HYTO Essee Sanna Kärkkäinen

Hyto essee Sanna Kärkkäinen

Tein hyvinvoinnin ja toimintakyvyn edistämisen esseen Arman Pohjantähden alla jaksosta vanhustenhoito.

Valitsin kyseisen jakson, koska aihe koskettaa itseäni ja meneillä olevaa työssäoppimisen jaksoa.

Jaksossa Arman osallistuu vanhusten arkeen ja pohtii laitoshoidon ja kotona asumisen haasteita. Mitkä ovat ihmisarvoisen elämän edellytykset ja miten ikäihmisten sairauksia sekä syrjäytymistä voisi vähentää.

Arman haastatteli ylilääkäriä, joka kertoi, että muistisairaudet ovat yleisimmät ja pahimmat vaivat vanhuksilla. Ja ne ovat koko ajan nousu suunnassa. Yksinäisyys lisää kuolleisuutta sekä pysyvää laitoshoitoon joutumista. Ja muistisairaalle laitoshoitoon joutuminen on valtava shokki. On uusi ympäristö, uudet ihmiset, päivärytmit ja mahdollisesti omaisten ja läheisten tapaaminen vähentyy. Monesti yksinäiset vanhukset, joilla ei ole tukiverkkoa eivät pysty itse valittamaan asioista tai pyytämään apua.

Arman tapasi miehen, jolla on semanttinen dementia eikä hän puhunut enää mitään. Haastatteli miehen vaimoa, joka oli toiminut useamman vuoden hänen omaishoitajana. Haastattelussa hän kertoi, että vanhukset, jotka eivät kommunikoi enää sanoin, jäävät enempi huomiotta. Ei voi pyytää edes vesilasia. Pitkiä aikoja voivat joutua olemaan istualtaan, ennen kuin hoitajat kerkeävät tulla auttamaan levolle. Ongelma tämmöisissä tilanteissa ovat kiertävät hoitajat ja keikkalaiset. Eivät tunne hoidettaviaan tarpeeksi hyvin, että osaisivat lukea vanhusta, mitä tuntee tai on vailla. Semanttista dementiaa sairastavan vaimo kokee, että vanhat ovat vain rasite kukkarolle ja ajalle. Hoitajien työnarvo tulisi kohottaa niin näkyville, että muuttuisi asenteet vanhusten hoitoa kohtaan.

Arman vieraili loppujakson ajan Simonkylän vanhusten keskuksessa. Hän haastatteli mm. paikan ylihoitajaa. Hoivakodissa on kulttuurimuoto, jossa halutaan pois laitoshoidosta/laitosmaisesta hoidosta. Eli ei metallisten sänkyjen sisälle suljeta vanhuksia, ellei sille ole lääketieteellistä perustetta. Isoimmat haasteet, kun vanhus saapuu hoivakotiin, on omasta kodista luopuminen, uusi ympäristö ja uudet ihmiset ympärillä. Kyseisen hoivakodin vanhuksilla omaisia käy osalla ja osalla ei. Silloin on tärkeää, että hoitohenkilökunta tekee vanhukselle ”perheen”. Vaikka on muistisairaus omaisten pitäisi käydä, koska kyllä muistisairaskin ihminen vaistoaa, jos kukaan ei käy moikkaamassa.

Hoivakodissa joka päivä jotakin toimintaa ja virikkeitä. Ja nämä mahdollistuvat vain, jos on työlle omistautuneita hoitajia ja vapaaehtoisia. Hoitajat ovat tärkeässä asemassa siinä, että vanhus saa elää oman näköistä elämää ja tuntee olonsa turvalliseksi ja pidetyksi. Asukkaiden toiveet ja halut edellä mennään, ei mitä hoitajat haluavat. Hoitajana muistisairaat ihmiset on osattava kohdata ja olla ihminen ihmiselle. Perus kliininen hoitotyö ei yksin riitä. Vanhus tarvitsee normaalia elämää, huolimatta toimintakyvyn laskusta. On tärkeää, että on ihmisiä ympärillä ja saa apua mihin sitä ikinä tarvitsee.

Mielestäni jokaisen pitäisi nähdä tämä jakso. Oli todella paljon kerrottu miten läheisten ja omaisten pitäisi toimia vanhusten ja muistisairaiden kanssa. Että pitäisi siinä arjessa olla jollakin tavalla mukana. Jos vanhus on vielä kotona asuva, niin siinä on tärkeää omaisten tuki, että siellä kotona vielä voi asua. Ja mitä pidempään kotona saa olla, sitä onnellisempia vanhukset yleensä ovat.

Olisi todella ihanaa, jos vanhuksille voisi järjestää tällaista hoitoa, kun kertomassani Simonkylän vanhusten keskuksessa. Katsoessani ohjelmaa, tuli sellainen olo, että siellä oikeasti vanhuksia arvostetaan, heidän päivät halutaan täyttää kivoilla asioilla ja tekemisillä. Mielestäni tämä kaikki voisi toteutua, jos hoitajia ja henkilökuntaa olisi enempi ja myös rahaa tekemiseen löytyisi. Tai vapaaehtoisia tarpeeksi. Yksinäisyys on iso ongelma vanhuksilla. Masentuu varmasti, jos kukaan ei ikinä käy, soita tai kysy kuulumisia.

Olisi todella tärkeää, että jokainen vanhus saisi elää onnellisen ja turvallisen elämän, riippumatta siitä, asuuko kotona vai hoitokodissa. Onneksi nykyään on valveuduttu siihen, että entisen mallinen laitoshoito purettaisiin ja että sänkyyn ei ketään enää hoidettaisi, jos toimintakyky sen sallii. Paljon liikuntaa, ulkoilua, touhuilua ja tekemistä päiviin. Ja tämän mahdollistavat vain omaiset, läheiset ja resurssit, jotka ovat oikein mitoitettu. Hoitajia ja rahaa enempi vanhusten hoitoon. Lopussa ylilääkäri mainitsi, että jonkunlainen kansanliike/kampanja olisi tarpeen, että vanhustenhoito paranisi ja määrärahoja nostettaisi.

Varmasti kaikki hoitajat tekevät parhaansa omassa työssä ja työyksikössä. Valitettava tosi asia on vaan se, että hoitajia on aivan liian vähän verrattuna vanhusten määrään. Siinä päivät täyttyvät äkkiä ihan perustyöhön, kuten syöttämiseen, kuivittamiseen ja suihkutukseen. Kunpa tulevaisuudessa herättäisi tähän ja tajuttaisi, että kuinka tärkeää ja arvokasta työtä hoitajat tekevät vaikka aika ja raha ovat kortilla.