KTO Essee Miia Pesonen

940 PÄIVÄÄ ISÄNI MUISTINA

Luin kirjan nimeltä 940 päivää isäni muistina. Kirjan on kirjoittanut helsinkiläinen vapaa toimittaja Hanna Jensen. Teon on Hannan ( kirjailijan ) tosielämään perustuva tarina muistisairauksista, sen hoidosta sekä pohdintaa siitä kuinka vanhemman sairaus vaikuttaa myös läheisten elämään.

Tarina alkaa siitä, kun Hanna huomaa isässään hieman outoja piirteitä. Myöhästelyjä sovituista tapaamisista, kädet ovat alkaneet tärisemään kirjoittaessa, askel on horjuvaa. Lääkärissä käytyään hänelle oli määrätty sen kummemmin tutkimatta propralin nimistä lääkettä, käsien tärinään. Oireet kuitenkin jatkuivat ja lääkkeisiin lisättiin myös trivatril. Viikkojen kuluessa oireet pahenivat, entistä suurempi väsymys vaivasi eikä puhe sujunut entiseen malliin. Vuonna 2009 kesäkuun iltana kaikki kuitenkin muuttui, isä oli löydetty kotinsa käytävältä sekavana, ruoan palaessa pannulla ja savun vallatessa asuntoa.

Osastolle mentyä isää katsomaan alkoi todellisuus valjeta minulle. Käsien vapinat, horjahdukset ja muut oudot oireet olivatkin muistisairauden ensimmäisiä merkkejä. Ajatus muusta kuin vanhuudesta ei ollut tullut minulle edes mieleen. Siinä terveyskeskuksen käytävällä, hoitajan kertoessa tietoja sain kuulla ettei omatoinen ja ahkera isäni pystyisi elämään enää yksin nykyisessä kodissaan. Sittemmin lääkäri selvitti sairauden etenemisestä, lääkityksestä ja vaihtoehtoisista hoitopaikoista. Asuin mahdollisuuksia tutkiessa huomasimme että kunnalliselle puolelle oli pitkät jonot, eikä isäni vielä tarvitsisi koko päivästä hoitoa ja valvontaa. Nyt riittäisi kunhan joku katsoisi hieman perään ja huolehtisi lääkkeistä.

Viikot kuluivat, tuntui ettei sopivaa asuinpaikkaa löytynyt. Kunnes elokuussa, puolen kuun tienoilla saimme viimein paikan Helsingin käpylässä sijaitsevasta senioritalosta. Isälleni oli varattu oma, 42 neliöinen koti. Liikkuminen siellä olisi vapaata, kaksi lämmintä ruokaa päivässä, harrastetoimintaa, hoitajat huolehtivat lääkkeet ja mikä parasta ympärillä naapureita samasta ikäpolvesta. Syksy jatkui. Sen kuluessa olin oppinut hyväksymään isäni sairauden. Kahlannut läpi kaiken mahdollisen tiedon, ottanut selvää lääkkeistä, tehdyistä kokeista ja ymmärtänyt että asiat ovat muuttuneet. Ja muuttuvat paljon lähivuosina.

Keväällä 2010 meille oli muodostunut omat rutiinit. Käytin isän kerran viikkoon kaupassa ja alkossa. Kyllä, alkoholia ei suositella muistisairaalle mutta lasi viiniä illassa ei pahentaisi tätä sairautta. Joka toinen ilta kävimme kahvittelemassa läheisissä kahviloissa, hoidin hänen kotinsa ja kaikki juoksevat asiat. Toukokuussa vietimme isän 75 – vuotissyntymäpäiviä. Kaikki sujui yllättävän hyvin. Hän viihtyi, oli myötämielinen ja energiaa riitti. Neurologikin oli sanonut että hyvä asenne auttaa pitkälle.

Vuosi diagnoosista ( 2010 kesäkuu ) olimme päättäneet myydä isän oman asunnon. Tyhjentäminen kesti yli viikon. Vastaan tuli kasapäin vaatteita, muistoja työmatkoilta, lehti pinoja. Samoihin aikoihin myös sairaus oli edennyt. Hygienia oli kärsinyt eikä suihkuun meno enää ollutkaan mikään päivänselvä asia. Ruokia jäänyt syömättä ja sain kuulla samoja tarinoita uudestaan ja uudestaan. Kuitenkin hänen kuntonsa oli suhteellisen hyvä. Isä pystyi vielä ulkoilla yksin, käymään kampaajalla ja hammaslääkärissä ilman valvontaa. Hoitamaan myös muita pieniä asioita ihan itsenäisesti.

Kesän vaihtuessa syksyyn kävimme taas kerran neurologilla. Syitäkin siihen tietysti oli. Isällä oli alkanut ilmetä pidätysongelmia, unohduksia missä on tai minne oli menossa. Ennen niin sosiaalinen mies ei myöskään enää halunnut oikein lähteä mihinkään tai tavata ketään, fyysinen kunto oli myös huonontunut huomattavasti. Lääkäri kertoi, että alzheimer tauti oli edennyt seuraavaan vaiheeseen. Hän myös halusi vähentää lääkkeitä koska niillä ei tässä vaiheessa sairautta olisi enää vastetta. Toivoin mielessäni tämän piristävän isän vireystilaa.

Lähes vuotta myöhemmin ( elokuu 2011) koitin soittaa isälle. Olin lähdössä töistä ja tarkoitus oli hakea hänet asioille. Isää ei näkynyt ulko-ovella. Hoitajan avustamana pääsin sisälle, hänen kotinsa oli kuitenkin tyhjä. Isä oli lähtenyt käymään iltapäivällä hammaslääkärillä muttei ollutkaan palannut takasin. Poliisille ilmoittamisen jälkeen pystyin vain odottamaan ja sitä odotusta kestikin kauan. Kunnes seuraavana aamuna kello 04.50 sain tiedon, että hänet on löydetty ja kotiutettu senioritalolle. Enää isäni ei siis voisi liikkua ollenkaan yksin.

Joulu tuli nopeasti. Sitä edeltävät viikot olivat olleet vaikeita. Kunto oli huonontunut huomattavasti, hänet oli myös löydetty kotinsa lattialta allensa laskeneena. Hoitajan kanssa olimme varanneet ajan neurologille heti joulun jälkeen. 27.12 oli aika mennä lääkärille. Neurologin mielestä akuutti kunnon romahtaminen vaati tutkimuksia, joten lähdimme sieltä invataksilla kohti Haartmanin sairaalaa. Kokeiden jälkeen jouduin hyvästelemään isän ja jättämään hänet osastolle, tulehdusarvot olivat melkein 300.

Tammikuussa ( 2012) isäni makasi osastolla, jaksoi juuri ja juuri hengittää. Kunto oli romahtanut täysin, liikkuminen ei onnistunut, ruoka ei maistanut ja häntä nesteytettiin. Suurimman osan ajasta hän nukkui eikä puhetta enää tullut. 19.1 lääkäri kertoi tulehdusarvojen vain nousevan antibiooteista huolimatta. Alzheimer oli edennyt viimeiseen vaiheeseen, keho oli antanut periksi ja isäni oli virallisesti saattohoidossa. Tammikuussa 21 päivä puhelimeni alkoi soida 05.50 aikaan. 310 – alkuisesta numerosta tuli puhelu, tiesin mitä oli tapahtunut. Isäni eli hyvän kuoleman.

Kirja oli mielestäni hyvin mielenkiintoinen. Siinä pureuduttiin syvälle alzheimer taudin todellisuuteen ja sen ” voimakkuuteen” .  Oli mukava lukea todellisia kokemuksia ja tuntemuksia siitä mitä tämä sairaus tuo tullessaan. Kirjassa oli myös osoitteita, numeroita ja sähköpostiosoitteita mistä saa apua muistisairauksiin liittyvissä asioissa. Voin todellakin suositella kirjaa ihan vaikka iltalukemiseksi ja ainakin sellaiselle ihmiselle joka kamppailee läheisen muistisairauden kanssa.