Menolippu Mombasaan.
Draamaelokuva vuodelta 2002.
Käsikirjoittaja Hannu Tuomainen & Atro Lahtela
Ohjaus Hannu Tuomainen
Elokuvan näyttelijät: Antti Tarvainen, Joonas Savartamo ja Johanna Rönnlöf
Tiivisteenä: Peteä ja Jusaa yhdistää sairaus, syöpä. Erona heillä on se, että Petellä on koti, vanhemmat, tyttöystävä ja toivo parantumisesta, Jusalla ei.
Jusa lähtee unelmansa perään ja Pete heittäytyy mukaan. Elokuva kertoo ystävyydestä, rakkaudesta, elämänhalusta ja elämän ainutlaatuisuudesta sekä kuoleman kohtaamisesta.
Pete on 17-vuotias lukiolainen sekä myös lahjakas kitaristi. Tavoitteena hänellä on päästä No Future today yhtyeen kitaristiksi koe-esiintymisen kautta. Hän on ihastunut myös Kataan ja suunnittelee iskevänsä hänet bileiltana jossa esiintyy koulun yhtyeessä.
Kesken keikan hän saa oudon kohtauksen ja menettää tajuntansa.
Pete leikataan välittömästi.
Diagnoosi on tyly: Lääkäri ei voi ennustaa varmuudella näkeekö Pete seuraavaa syksyä sekä 18-syntymäpäiviään.
Sairaalan osastolla Pete saa huonetoverikseen huumorin mestarin, koulukotikasvatin Jusan. Jusalla on haaveena päästä kokemaan Mombasan kuumat hiekkarannat Afrikkaan ennen kuin sairaus saattaa saada yliotteen-eli pian. Jusa täyttää 18-vuotta ja sen myötä vapautuu koulukodin holhouksesta.
Sen kunniaksi pojat pojat pitävät bileet. Jusa hankkii viinaa, laittaa Mombasa-biisin soimaan, mutta yöhoitaja keskeyttää juhlinnan ja vie mankan toimistolle. Sen vuoksi pojat päättävät karata sairaalasta. Aamulla Pete olisi valmis palaamaan sairaalaan mutta Jusa ei, sillä hänen ennusteensa on "ihan perseestä eli ei toivoo, ei hoitoo".
Jusa haluaa Mombasaan ja Pete suostuu lähtemään mukaan jos he ensin käyvät tapaamassa Lapissa olevaa Kataa.
Jusa suostuu tähän ja nostaa rahat tililtään ja ostaa kaksi menolippua Mombasaan. Viikon päästä lähtee lento.
Tästä alkaa poikien vaihderikas matka läpi suomen.
Monien vaiheiden ja tapahtumien kautta pojat saavat vihdoin kyydin Lappiin ja löytävät Katan, joka on kesätöissä enonsa ravintolassa. Kata ja Pete viettävät illan yhdessä. Pete haluaisi kertoa Katalle lääkärin diagnoosista mutta Kata sanoo, että ei halua kiirehtiä vaan edetä hitaasti.
Kata saa sattumalta selville poikien sairauden ja tarjoaa tarjoaa enonsa cadillacilla heille kyydin etelään.
Matkalla Jusa, jonka voimat alkavat hiipua, saa seurakseen takapenkille Ruusunnupun joka pummaa kyydin No Future Todayn konserttiin.
Petellä olisi mahdollisuus esiintyä yhtyeen kanssa mutta se menee pieleen koska Jusa joutuu tappeluun jossa kadottaa Ruusunnupun sekä kassinsa jossa oli sairaalasta varastetut kipulääkkeet.
Cadillacin takapenkillä Jusa ymmärtää, että hänen unelmansa ei toteudu ja heittää matkaliput tuulen vietäväksi. Jusan kivut kovenevat ja Pete päättää Katan kanssa murtautua eläinlääkäriasemalle josta he saavat kipulääkkeitä. He ajavat meren ääreen, aurinko kimaltelee hiekkarannalla, kun Pete pitää Jusaa sylissään ja Kata Jusan kättä omassaan.
Jusa hymyilee, hän on onnellinen.
Pete saa viettää 18-vuotissyntymäpäivänsä ja paranemisennuste on hänen kohdallaan hyvä.
Tämä elokuva sai minut miettimään, kuinka jatkaa elämää eteenpäin jos on saanut diagnoosin parantumattomasta sairaudesta ja millaisia hoitomuotoja se toisi tullessaan jäljellä olevalle ajalle. Pelkkä pohdiskelu saa ahdistuneen olotilan aikaiseksi...paniikki, hätä, pelko, suru, viha...
Nuo lauseet itsessään ovat jo pysäyttäviä ja sitä väkisinkin rupeaa miettimään asioita syvällisesti ja lopullisesti.
Entä jos itse olisi samassa tilanteessa? Että toivoa parantumisesta ei ole. Pelottavaa. Haluaisinko jatkaa hoitoja jolloin ehkä saisin muutaman kuukauden lisäaikaa...viettää aikaa sairaalassa, ottaa vastaan hoitoja ja lääkitystä ja jossain vaiheessa siirtyä saattohoitoon vaiko lopettaa hoidot ja elää "normaalisti" jäljellä oleva aika läheisten läsnäollessa?
Kyllä jälkimmäinen vaihtoehto painaa vaakakupissa enemmän, ainakin minulla. Toki silloin läheisten läsnäolo olisi erittäin tärkeä asia...
Jokainen elämä on ainutlaatuinen ja arvokas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti