Taistelu syöpää vastaan
Luin Helen Garnerin
kirjoittaman romaanin Vierashuone. Kirja on julkaistu vuonna 2015, ja se kertoo
omaisen näkökulmasta, mitä on hoitaa syöpää sairastavaa ystävää. Se on tarina
ystävyydestästä ja elämän rajallisuudesta.
Tarina
alkaa, kun Helen petaa vuoteen vierashuoneeseen syöpäsairaalle ystävälleen hoitojen
ajaksi. Hänen ystävänsä Nicola sairastaa suolistosyöpää joka on levinnyt myös
muualle elimistöön. Nicola on käynyt läpi monia hoitoja, mutta mikään ei ole
tepsinyt syöpään. Niinpä hän matkustaa toiselle puolelle Australiaa kolme
viikkoa kestäviin vaihtoehtoishoitoihin. Kolmen viikon aikana Helenistä tulee
Nicolan hoitaja, sekä entistä läheisempi ystävä.
Kirjassa
tuli hyvin esille, kuinka jokainen käsittelee kuolemaa eritavalla. Nicola itse
ei hyväksynyt omaa kuolemaansa, vaan uskotteli viimeiseen asti kaiken olevan
hyvin. Vaikka hän ei öisin saanut nukuttua kipujen takia, eikä selvinnyt yksin,
ei hän tahtonut myöntää olevansa sairas. Nicola uskoi vaihtoehoishoitojen
parantavan hänet, vaikka niiden takia hänen kuntonsa vain huononi entisestään. Helen
yritti saada ystävänsä uskomaan, että Theodore-instituutin tarjoamat
vaihtoehtoishoidot ovat pelkkää huijausta.
Nicola oli
saanut aijemmin sädehoitoa, solunsalpaajahoitoa ja hänet oli leikattu moneen
kertaa. Mikään näistä hoidoista ei kuitenkaan ollut auttanut syöpään, ja
lääkärit olivat sanoneet tehneensä kaiken mitä tehtävissä on. Nicola kuitenkin
uskoi omaan parantumiseensa, ja kokeili mitä ihmeellisempiä hoitoja. Luulen
että hän oli niin epätoivoinen, että teki kaikkensa parantuakseen.
Lähihoitajan
näkökulmasta kirja oli mielenkiintoinen, koska olimme opiskelleet eri
syöpähoitaja ja tiesin mitä oikeasti käytetään. Kirjassa esiin tulleet
menetelmät pistivät miettivät käytetäänkö niitä jossain päin maailmaan
oikeasti. Theodore-instituutin tarjoamissa hoidoissa annettiin ensin C-vitamiinia
suonen sisäisesti suurina annoksina, sen piti tappaa syöpäkasvaimia ja
vahvistaa omaa puolustusjärjestelmää. Sen jälkeen hoitona käytettiin
otsonisaunaan, jonka tarkoituksena oli poistaa myrkkyjä hikoilun avulla.
Lisäksi Nicola oli kokeillut aijemmin muunmuassa parantajan täsmäyrttejä, sekä
aloe veraa syöpäkasvaimen hävittämiseksi.
Kivunhoito
ei kirjassa ollut kovin hyvää. Nicolalla oli kamalia kipuja, joihin hän ei
ollut saanut kunnon kipulääkitystä. Kipujen sanottiin vain olevan hyvä asia, se
kertoo siitä että syöpä tuhoutuu ja poistuu elimistöstä. Nicolalla oli käytössä
aluksi Temgesic niminen kipulääke, mutta sen teho ei enää riittänyt pitämään
kipuja kurissa. Lopulta Nicola sai Morfiinia kipuihinsa, mutta hyvin pieninä
annoksina ettei hän jää riippuvaiseksi. Riippuvuuden ehkäisemiseksi hänen piti käyttää
luomukahviperäruiskeita, jotka auttoivat myös ummetukseen.
Kolmen
viikon vaihtoehtoishoitojen jälkeen Nicolan tila oli entistä huonompi, vaikka
hänelle oli Theodore-instituutissa uskolteltu ennusteen olevan hyvä. Kun Nicola
meni kolmen viikon jälkeen neurokirurgin vastaanotolle, hänelle selvisi että
syöpä oli tuhonnut kaulanikaman, ja ilman leikkausta hän voisi
neliraajahalvaantua. Nicolan kasvain kaulasta leikattiin, mutta se ei pelastanut
häntä. Syöpä oli jo ottanut vallan, ja Nicola kuoli lopulta saattohoitokodissa.
Saattohoitokotiin hän suostui vasta ihan loppuvaiheessa, kun hänen omaisensa
olivat liian väsyneitä hoitamaan häntä.
Syöpä voi
olla yhtä raskas omaisille mitä potilaalle. Kirjassa tuli hyvin esiin millaisia
eri tunnetiloja Helen ja muut Nicolan läheiset kävivät läpi - surua, vihaa,
pelkoa, epätoivoa ja väsymystä. Nicola ei myöskään ollut kovin helppo hoidettava.
Itsenäinen ja voimakastahtoinen, näillä sanoilla voisi Nicolaa kuvata kirjan
perusteella. Hän oli tottunut pärjäämään omillaan, joten toisten hoidettavaksi
joutuminen ei ollut helppoa.
Mielestäni
kirja oli hyvä ja mielenkiintoinen. Se oli helppo lukuinen ja siinä oli selkeä
juoni. Erilaisista vaihtoehtoishoidoista oli mielenkiintoista lukea, ja kirjassa
olikin melko paljon syövän hoidosta. Kirja sopii mielestäni juuri sen takia
hoitoalan ihmisille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti