Sophie
Mannerheim - Sairaanhoitajan maailmasta
”Inhimillisyys
ja ihmisen kunnioittaminen ovat hyvän hoidon perusta”
Sophie kertoo kirjassaan koskettavasti Englannissa ja
Suomessa hoitamiensa potilaiden elämänkohtaloista. Hänen esimerkkinsä kannustaa
ihmisen kohtaamiseen myös tämän päivän hoitotyössä. Kirja koostui erilaisista
potilaskertomuksista, jotka olivat kyllä hyvin koskettavia. Surullista oli se,
kuinka lähes jokainen kertomus päättyi kuolemaan. Sophie on mahtava esimerkki siitä,
kuinka ihmisen kunnioittaminen tulisi näkyä töissä. Hän oli hoitaja, jolle
jokainen potilas avautui omasta elämästään. Sophie tarjosi lähellä kuolemaa
oleville potilaille ikimuistoisia kokemuksia, joita he eivät olleet kerenneet
kokea ennen sairaalaan joutumista.
Oli yksikin tarina, jossa seitsemän vuotias tyttö tuli
sairaalaan parantumattomana. Hän, joka itse oli vielä pieni lapsi, eikä koskaan
ollut saanut leikkiä ja elää huoletonta pienen lapsen elämää. Nyt hän makasi
sairaalasängyssä ja odotti kuolemaa. Kalpeineen kasvoineen, joista paistoi
pelko, sekä hentoineen käsivarsineen, joilla hän oli kantanut päivästä toiseen
omaa pientä sisartaan, makasi voimattomana sängyssä, eikä uskaltanut puhua
hoitajilleen.
Hiljalleen Sophie sai häneen luottamuksen. Kerran Sophie
kuiskasi tytön korvaan ja kysyi häneltä, mikä on hänen suurin haaveensa.
Vastauksena oli nukke. Sophie toteutti tytön toiveen samana päivänä. Voi sitä
pursuavaa onnea, joka paistoi tytön kasvoilta. Vielä hetken hän sai olla lapsi,
jolla on lapsen toiveet ja lapsen haaveet.
Pieni tyttö sai ensimmäistä kertaa leikkikalun, jota hän
sai sanoa ikiomakseen. Siitä päivästä asti nukke oli tytölle niin rakas, että
hän nukkuikin poski nuken poskea vasten. Huolimatta kivusta ja kärsimyksestä,
tyttö oli täydellisesti onnellinen. Eräänä varhaisena aamuna tyttö sanoi
särkyvä katse kiinnitettynä aarteeseensa jäähyväiset lyhyelle, raskaalle
elämälleen.
Toinen uskomattoman hieno tarina kertoi miehestä: ” En todellakaan tiedä, mitä minun pitää
tehdä eräälle potilaalleni, työmiehelle, jolta kaksi viikkoa sitten leikattiin
pois molemmat jalat. Hän suree niin, mies raukka, että pelkään pahoin hänelle
käyvän hullusti. Hän ei tahdo enää syödä, ja jos häntä puhuttelee, niin hän kääntää
vain päänsä poispäin, eikä tahdo vastata”
Tähän haasteeseen Sophie tarttui kiinni. Hän ehdotti
miehelle ohimennen, tahtoisiko mies oppia suutarin ammattia. Seuraavana päivänä
mies vastasi Sophielle, ettei hänen käsistään olisi niihin hommiin. Hoitaja
ilahtui, mutta samalla oli huolissaan. Hän oli sanonut sanansa vain
herättääkseen potilaan tylsyyden tilastaan. Nyt hänen oli pidettävä sanansa ja
toive oli toteutettava. Niin alkoi taas yksi toiveen toteutus ja nopeasti
Sophie sai miehen raajarikkoisten oppikouluun, jonne hän pääsi opiskelemaan
suutarin ammattia.
Tämä tarina oli ainut, joka ei loppunut kuolemaan, vaan
päätyi onnellisesti. Itse opin tästä tarinasta sen, kuinka emme saa sanoa
potilaille mitään sellaista, mitä emme pysty toteuttamaan. Mutta samalla tästä
oppi myös sen, kuinka tärkeä rooli hoitajalla on ohjata potilasta menemään
elämässään eteenpäin, kaikista vaikeuksista huolimatta.
”Sinertävän
kalpea iho, jonka alta suonien verkko selvästi näkyi, sääret ja käsivarret kuin
luurangolla, ja vatsa pöhöttynyt, katse sammunut ja hengitys läähättävä.
Sellainen oli ulkonainen kuva Georgiesta yhdeksänkuukautisena, kun hänet eräänä
syysiltana toivat sairaalaan hänen arvoisat vanhempansa, joista isä oli 17 ja
äiti 15 vuoden ikäinen. ”
Siitä alkoi taistelu Georgien elämästä. Tarina päätyi
tappioon, mutta oli koskettava siltä osin, kuinka viisas tämä pieni lapsi oli.
Hän oli selvästi kehityksessä edellä oman ikäisiin lapsiin verrattuna. Hän pian
tottui vetämään paitaansa ylös ja työntämään sänkyvaatteet syrjään, kun kääre
oli vaihdettava. Hän seurasi ja tarkkaili hoitajia hyvin paljon. Toisten saman
ikäisten lasten tavoin George ei huutanut nälkäänsä, vaan hoitajan kohdattuaan
hän hyvin kuvaavalla liikkeellä vei käden suuhunsa.
Minusta olisi henkisesti hyvin raskasta olla tämmöisessä
työssä, jossa oikeasti taistellaan elämästä ja kuolemasta. Pahimmalta tuntuisi,
kun potilaana on pieniä elämän alkuja, ja joiden henkensä eteen haluaisi tehdä
kaikkensa, että he selviäisivät. Mutta kun aina se ei riitä. Tietenkin tämäkin
kirja on hyvin vanha, ja silloin ei ole ollut vielä niin kehittynyttä
sairaanhoitoa, mitä se on nykyisin.
Kirja oli hyvin mielenkiintoinen ja nopeasti luettu.
Jokainen tarina opetti ja myös kosketti. Kirjassa oli kolmetoista erilaista
tarinaa, jotka kertoivat vauvasta vaariin. Kirjassa myös törmäsi vanhoihin
hoitotyyleihin, esimerkiksi pienet lapset pidettiin lämpimänä kuumien
vesipullojen ympärillä. Lisäksi työntekijät kutsuivat toisiaan yleensä
hoitajattariksi, eikä käytetty nimiä. Suosittelen kirjaa kaikille, keitä
kiinnostaa, millaista meidän työ on ennen vanhaan ollut sairaaloissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti