HOHU Kirjaessee Leena Kauhanen

Kaarina Davis. 2007. Rankka kutsumus. Sairaanhoitajan päiväkirja. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä, 2007.

Davis syntyi v. 1970 Yhdysvalloissa, josta hän muutti 7-vuotiaana Suomeen. Rankka kutsumus – Sairaanhoitajan päiväkirja on Davisin esikoisteos, joka sai Mielenterveysseuran tunnustuspalkinnon ja oli Tieto-Finlandia –ehdokkaana v. 2007.

Kirjailija kertoo kokemuksistaan, tunteistaan ja ajatuksistaan siltä ajalta, jolloin hän toimi sairaanhoitajana erään kaupungin aluesairaalan osastolla. Kirja on kirjoitettu ennen kaikkea niille, jotka toimivat hoitoalalla tai haaveilevat hoitajan ammatista. Davis sanoo kirjoittaneensa kirjan siksi, jotta hoitajat oppisivat pitämään puolensa ja sanomaan ei.

Hoitotyöuransa Davis aloitti jo 17-vuotiaana. Sairaanhoitaja oli hänen unelma-ammattinsa. Vuosikausia hän työskenteli pätkätöissä, kunnes sai lopulta vakituisen viran. Davis kertoo olleensa mielestään hyvä hoitaja. Hän hoiti asiakkaita niin kuin toivoi itseään hoidettavan, yritti aina oppia uutta, teki työnsä mahdollisimman hyvin sekä kehitti työtään ja toimintatapojaan.

Vähitellen Davis alkoi tajuta, kuinka vaikea sairaanhoidon tilanne Suomessa oli. Hänestä tuntui pahalta, kun käytännön työssä ei voinut toteuttaa käsitystä potilaan hyvästä hoidosta. Hän halusi hoitaa potilaita heidän ihmisarvoaan kunnioittaen, ilman kiirettä ja työstä nauttien, mutta huomasikin taistelevansa koko ajan kelloa vastaan. Aikaa ei ollutkaan ihmisläheiseen ja kokonaisvaltaiseen hoitoon eikä omaan työhön päässyt vaikuttamaan. Työtä oli aina enemmän kuin tarpeeksi. Liiallinen työmäärä sinänsä ei olisi väsyttänyt, jos sen olisi tiennyt olevan vain väliaikaista, mutta kiireelle ei näkynyt loppua. Potilaita hoidettiin myös ylitöinä. Ylitöitä ei aina merkitty ylitöiksi, koska niitä ei saanut tehdä eikä niistä maksettu palkkaa. Hoitajat tinkivät ruoka- ja kahvitauoistaan.

Davis pohtii kirjassaan, kuinka raskasta työtä jaksaisi paremmin ja hoitoala houkuttelisi uusia työntekijöitä. Muutoksen täytyisi lähteä hoitajista, joiden tulisi näyttää, ettei heitä saa kohdella miten tahansa. Sairaanhoitajien kiltteys johtaa Davisin mukaan myös siihen, ettei terveyden- ja sairaanhoidon tarvitse Suomessa muuttua. Hän odottaa Tehyn alkavan paremmin pitää hoitajien puolta. Ihmishengistä vastaamisen ja raskaan kolmivuorotyön tulisi näkyä suurempana palkkana. Hoitajien jaksamisessa auttaisi, jos työvuoroja laadittaessa voisi tehdä erilaisia ratkaisuja ottaen huomioon hoitajien erilaiset elämäntilanteet ja soveltaa yksilöllisiä työaikaratkaisuja. Henkilökuntaa tulisi saada lisää ja pätkätöistä olisi päästävä eroon. Puolitosissaan Davis ehdottaa, että hoitajille hankittaisiin omat vaipat, koska työaikana ei ehdi käydä vessassa. Kirjoittaja toivoo, että yli- ja osastonhoitajatkin osallistuisivat joskus käytännön kolmivuorotyöhön tavallisina hoitajina, jolloin hoitajien todelliset työolot konkretisoituisivat.

Potilaissa on vaativia, äänekkäitä, itseään passauttavia, aggressiivisia, valittavia, mutta myös ystävällisiä, kiitollisia ja hoitoonsa tyytyväisiä. Aina löytyy myös puheseuran tarpeessa olevia potilaita. Davis kertoo, että ihmisillä olisi kova tarve purkaa sydäntään. Juttelu on kuitenkin se osa-alue, josta joudutaan ensimmäisenä karsimaan, vaikka se olisi hoitoa siinä missä fyysinenkin hoito. Ei oteta huomioon mielen vaikutusta potilaan hyvinvointiin. Hoito on sairauskeskeistä eikä potilaita kohdella kokonaisina ihmisinä. 

Päiviin mahtuu monenlaista: potilaiden auttamista perustoiminnoissa, elintoimintojen tarkkailua, soittokellojen soimista, lääkärikiertoja, potilaiden jatkohoitojen ja kotiutuksien järjestelyjä, kaaosta sekä toimivaa ja toimimatonta tiimityöskentelyä. Lauantait ja sunnuntait ovat rauhallisimpia päiviä, koska silloin ei ole lääkärin kiertoa eikä juurikaan potilaita tulossa tai lähdössä. Omaiset käyvät viikonloppuisin, joten soittokellotkaan eivät soi niin usein kuin arkena.  Davisin mielestä sama sählinki osastolla jatkui vuorosta ja vuodesta toiseen eikä kaaokselle näkynyt loppua. Heidän osastollaan oli kuitenkin hyvä yhteishenki ja hoitajilla sydän paikallaan.

”Ylihoitaja sanoo: "Taitaa olla kiirettä?" samaan aikaan kun minä vastaan puhelimeen, teen hoitoisuusluokitusta, haen neurologin puolesta minimentaltestiä ja Auli tulee kansliaan kysymään, ehdinkö nostamaan potilasta. Liisa kirjaa edellisen puhelun tulosta paperille, omainen on ovella kysymässä potilaasta, lääkärillä on jotain asiaa meille ja toinenkin puhelin soi. En vastaa ylihoitajalle. (s. 115)”

Ylemmältä taholta ei juuri tunnustusta herunut, vaikka henkilöstö selviytyi kiireisistä ajoista tai potilas sai hyvää hoitoa henkilöstön vähyydestä huolimatta. Tärkeintä tuntui olevan sääntöjen noudattaminen ja dokumentointi. Piti muistaa myös säästää. Davisin osastolla säästettiin esim. vaippojen, hanskojen ja liinavaatteiden kulutuksessa sekä henkilökunnan koulutuksessa. Jos vaippa on vasta puoliksi pissattu, olisi ollut tuhlausta heittää se pois, joten sitä ei vaihdettu. Kuinka moni päättäjistä suostuisi olemaan pissatuissa vaipoissa? Voidaanko silloin puhua laadukkaasta hoidosta?

Esimiesten ja työpaikan asettamat odotukset ja vaatimukset kovenivat jatkuvasti. Davisilla ei ollut enää voimia sopeutua niihin. Hän tunsi olevansa kateellinen niille, jotka saivat tehdä työtä kiireettömästi vailla vastuuta ihmishengistä. Vapaa-ajalla hän ei jaksanut tehdä mitään, kun työ vei kaiken energian. Vuorotyön takia vuorokausirytmi oli aina sekaisin ja univelkaa kertyi. Hän alkoi saada rytmi- ja paniikkihäiriöitä. Hän masentui ja ahdistui: iloisesta ja nauravaisesta ihmisestä tuli hiljainen ja eristäytyvä. Vuoden kestäneen vuorotteluvapaan aikana kypsyi ajatus päästä pois oravanpyörästä. Hän palasi vielä hetkeksi omalle osastolleen, josta siirtyi kotisairaanhoitoon 1,5 vuodeksi. Sen jälkeen hän ei ole enää tehnyt hoitotyötä. Elämänilo ja energia palasivat.

Davis kirjoitti tämän kirjan sen jälkeen, kun oli jo hypännyt pois oravanpyörästä. Siten ei ollut ainakaan vaaraa työpaikan menettämisestä tai siitä, että työolot olisivat muuttuneet sietämättömiksi hoitotyön kritisoinnin jälkeen. Olisivatko kokemukset olleet samanlaisia, jos kirjan olisi kirjoittanut toisella paikkakunnalla, toisessa sairaalassa työskentelevä sairaanhoitaja? Olisiko löytynyt enemmän positiivista kerrottavaa? Kirjan julkaisemisesta on aikaa kymmenen vuotta. Onko sairaanhoitajan arki edelleen tällaista? Onko mikään muuttunut?