HOHU Kirjaessee Sari Multanen

Katariina Vuori ja Jonna Pulkkinen. 2014 Kourallinen tabuja. Kertomuksia itsemurhasta. Atena kustannus Oy 2014.

 

 

Noin tuhat suomalaista tekee vuosittain itsemurhan, ja yrittäneitä lienee moninkertainen määrä. Kourallinen tabuja kertoo näiden itsemurhaa yrittäneiden elämäntarinoita.

 

Kuten arvata saattaa, tämä kirja ei ole kevyttä tai hilpeää luettavaa. Se vyöryttää eteen suunnattoman määrän inhimillistä tuskaa: koulukiusaamista, alkoholismia, psyykkisiä ja fyysisiä sairauksia, epätoivoa.

Monella kirjoittajalla itsetuhoisuus ja päihteiden käyttö ovat alkaneet jo hyvinkin nuorena, ja koulukiusatuksi joutuminen on todellakin järkyttävän yleistä. Tänäpäivänä puhutaan myös paljon työpaikka kiusaamisesta. Siksi kiusaamiseen tulisi tarttua  heti, kukaan ei saa jäädä yksin eikä syrjäytyä muista. Kirjaa lukiessa tulee väkisin mieleen mihin tämä yhteiskunta on mennyt. Meillä on tai pitäisi olla hyvä ja valveutunut moniammatillisuus käytettävissä ihmisten tukemiseen, miten se näkyy näissä tarinoissa. Vähän puhutaan kolmannen sektorin työstä josta myös monet ovat saaneet avun ja vertaistuen ongelmiinsa.

 

Kirjassa kerrotaan  sydäntä raastavalla tavalla siitä, miten vaikeudet ja menetykset tuntuvat kasaantuvan samoille henkilöille, tässä kohtaa pakko miettiä, onko elämässä ollenkaan kohtuutta. Toinen koskettava asia on se kuva suomalaisesta terveydenhoidosta.

Onko todellakin lottovoitto syntyä enää suomeen, se raadollinen terveydenhuollon riittämättömyys tulee hyvin esille näissä tarinoissa. Harva tulee saamaan apua ajallaan.

Päivystysten vatsahuuhteluista kotiutetaan vahvasti itsetuhoisia ihmisiä kysymättä heiltä oikeastaan mitään. Tai apua pyytäessä sinut käännytetään ovelta.

Kirjassa kuvataan psyykkisten ongelmien nimet ja diagnoosit, mutta usealle ne ovat vain paperissa oleva kirjain ja numero yhdistelmä sanomatta sitä mitä se pitää sisällään.

Itse valitsin tämän kirjan koska minä itse voisin olla yksi näistä läheisistä joka kirjaan on tarinan kirjoittanut. Sekään tarina ei ollut kaunis eikä päättynyt hyvin vaan päättyi elämään muistoissamme tähtenä taivaalla.  Tällä valinnalla haluan herätellä ihmisä siihen ajatukseen että älkää ikinä vähtelkö sitä mitä vaistoatte omasta elämästänne  tai läheisestä ja hänen kamppailustaan tässä yhteiskunnassa.

Niinkuin kirjassa sanotaan, ihminen säröilee ennenkuin hajoaa lopullisesti.

 

Aivan synkkä tämä kirja ei sitten lopultakaan ole. Ihminen on sitkeä olento, ja moni on löytänyt elämässään toivoa ja tulevaisuutta kuka mistäkin: läheisistä ihmissuhteista, lapsenlapsista, luonnosta, uskosta. 61­-vuotias nainen kirjoittaa tarinansa lopuksi: ”Kun hän [mieheni] tuli eilen hakemaan minua itsemurhayrityksen jälkeen sairaalasta, hän oli valinnut parhaan takkini ja kauneimmat kenkäni. Hän osoitti sillä, että ymmärtää ja arvostaa minua. Iloa elämääni tuo myös koiramme, jonka kanssa teen pitkiä kävelylenkkejä. Mutta kaipa tämä on se minun ristini, joka on kannettava.”