Kirjaessee Niina Ahponen

Sophie Mannerheim - Sairaanhoitajan maailmasta

”Inhimillisyys ja ihmisen kunnioittaminen ovat hyvän hoidon perusta”

Sophie kertoo kirjassaan koskettavasti Englannissa ja Suomessa hoitamiensa potilaiden elämänkohtaloista. Hänen esimerkkinsä kannustaa ihmisen kohtaamiseen myös tämän päivän hoitotyössä. Kirja koostui erilaisista potilaskertomuksista, jotka olivat kyllä hyvin koskettavia. Surullista oli se, kuinka lähes jokainen kertomus päättyi kuolemaan. Sophie on mahtava esimerkki siitä, kuinka ihmisen kunnioittaminen tulisi näkyä töissä. Hän oli hoitaja, jolle jokainen potilas avautui omasta elämästään. Sophie tarjosi lähellä kuolemaa oleville potilaille ikimuistoisia kokemuksia, joita he eivät olleet kerenneet kokea ennen sairaalaan joutumista.

Oli yksikin tarina, jossa seitsemän vuotias tyttö tuli sairaalaan parantumattomana. Hän, joka itse oli vielä pieni lapsi, eikä koskaan ollut saanut leikkiä ja elää huoletonta pienen lapsen elämää. Nyt hän makasi sairaalasängyssä ja odotti kuolemaa. Kalpeineen kasvoineen, joista paistoi pelko, sekä hentoineen käsivarsineen, joilla hän oli kantanut päivästä toiseen omaa pientä sisartaan, makasi voimattomana sängyssä, eikä uskaltanut puhua hoitajilleen.

Hiljalleen Sophie sai häneen luottamuksen. Kerran Sophie kuiskasi tytön korvaan ja kysyi häneltä, mikä on hänen suurin haaveensa. Vastauksena oli nukke. Sophie toteutti tytön toiveen samana päivänä. Voi sitä pursuavaa onnea, joka paistoi tytön kasvoilta. Vielä hetken hän sai olla lapsi, jolla on lapsen toiveet ja lapsen haaveet.

Pieni tyttö sai ensimmäistä kertaa leikkikalun, jota hän sai sanoa ikiomakseen. Siitä päivästä asti nukke oli tytölle niin rakas, että hän nukkuikin poski nuken poskea vasten. Huolimatta kivusta ja kärsimyksestä, tyttö oli täydellisesti onnellinen. Eräänä varhaisena aamuna tyttö sanoi särkyvä katse kiinnitettynä aarteeseensa jäähyväiset lyhyelle, raskaalle elämälleen.

Toinen uskomattoman hieno tarina kertoi miehestä: ” En todellakaan tiedä, mitä minun pitää tehdä eräälle potilaalleni, työmiehelle, jolta kaksi viikkoa sitten leikattiin pois molemmat jalat. Hän suree niin, mies raukka, että pelkään pahoin hänelle käyvän hullusti. Hän ei tahdo enää syödä, ja jos häntä puhuttelee, niin hän kääntää vain päänsä poispäin, eikä tahdo vastata”

Tähän haasteeseen Sophie tarttui kiinni. Hän ehdotti miehelle ohimennen, tahtoisiko mies oppia suutarin ammattia. Seuraavana päivänä mies vastasi Sophielle, ettei hänen käsistään olisi niihin hommiin. Hoitaja ilahtui, mutta samalla oli huolissaan. Hän oli sanonut sanansa vain herättääkseen potilaan tylsyyden tilastaan. Nyt hänen oli pidettävä sanansa ja toive oli toteutettava. Niin alkoi taas yksi toiveen toteutus ja nopeasti Sophie sai miehen raajarikkoisten oppikouluun, jonne hän pääsi opiskelemaan suutarin ammattia.

Tämä tarina oli ainut, joka ei loppunut kuolemaan, vaan päätyi onnellisesti. Itse opin tästä tarinasta sen, kuinka emme saa sanoa potilaille mitään sellaista, mitä emme pysty toteuttamaan. Mutta samalla tästä oppi myös sen, kuinka tärkeä rooli hoitajalla on ohjata potilasta menemään elämässään eteenpäin, kaikista vaikeuksista huolimatta.

”Sinertävän kalpea iho, jonka alta suonien verkko selvästi näkyi, sääret ja käsivarret kuin luurangolla, ja vatsa pöhöttynyt, katse sammunut ja hengitys läähättävä. Sellainen oli ulkonainen kuva Georgiesta yhdeksänkuukautisena, kun hänet eräänä syysiltana toivat sairaalaan hänen arvoisat vanhempansa, joista isä oli 17 ja äiti 15 vuoden ikäinen. ”

Siitä alkoi taistelu Georgien elämästä. Tarina päätyi tappioon, mutta oli koskettava siltä osin, kuinka viisas tämä pieni lapsi oli. Hän oli selvästi kehityksessä edellä oman ikäisiin lapsiin verrattuna. Hän pian tottui vetämään paitaansa ylös ja työntämään sänkyvaatteet syrjään, kun kääre oli vaihdettava. Hän seurasi ja tarkkaili hoitajia hyvin paljon. Toisten saman ikäisten lasten tavoin George ei huutanut nälkäänsä, vaan hoitajan kohdattuaan hän hyvin kuvaavalla liikkeellä vei käden suuhunsa.

Minusta olisi henkisesti hyvin raskasta olla tämmöisessä työssä, jossa oikeasti taistellaan elämästä ja kuolemasta. Pahimmalta tuntuisi, kun potilaana on pieniä elämän alkuja, ja joiden henkensä eteen haluaisi tehdä kaikkensa, että he selviäisivät. Mutta kun aina se ei riitä. Tietenkin tämäkin kirja on hyvin vanha, ja silloin ei ole ollut vielä niin kehittynyttä sairaanhoitoa, mitä se on nykyisin.

Kirja oli hyvin mielenkiintoinen ja nopeasti luettu. Jokainen tarina opetti ja myös kosketti. Kirjassa oli kolmetoista erilaista tarinaa, jotka kertoivat vauvasta vaariin. Kirjassa myös törmäsi vanhoihin hoitotyyleihin, esimerkiksi pienet lapset pidettiin lämpimänä kuumien vesipullojen ympärillä. Lisäksi työntekijät kutsuivat toisiaan yleensä hoitajattariksi, eikä käytetty nimiä. Suosittelen kirjaa kaikille, keitä kiinnostaa, millaista meidän työ on ennen vanhaan ollut sairaaloissa.