Kirjaessee Laura Toivanen

Kun kaikki onkin toisin

 

Jokaiselle sattuu varmasti elämänsä aikana jokin mielialaa horjuttava kokemus. Toisille niitä sattuu useampiakin. Joskus kyse on terveydestä; omasta tai läheisen terveydestä. Joskus voidaan käydä hyvinkin lähellä elämän ja kuoleman rajaa. Mikä siinä tilanteessa on tärkeintä? Mitä silloin tarvitaan? Silloin tarvitaan tukea. Se on siinä tilanteessa tärkeintä. Jos haluaa auttaa toista, täytyy itse olla kunnossa. Kuinka isä voi tukea poikaansa, jos ei itse ole vahvimmillaan? Mistä isä voi saada apua, jotta voi itse olla avuksi? Miten hän jaksaa?

Tällaisia ajatuksia minussa herätti Tero Järvisen kirjoittama kirja, Kolhittu. Se on päiväkirja isän ajatuksista, kun hänen oma poikansa sairastuu syöpään. Kirja kertoo, miltä isästä tuntuu olla isä ja mikä on vanhempien rooli, kun oma lapsi on vakavasti sairas. Kirja alkaa vuoden 2007 keväästä. Isoveljellä on ollut outoja vatsakipuja, jonka takia hän on käynyt lääkärissä. Mitään ei ole löydetty ensimmäisistä laboratoriokokeista. Koulustakin on etsitty syytä, mutta mikään ei viittaa koulusta aiheutuvaan stressiin. Kaikki näyttäisi olevan hyvin 7-vuotiaan pojan elämässä. Pitkäperjantaina kaikki kuitenkin muuttuu. Laboratoriokokeista näkyy, että tulehdusarvo on koholla ja vatsa on kipeä ja painellessa se tuntuu kovalta. He lähtevät Seinäjoen keskussairaalaan lisätutkimuksiin. Keskussairaalassa isoveljelle tehdään vatsan ultraäänitutkimus, josta selviää, että vatsassa on kasvain. Matka jatkuu Tampereen yliopistolliseen sairaalaan, lasten poliklinikalle. Siitä alkaa kirjan tapahtumat, melkein 1,5 vuotta kestävä taistelu syöpää vastaan.

Kun oma läheinen sairastuu, unohtaa sitä välillä pitää huolta myös itsestään. Kaikki voimat menevät läheisen tukemiseen ja auttamiseen. Usein mies on perheen pää ja olettaa, että suurin vastuu on hänellä ja hänen täytyy pitää huolta kaikista. Siksipä Kolhittu  pistääkin miettimään, kuinka kirjoitta on jaksanut pitää huolta sekä sairaasta lapsestaan että vaimostaan, 4-vuotiaasta pojastaan, 7 kuukauden ikäisestä tyttärestään ja itsestään. Kuinka hän on jaksanut paneutua sairaan poikansa hoitoon, vaikka hänestä on välillä varmasti tuntunut siltä, että hän itse tarvitsee hoitoa. Mistä siinä tilanteessa löytää voimia, jotta ei luovuta. Kuinka isän voi saada ymmärtämään, ettei hänen tarvitse yksin pitää huolta kaikista ja ettei kaikki ole hänen vastuullaan.

Kirjassa pojan hoidossa mukana olivat molemmat vanhemmat. Kun toinen oli sairaalassa, toinen lepäsi. Se on varmasti helpottanut isän taakkaa. Kirjoittajaa on varmasti helpottanut myös se, että hän kirjoittanut päiväkirjaa. Joskus on helpompi purkaa ajatukset paperille kuin sanoa ne ääneen. Päiväkirja on kuin näkymätön ihminen, jolle voi kertoa kaiken ja jonka jaksamisesta ei tarvitse huolehtia. Mukana heidän elämässään oli myös mummut, jotka pitivät huolta nuoremmista lapsista, kun vanhemmat olivat sairaalassa. Heiltä on varmasti myös saatu tukea. Töissä joustettiin ja isä sai sairaslomaa pojan hoitamista varten.

Myös hoitohenkilökunnan tehtävänä on tukea pientä potilasta, mutta myös vanhempia. On tärkeää, että potilaan hoidossa kiinnitämme huomiota myös omaisten jaksamiseen. Oli potilas sitten aikuinen tai lapsi. Lapset usein viihtyvät ja saavat muuta ajateltavaa, sillä esimerkiksi sairaalassa lastenosastolla on pelejä, videoita ja kirjoja. Lapset sopeutuvat nopeasti ja he ovat sisukkaita ja uskaltavat sanoa, kun tarvitsevat apua. Mutta kuinka vanhemmat sopeutuvat. Heidän on helppo sanoa, että he pärjäävät, vaikka oikeasti he huutavat hiljaa apua.

Mielestäni kirjassa kerrottiin hienoja asioita, kuinka omaisia voi tukea. Omaisille oli varattuna sairaalan lähellä olevasta kerrostalosta asuntoja, tilapäisiksi kodeiksi sairaalajaksoja varten. Näin omaiset voivat olla koko ajan lähellä sairasta läheistään, kuten kirjassa vanhemmat lastaan. Kotijaksoille he saivat kotihoitajan avustamaan pojan hoidossa. Pojan koulunkäynnistäkään heidän ei tarvinnut huolehtia, sillä sairaalassa oli sairaalakoulu. Vanhemmille annettiin myös mahdollisuus käydä juttelemassa psykologin kanssa.

Omaisia voisi auttaa myös se, että vaikka yhdessä lääkärin tai omaishoitajan kanssa listattaisiin asiat, mitkä pelottavat tai mietityttävät vanhempia. Sitten ne asiat käytäisiin läpi yhdessä. Asiat voisi kirjoittaa myös ylös, jotta vanhemmat voisivat palata niihin myöhemmin. Näin vanhemmat saisivat tyhjentää ajatuksensa. Näin voisi tehdä myös potilaan kohdalla ja kun kyseessä on lapsi, niin vaikka leikin kautta. Varmasti näin tehdäänkin jossain määrin, mutta tuollaisissa tilanteissa puheet menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Siksi paperille kirjoittaminen auttaisi, sillä samoihin asioihin voisi vielä palata ja muistella, että noinhan se menikin.

Mutta aina ympäristön apukaan ei auta kaikessa. Käytännönasiat ovat tietenkin kunnossa, mutta entä vanhempien psyyke. Kukaan, joka ei ole itse kokenut ei voi tietää, miltä vanhemmista tuntuu. Edes psykologi ei voi sanoa tietävänsä vanhempien tuntemuksia. Hän on vain mahdollisesti kohdannut samassa tilanteessa olevia vanhempia, mutta ei itse tilannetta. Usein mukaan tulee myös itsesyytökset ja ajatukset, olisiko jotain voinut tehdä toisin. Jatkuva alamäki tuhoaa myös uskon tulevasta ylämäestä. Pian ihminen on umpikujassa. Kaikkialla on pimeää.

Luulen, että ainakin kirjassa isän psyyke oli pahiten uhattuna. Hänellä ei ollut ketään kelle puhua ja purkaa ajatuksia. Lapset pystyivät puhumaan äidille, sillä äiti on yleensä läheisempi lapsiensa kanssa, kun täytyy puhua kipeistä ja aroista asioista. Äiti taas purkaa ajatuksiaan miehelleen eli lasten isälle. Mutta kelle isä purkaa ajatuksiaan. Kirjassa isällä oli vain päiväkirja. Eihän mies nyt voi mennä kertomaan pelkojaan vaimolleen, vaimohan murtuisi täysin. Miehenhän täytyy tukea ja antaa toivoa. Mutta näin asian ei pitäisi olla. Se ei ole kellekään hyväksi. Lopulta isä romahtaa ja sitten kukaan ei jaksa. Se on kuin korttitalo. Jos yksi kortti ei saa muilta korteilta tukea, koko talo romahtaa.

Näin on myös perheen kohdalla. Koko perheen täytyy pitää yhtä ja puhua tunteistaan, myös miehen. Hän ei saa pelätä, että vaimo ei jaksa eikä vaimo saa olettaa miehensä kestävän kaiken. Heidän pitää keskustella, mikä kumpaakin pelottaa ja olla toistensa tukena. Yhdessä he jaksavat tukea myös lapsiaan ja pysyvät itse vahvana.

Asioista puhumisen olisi hyvä jatkua myös taistelun jälkeen eli tässä tilanteessa isoveljen parannuttua. Arvot ja näkemykset asioita kohtaan ovat muuttuneet ja niistä olisi hyvä puhua. Myös pelko sairauden uusiutumisesta herättää ajatuksia. Puhuminen auttaa myös ymmärtämään, kuinka vahvaksi ihminen muuttuu tuollaisen kokemuksen jälkeen. Sen jälkeen sitä uskoo selviytyvänsä mistä tahansa. Mikään ei tunnu enää voittamattomalta.

Puhuminen on tärkeää jokaisessa tilanteessa. Se on paras tuki asiassa kuin asiassa. Kun ajatuksen sanoo ääneen, sen ymmärtää paremmin. Ilman puhumista hyvin pienestäkin asiasta tulee suuren suuri, voittamaton, möykky.