oli
erityispedagoginen palvelukeskus johon Lucas ja Jenny pääsevät käymään. Sieltä
Jenny sai neuvoja, kuinka Lucaksen kehitystä voitiin edistää leikin avulla.
Sieltä he saivat lainaksi myös erilaisia pelejä, pikkuautoja ja muita
harjaantumiseen tarvittavia välineitä. Lucas kiinnostui tietokonepeleistä ja
innostui huomatessaan mitä kaikkea näyttöruudulla tapahtui.
Lukiessani pohdin hyvinkin
paljon ja usein vanhempien voimattomuutta uusien haasteiden edessä. Joskus
neuvolassa huomautetaan asioista millä ei juurikaan ole merkitystä, mutta sitten
ei välttämättä uskota vanhempien huolta ja hätää lapsensa kehitykseen liittyen.
Vanhemmuudesta tulee hyvin rankkaa. Vanhemmat kokevat epäonnistuneensa
vanhempina ja tuntuu kuin koko yhteiskunta olisi vastaan heidän perhettään.
Kirjassa ei kiinnitetä huomiota
perheen toisen lapsen, Saran, odotukseen ja syntymään. Sara vain tulla tupsahti
perheeseen. Äidin on hyvin vaikea olla vertaamatta lapsia toisiinsa. Jo Saran
varhainen kontakti ja vuorovaikutus äidin kanssa oli niin erilaista kuin
Lucaksen. Saran ollessa puolitoistavuotias Lucian-päivän aikoihin, äiti mietti
kuinka niin iloinen ja energinen voi nuorempi lapsi olla esikoiseen verrattuna.
Tämä vain oli lähtenyt yksin yläkertaan ja riisunut kaikki vaatteensa pois,
eikä halunnut tulla muiden seuraan.
Välillä äiti sai ilon
pilkahduksia ja toivon kipinöitä keskustellessaan muiden autististen lasten
vanhempien kanssa, joilla lapsi oli kuntoutunut lähes täysin ja voi elää lähes
normaalia elämää.
Yön pitkinä tunteina äiti
taas etsi parasta mahdollista hoitokeinoa ja kuntoutumissuunnitelmaa lapsensa
tueksi. Käyttäytymisterapia tuntui parhaalta vaihtoehdolta, äiti oli vihdoin
toiveikas. Kuntouttavaan toimintaan lähtivät perheen lisäksi isovanhemmat,
esikoulun opettaja Vera, isän ystävä Frederik sekä tukiyhdistyksen jäsen Lotta.
Terapialla oli hyviä vaikutuksia Lucasin kehitykseen ja hän oppikin paljon
asioita. Mutta sitten asiat saivat uuden käännöksen.
Äiti pohti itseään,
menneisyyttään omia autistisia piirteitään sekä miehensä poissaolevaa käytöstä,
kun hän keskittyi johonkin toden teolla. Voin vain kuvitella äidin mietteitä ja
syyllisyyttään: ”mitä tein väärin? Olisinko voinut välttää pojan ongelmat?
Olisiko pitänyt tehdä jotain aikaisemmin?”
Äiti nukkuu hyvin vähän. Yö
kolmeen asti hän tutki ja kehitteli selviytymiskeinoja pojalleen. Viimein hän
nukkui pari tuntia ja jo viiden aikaan heräsi pirteänä, sama kierre jatkuu
viikkoja. Calle kävi töissä ja yritti tasapainoilla työn ja Jennyn jatkuvien
uusien ideoiden välissä. Lopulta Jenny oli niin väsynyt ja sairas, että Calle
joutui viemään hänet sairaalaan, psykiatriselle osastolle 22. Lääkityksen
voimalla hän sai ensin nukuttua, mutta sama ylikierroksilla käynti jatkui ja
lääkitystä lisättiin. Jenny tiesi tarvitsevansa apua mutta ei sellaista
lääkemäärää mitä hänelle syötettiin saatikka pakkohoitoa, jonka kestosta
määräsi vain osaston lääkäri.
Tuntuu karmivalta ajatus,
että ihminen joutui siihen tilaan vain sen takia, että halusi auttaa omaa
puolustuskyvytöntä lastaan. Kukaan ei auttanut, eikä tukenut tarpeeksi. Äiti
ajoi itsensä aivan loppuun ongelmien kanssa. Kirjaa lukiessa, varsinkin äidin
sairaalajaksoa, omat tunnelmat olivat hyvin surulliset. Kuntouttavaa hoitoako?
lääkkeitä lisää, pakkohoitoa, eristystä, tuskaa lapsista ja omasta jaksamisesta
sekä parantumisesta. Hoitajien kulttuurien välisiin eroihin Jenny kiinnitti
huomioita. Ruotsalaiset tekivät velvollisuutensa, latinalaisamerikkalaisista
hoitajista huokui lämpöä ja turvallisuutta särkyneelle mielelle.
Vihdoin reilun viiden viikon
hoidon jälkeen Jenny pääsi kotiin. Hän päätti peloista ja epävarmuudesta
huolimatta jatkaa ilman lääkitystä. Miehensä kanssa tuli usein riitaa ja elämä
vaikutti hyvin epätasapainoiselta, mutta lasten takia hän päätti olla vahva.
Vanhempien välinen rakkaus ei ollut hävinnyt, se oli vaan hukkunut ongelmien ja
Lucaksen ongelman varjoon.
Kuinka perhe voi selvitä
näinkin suurista ongelmista ja vastoinkäymisistä?
Lucasta aloitetaan valmentaa
päiväkotiin. Haastatteluja, testejä, keskusteluja loputtomiin. Koskaan ei
voinut tietää mikä auttaa ja mikä ei. Lohduttomalta vaikutti ja sai minut
lukiessa taas surulliseksi.
Perheen elämä oli yhtä
vuoristorataa. Välillä Lucas kuntoutui ja oppi uusia asioita, välillä taas
taantui ja elämä tuntui menevän väärään suuntaa. Välillä vanhemmilla oli vaikea
suhde keskenään, tuli riitaa ja he loukkasivat toisiaan tahtomattaan, mutta
päättivät pysyä yhdessä ja yrittää eteenpäin.
Lucakselle vaihdettiin
terapiamuotoja välillä. Äiti tutki niin paljon erilaisia terapioita ja niiden
vaikutuksia ja saavutettuja tuloksia, että sai hänet epäilemään ja lopettamaan
esimerkiksi käyttäytymisterapian. Kuitenkin tähän terapiamuotoon perhe päätti
palata uudelleen, koska Lucas kehittyi paljon siinä terapiassa. Toinen isoäiti
ja muutaman kerran vaihtunut henkilökohtainen avustaja olivat valmiita
panostamaan Lucaksen opettamiseen joka päivä, jopa lomilla.
Pohdin paljonkin äidin tuskaa
ja epätoivoista tietä etsiessään uusia terapiamuotoja, joista voisi olla apua
hänen pojalleen. Äidin tuska oli välillä käsin kosketeltavaa. Se huokui
jokaisesta sanasta ja teosta, tunnepuolella se otti vallan minustakin ja sai
äidin tuskan siirtymään minuunkin. Kuinka kukaan voi jaksaa ja samalla
pyörittää perheen arkipäivää?
Vanhemmat päättivät pitkän
harkinnan jälkeen yrittää vielä kolmatta lasta. Yritys palkittiin pian uudella
raskaudella mutta se päättyi keskenmenoon. Jonkin ajan kuluttua alkoi uusi
raskaus ja se päättyi onnellisesti pienen tyttövauvan syntymään. Näin perhe
jatkoi eteenpäin ja äiti tunsi syyllisyyttä tyttöjen jäävän vähemmälle, kun
Lucas vaati niin paljon aikaa ja energiaa. Rankkuudestaan huolimatta kirja
valoi myös toivoa. Kuntoutus toi apua arkeen ja poika kehittyi, hitaasti mutta
edistystä tapahtui.
Lucas oppi ajamaan
polkupyörällä, laskettelemaan ja puhumaan muutamien sanojen lauseita. Lucas ei
koskaan antanut tulla fyysisesti lähelle vaan piti etäisyyttä myös äitiinsä.
Kirjan lopussa tunnelma oli hyvin positiivinen ja antoi toivoa paremmasta,
koska Lucas pyysi äidin viereensä, aivan lähelle ja siinä he köllöttelivät ukkosen
räiskiessä ulkona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti