perjantai 13. huhtikuuta 2018

HOHU Essee Miia Pesonen


Luin kirjan nimeltä Silmänräpäys. Teos on tehty vuonna 2006 ja sen on kirjoittanut Kati Lepistö ja Leeni Peltonen. Kirja kertoo Mikkeliläistytöstä Kati Lepistöstä, joka on muuttanut unelmien perässä Los Angelesiin luomaan mallin uraa. Haaveet romuttuvat hetkessä Katin saadessa 20- vuotiaana aivorungoninfarktin. Kirja perustuu Katin omiin päiväkirja merkintöihin, sekä läheisten muistiinpanoihin.



 On vuosi 1993.  19- vuotias Kati ajelee pitkin Los Angelesin katuja etsiessään päivän kuvauspaikkaa. Vaikka hän onkin jo asunut useamman kuukauden suuressa kaupungissa, niin uuden paikan löytäminen tuo aina haastetta työpäiviin. Mutta ei hän valita, Kati elää unelmaansa. Hän on aina halunnut olla malli, valloittaa maailmaa, matkustella töiden perässä ja elää sosiaalista elämää. Alkuvaikeuksien jälkeen hän on menestyvän mallitoimiston listoilla ja kuvauskeikkoja on alkanut tulla enemmän kuin jaksaisi tehdä. Vaikka koti- ikävä vaivaa melkein joka päivä, Kati ei halua luovuttaa.

Reilun vuoden vietettyään Losissa, oli aika lähteä viettämään joululomaa kotiin Mikkeliin. Loma olikin tulossa tarpeeseen kaiken kiireen jälkeen. Kati oli myös alkanut kärsiä päänsäryistä, joiden hän kyllä oletti johtuvat vaan stressistä. Sitä olikin riittänyt viime aikoina töiden ja epävakaan parisuhteen takia. Huomenna hän onneksi olisi kotona, äidin passattavana, ilman kiirettä tai aikatauluja. Muutaman viikon lomalle oli kuitenkin järjestetty parin päivän kuvasreissu Kanariansaarille mutta se reissu menisi jo ihan rutiinilla. Loman jälkeen puhaltavat muutenkin uudet tuulet. Muutto Milanoon ja suuremmat mallimaailmat.



 Joulun alla Katin päänsäryt olivat pahentuneet ja samalla oli alkanut tulla pyörryttävää tunnetta. Äidin painostuksesta hän päätti käydä lääkärissä. Mitään poikkeavaa ei ollut löytynyt ja huonon olon sanottiin johtuvat vaan flunssasta. Sitä kun oli nyt niin paljon liikkeellä.

Pienen flunssan takia ei siis kannattanut perua kanarian kuvausmatkaa, joten seuraavana päivänä olikin mentävä aikaisin jo lentokentälle. Katin olo oli aamulla taas huono. Pyörrytti, oksetti ja päässä tuntuva kipu oli valtavaa. Lentokentän henkilökuntakin yritti estellä häntä nousemasta koneeseen mutta työmatkalle lähdettiin silti. Kummallisinta oli, että heti koneen noustessa ilmaan kaikki oireet hävisivät. Muutaman päivän kuvaukset sujuivat ilman ongelmia ja oli aika palata kotiin jatkamana lomaa. Kati varasi uuden ajan lääkärille pahenevien oireiden takia. Kokeista ei löytynyt vieläkään mitään hälyyttävää ja hänelle määrättiin vuodelepoa ja kotihoitoa.

Levosta huolimatta olo tuntui kauhealta. Yhtenä iltana Katin puhe oli alkanut puuroutua ja katsekontaktin saaminen ei onnistunut. Katin äiti tilasi taksin ja lähdettiin sairaalaan. Liikkuminen oli hankalaa eikä kävelystä meinannut tulla mitään. Yö sairaalassa oli pitkä. Epäiltiin tasapainohermon tulehdusta, aivoverenvuotoa ja ties mitä, mutta mitkään Katin oireet eivät täsmänneet minkään taudin kanssa. Hänen vointinsa huononi yhä ja hänet siirrettiin teho-osastolle. Kukaan ei silloin arvannut, että kaikkein dramaattisin tapahtui sen yön aikana.

 Kati kerkesi olla kaksi päivää sairaalassa ennekuin hänet lähetettiin Kuopion yliopistolliseen keskussairaalaan magneettikuvauksiin. Lääkärin puhe oli tuomio: kuvauksessa oli näkynyt aivorungoninfarkti. Infarkti oli jo tehnyt tuhonsa aivorungossa, eikä vaurioita voitu enää korjata. Jos liuoshoito olisi pystytty antamaan ajoissa, tukos olisi saatettu saada pois. Lääkäri ei voinut luvata paljon, Kati jäisi henkiin muttei pystyisi enää liikkumaan tai puhumaan.







Marjatan ( Katin äiti) päiväkirja merkinnöistä huomaa, että ensimmäiset kuukaudet olivat Katin lisäksi vaikeita myös perheelle ja muille läheisille. Diagnoosiin saatuaan Kati oli viikon teho-osastolla, josta hänet sen jälkeen siirrettiin neurologiselle. Siinä hän maksasi sängyllä, pystymättä puhumaan tai liikkumaan. Ymmärtäen kaiken mitä ympärillä tapahtuu, muttei voinut kommunikoida edes omista kivuistaan. Joskus vieraiden käydessä hänelle tuli itku.  

Vaikka paranemisesta ei annettu toivoa, Katia alettiin heti kuntouttamaan. Ja hän pääsikin todella nopeasti Käpylän kuntoutuskeskukseen.  Pikkuhiljaa kuntoutus tuotti tulosta ja pyörätuolissa istuessaan asentokin alkoi olla hyvä. Pää alkoi pysyä pystyssä ja liikkua hieman tahdonalaisesti. Se oli suuri edistys, koska nyt Kati voisi alkaa harjoitella tietokoneella kommunikointia.  Tähän mennessä hän oli pystynyt ¨puhumaan¨, vain ilma- aakkosilla ja vieraat ihmiset eivät oikein ymmärtäneet mitä kirjainta hän, milloinkin katsoi. Nyt hän voisi tietokoneen avulla olla yhteydessä vaikka koko maailmaan.

Käpylä jakson jälkeen Kati muutti Mikkeliin, vanhempien luokse. He olivat remontoineet talon niin, että Katille oli oma siipi, jossa pystyi elämään pyörätuolin kanssa. Vuosien kuluttua, syvän masennuksen ja monien eri hoitajien jälkeen elämä alkoi kulkea eteenpäin. Ei se sellaista ollut mistä hän oli unelmoinut mutta lujalla tahdon voimalla Kati oli saanut elämän ilon takaisin. Hän matkusteli pari kertaa vuodessa ulkomailla, vanhempien ja hoitajien kanssa. Oli yhteydessä sähköpostin välityksellä eri puolille maailmaa samassa tilassa olevien kanssa. Jakoi omia tuntemuksiaan ja kokemuksiaan esim. kirjoittaessaan tämän kirjan. Hän halusi antaa toivoa, että elämä jatkuu kaikesta huolimatta, vaikka hieman eri lailla kuin suunnitteli.



Kirja oli mielenkiintoista luettavaa. Se sai vähän väliä ajattelemaan elämää ja sitä, kuinka nopeasti kaikki voi muuttua. Omalla tahdon voimalla ja päättäväisyydellä pääsee kuitenkin pitkälle, oli tilanne mikä tahansa. Vaikkei elämä aina mene suunnitellusti niin aina voi tehdä uudet suunnitelmat ja jokaisesta päivästä kannattaa nauttia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti