HOHU Essee Riina Pyykkö

The Fault in Our Stars

Luin John Greenin kirjoittaman nuortenromaanin ”The Fault in Our Stars”, mistä olin katsonut jo aiemmin vuonna 2014 julkaistun elokuvan. Kertauksen vuoksi katsoin elokuvan vielä kertaalleen jälkeen päin. Helene Bützowin suomentama ”Tähtiin kirjoitettu virhe” on julkaistu vuonna 2012.

                      Ystäväni suosittelivat jo ennen elokuvan julkaisemista kirjan lukemista, mutta odottelin innoissani mieluummin elokuvaa. Kirja oli jo heti tullessaan suuri hitti, mikä meni heti kuin kuumille kiville, mutta mielenkiintoni heräsi kunnolla vasta nähtyäni elokuvan trailerin.

                      Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Hazel Grace Lancaster, joka on sairastanut parantumatonta kilpirauhassyöpää 13 vuotiaasta saakka. Hazelille on tehty ajansaatossa kilpirauhasen radikaalipoisto ja annettu sädehoitoa. Keuhot saattavat täyttyä nesteellä, ja siksi häelle on annettu hengitysvaikeuksien aiheuttamaan kauhuun lääkettä keskuslaskimokatetrin kautta + kymmeniä muita lääkkeitä, joista muutamia ovat zoloftin ja lexapron. Pienenä Hazelille nousi keuhkokuume ja kuolema oli lähellä, äitikin antoi luvan jo luovuttaa, mutta jostain kumman syystä lääkkeet alkoivat tehota ja Hazelin vointi alkoi kohota.

Ajan kanssa keuhkoihin on kehittynyt isoja sitkeitä etäpesäkkeitä, joihin lääkäri määräsi Phalanxifor nimistä lääke valmistetta, jossa molekyylit kiinnittyvät syöpäsoluihin ja näin hidastavat niiden kasvua. Tapahtui ihme, yli 70 %:lla lääkkeestä ei ollut apua, mutta Hazelilla lääkitys toimi ja etäpesäkkeet pienenivät hiukan. Näimpä hoitojen tarkoituksena ei ollut tarkoitus parantaa syöpää, vaan pidentää elämää. Hazelin keuhkot eivät toimi oikein, joten hän joutuu kantamaan mukanaan jatkuvasti happilaitetta, josta virtaa 2l/s happea.

Tarina opettaa, että kaiken surun keskeltäkin on mahdollisuus löytää jotain, mistä nauttia. Sarkastinen elämänkatsomus, sekä läpän heitto ja ”kuittailu” saivat miellyttävän tunteen katsoa elokuvaa, sekä samoin katsomus nuoren näkökannasta.

                      Hazelin päivät kuluvat kotona katsoessa televisiota vanhempien kanssa ja lukiessa Peter Van Houtenin kirjoittamaa ”Viistoa valoa” nimistä kirjaa päivästä toiseen. Lääkäri toteaakin Hazelilla olevan vakava lamaannuttava kliininen depressio. Vanhemmat patistelevat hänet käymään syöpäsairaiden lasten ja nuorten vertaistukiryhmässä, jota ohjaa eturauhassyöpää sairastanut mies, minkä myötä hän on menettänyt toisen kiveksensä. Tukiryhmässä Hazel tutustuu silmäsyöpää sairastavaan Isaaciin, joka kuulee menettävänsä seuraavassa leikkauksessa toisenkin silmän ja sen seurauksena tulisi sokeutumaan ja 17 vuotiaaseen Augustus Watersiin, jolla oli ollut puolitoista vuotta sitten luusyöpä ja nyt hänellä on polvesta alaspäin proteesi. Merkkejä syövästä ei ole ollut 14 kuukauteen.  Ryhmässä käy myös muita sairaita nuoria. Eräs sairastaa muun muassa leukemiaa ja toinen umpilisäkesyöpää.

Lähtökohdat eivät olleet mitkään parhaimmat, toinen on kamppaillut ja tulee kamppailemaan elämästään syöpää vastaan ja toinen on kuolemansairas. Kuitenkin kaiken surun keskellä mielestäni teosta on tehty huumorilla. Augustus, paremmin tunnettuna ”Gus” ja Hazel löytävät toisistaan kaikesta huolimatta elämänsä rakkauden.

Millaista olisi elää kun tietää kuolevansa pian, saati että rakas on kuolemaisillaan? Toivoa ei juuri ole. Kirjassa kerrotaan yhtään kaunistelematta karu totuus, mikä ei voi olla herättämättä minkäänlaisia tunteita.

Hazel kertoo Gusille haaveestaan saada tietää, kuinka hänen lempikirjansa henkilöiden käy, sillä juoni loppuu kesken. Gus käykin tuumasta toimeen ja lähettää Peter Van Houtenille sähköpostia, sillä Hazelin kirjoittamiin kirjeisiin ei oltu vastattu. Pian Gus saa vastauksen ja kutsun vierailulle Amsterdamiin. Hazel on ikionnellinen, kunnes eräänä yönä keuhkonsa täyttyivät taas nesteellä, ja hän joutui teholle. Toivo oli jo menetetty, sillä lääkärit kielsivät lentokoneella matkustamisen. Hazelin oli otettava yöksi käyttöön painesäätöinen hengityskone ja keuhkoja oli tyhjenneltävä säännöllisesti.

Sairaus ja kuolemanpelko on jatkuvasti läsnä tässä tarinassa, mikä minusta ei kuulusi tämän ikäisten ajatusmaailmaan, ainakaan näin raskaasti. Sydänsuruja on ja tulee aina olemaan kaikilla, mutta ihminen, jolla on paljon annettavaa maailmalle, riistetään parantumattomalla sairaudella. Karu totuushan tämä vain on, että näin tapahtuu jatkuvasti ympäri maailmaa, mutta samalla se on niin väärin.

Kaikesta huolimatta nuoripari pääsee tien päälle Amsterdamiin. Pettymyksistä huolimatta matka oli molemmin puolin unohtumaton kokemus. Vastoinkäymisiä ei juuri puutunut, eikä vastauksiakaan sen koomin tullut. Nuoret oppivat arvostamaan toisiaan ja elämän pieniä asioita, sekä nostamaan toisensa pohjalta, kun toinen sitä kipeimmin tarvitsee. Juuri ennen kotiin paluuta, selvisi että Gusin syöpä on levinnyt uudestaan kaikkialle kehoon. Kotiin palattua, Gus pyysi Hazelia kirjoittamaan ja lukemaan hänelle muistopuheen etukäteen. Tilanteesta ei juuri tunteita puuttunut. Hazel seurasi vierestä, kun Gusin tila huononi ja hoidot lopetettiin. Kunnes eräänä yönä Hazel saa puhelun ja jo ennen vastaamista hän tiesi mistä on kyse, Augustus oli kuollut.

Peter Van Houten ilmestyy hautajaisiin ja raivoissaan Hazel käskee häntä poistumaan. Peter kerkeää kuitenkin antaa kirjeen. Viikot kuluvat surressa. Yhtenä päivänä Isaac tulee käymään ja kysyy mitä Gus oli kirjeessään kirjoittanut. Hazel suorastaan järkyttyi, sillä luuli kirjeen olevan Peteriltä. Hazel juoksee hakemaan kirjeen ja lukee sen tähtitaivaan alla. Itku silmässä Hazel lukee Gusin kirjoittamaa muistopuhetta hänelle.

Kirja herätti monenlaisia tunteita. Olisin uskonut, että paljon kaikkea olisi tahdottu vielä kokea, mutta ehkä he tyytyivät sairaina ”vähempään”. Teoksen päähenkilöt eivät juuri olleet nähneet elämää, sillä ikää oli niin vähän. Olen aika tunteellinen ihminen, joten tässäkään teoksessa ei paljoa tarvittu, jotta liikutuin ja saatiin kyynel valumaan pitkin poskea. Teos sai minut ymmärtämään ja arvostamaan itsestäänselvyyksiä, sekä elämän pieniä iloja. Olen terve, jota itse pilaan tupakoimalla, kaikille hengittäminen ei ole itsestäänselvyys ja niimpä se pisti miettimään. Olen onnellinen, myös että perheeni ja ystäväni ovat terveitä. Tarinassa asenne oli kohdallaan, siinä ei jääty paikalleen itkemään, miten pian kuolema olisi edessä. Nuoresta iästään huolimatta he kerkesivät kokea ja kuolla rakastettuina, mihin minusta kaikilla on oikeus. Suosittelen kirjan luettavaksi tai elokuvan katsottavaksi +13 vuotiaasta ylöspäin, samaa kokeneille ja nähneille. Kaikin puolin kiinostava ja mukaansa tempaava teos.