Kirjaessee Nita Meriläinen

Arnhild Lauveng      Huomenna olin aina leijona

 

Kirja kertoi naisesta nimeltä Arnhild, joka sairastui skitsofreniaan. Hän oli yläaste ikäinen, kun ensimmäiset oireet tulivat. Sairaus alkoi hitaasti. Ensin elämä alkoi tuntua vain koko ajan sumeammalta, pelottavammalta ja hän tunsi olevansa eksynyt. Arnhild ei pystynyt tekemään ryhmätöitä tai olemaan koulussa kenenkään kanssa. Koulu hänellä meni kumminkin hyvin ja arvosanat olivat luokan parhaita.

Arnhild vietti paljon vapaa-aikaansa metsässä ja hän yritti etsiä siellä itseään. Metsä näytti hänen silmissään todella kuolleelta ja autiolta. Ainut mikä häntä auttoi, oli kultainen lohikäärme. Hän näki lohikäärmeen joka kerta ollessaan siellä. Kaikki muut metsän eläimet näyttivät siltä, että ne eivät nähneet Arnhildiä joten hän mietti, että onko häntä olemassa.
Lohikäärme sen sijaan hymyili Arnhildille ja hänelle tuli pieni toivo elämästä.

Yhtenä päivänä kun hän oli taas metsässä, hän näki saman lohikäärmeen, mutta tällä kertaa se oli vihainen. Arnhild näki itsensä pelokkaana jääprinsessana, jonka vihainen lohikäärme lopulta söi. Arnhild ei ollut ollenkaan varma onko mikään enää totta.

Seuraavaksi hänen elämään tuli ”kapteeni”, joka oli lopulta hänen ainut ystävä. Välillä hän oli ystävällinen Arnhildille, mutta jos hän teki jotain huonosti tai koulu tehtävät olivat liian huonoja arvioitavaksi, kapteeni rankaisi häntä. Arnhild löi itseään tai raapi kasvojansa kapteenin määräyksestä. Hän luuli ensin että se oli kapteeni joka häntä satutti, mutta tajusi hetken päästä että hän löi itse itseään.
Kumminkin hän tunsi, että kapteenista oli jotain hyötyä. Kerran kouluun kävellessä hän seisoi puoli tuntia tien vieressä, koska pelkäsi ylittää katua. Hänestä tuntui että tien kynnys oli 15 metriä korkea ja hän ei osannut arvioida autojen etäisyyttä. Sitten kapteeni vain käski ylittää kadun vaikka Arnhildistä tuntui että hän kuolee siinä ajassa.

Arnhildin äiti tajusi myöhemmin, että hänellä ei ole kaikki hyvin. Siitä varmaan kun kapteeni kielsi syömästä mitään, joten hän alkoi laihtua ja mennä heikkoon kuntoon. Lopulta Arnhildin äiti soitti apua ja myöhemmin hänet laitettiin suljetulle osastolle.

Sielläkään hänen ei ollut hyvä olla. Osastolla hän näki susia ja isoja rottia vaikka tiesi ettei niitä siellä voi olla. Arnhildillä oli todella tyhjä olo, joten hän yritti saada oloaan paremmaksi syömällä tapettia seinältä ja omaa patjaansa. Hän jopa yritti tappaa itsensä, koska hoitaja oli kierrolla ja tuli hälytys ja hoitaja jätti kengät ja paidan hänen huoneeseen ja lähti. Siellä oli tapana kerätä ylimääräiset vaatteet ja kengät pois huoneista. Koska hoitaja teki niin, Arnhildistä tuntui että kengät jätettiin hänen huoneeseensa, että voisi hirttäytyä nauhoihin. Hän teki valmiiksi kaiken, mutta onneksi ei kerinnyt mitään tapahtua koska sama hoitaja tuli silloin sinne.

Myöhemmin hän oli käynyt monet suljetut ja akuutit osastot ja käynyt samoja asioita läpi koko elämänsä ajan. Hän sai uhkauksia, että joutuu lepositeisiin jos ei käyttäydy kunnolla.

Yhdellä, varmaan viimeisellä osastolla jossa hän oli ja ilmeisesti jo parantumassa niin yksi hoitaja rikkoi kieltoa ja puhui Arnhildille. Hän antoi paperin jonka keskelle oli piirretty musta neliö. Arnhildin piti tehdä piirustus loppuun. Ensin hän vähän empi ja ajatteli ettei halua tehdä sitä. Hän otti värikynät ja alkoi piirtämään. Hän piirsi sinne kaikkea värikästä. Lopulta koko paperi oli täynnä erivärisiä neliöitä, ympyröitä ja muita kuvia ja se musta neliö oli tullut osaksi piirustusta.
Hoitaja hymyili ja sanoi hänelle ’’Piirsin sen keskelle suuren mustan neliön, joka tuhosi kaiken, ja piirsin sen vielä tussilla niin ettet voi hävittää sitä. Se on siinä edelleen, mutta sinä olet tehnyt neliön ympärille kuvan. Neliö ei näytä enää rumalta eikä se tuhoa mitään. Siitä on tullut osa värikästä kokonaisuutta. Mikään ei estä sinua tekemästä samaa omalle elämällesi.’’


Arnhild parani ja työskentelee nykyisin kliinisenä psykologina. Hänen nuoruus oli todella rankka ja vaikea, mutta kuitenkin hän taisteli sairauttaan vastaan ja oli elämän haluinen.

Kirja oli mielenkiintoinen ja herätti paljon ajattelemista. Mietin että miten ihminen voi tulla niin ”hulluksi” kun voi nähdä kaikenlaista, mutta kumminkin sitten parantua siitä. Varmasti pelottavaa kun ei tiedä mikä on totta ja mikä ei.
Arnhild kertoi kirjan lopussa että kolmannes skitsofreenikoista yleensä parantuu.