HOHU Essee Tiina Immonen

Kasvonsa menettänyt mies

 

Kirjoittaja Kimmo Oksanen

 

Kirja kertoo toimittaja Kimmo Oksasen oman henkilökohtaisen tarinan sairaudestaan ja kuntoutumisesta sairaalaympäristössä. Kirja on hyvin realistinen ja tuo lukijalle tunteet pintaan hänen kuvaillessaan tapahtumia ja tunteitaan.

 

Kimmo on koko ikänsä kärsinyt herpesviruksen aiheuttamasta ihosairaudesta. Hänellä on ollut syntymästään asti huono iho, jonka takia tulehduksia ja kutinaa on ollut hänen koko lapsuutensa ajan. Vuonna 1981 Kimmon ollessa parikymppinen hänelle ilmestyi ensimmäinen herpesinfektio silmän seudulle. Lääkäri määräsi kortisonia ensin tabletteina ja kun tämä ei auttanut Kimmo sai kortisonia liuoksena suoneen. Tästä hoidosta herpesvirus vain villiintyi ja kohta Kimmon naama oli kymmenillä polttavilla rakkuloilla. Myöhemmin Kimmo pääsi erikoislääkärille, joka tiesi Kimmon taudin ja hän osasi antaa oikeat salvat ja voiteet. Kimmon infektio oli todella raju, jos hän ei olisi saanut oikeaa hoitoa hän olisi voinut sokeutua tai hänen aivonsa olisi voineet turmeltua. Kuollut kudos karisi naamasta pois ja uusi iho oli vaurioitumaton. Tällä kertaa herpesinfektio talttui mutta herpesvirus jäi piileväksi.

 

Kimmo jatkoi normaalia toimittajan työtään, mutta hän sairastui uudestaan lokakuussa 2008. Taas herpes ilmestyi ensin silmien ympärille ja lääkärien määräämät lääkkeet eivät auttaneet. Kimmon voimat alkoivat olla heikot ja hänen avovaimonsa soitti ambulanssin. Näin Kimmon sairaalakierre alkoi.

 

Kimmo on hyvin ilmeikkäästi kirjoittanut sairaalan tapahtumista. Tartuntavaarasta, eristyksissä olosta ja muiden katseista, joita hän joutuu kohtaamaan sairautensa takia. Hän kirjoittaa myös lapsuudestaan ja perheensä kokemasta pakkohuutokaupasta, joka on jättänyt syvät arvet. Hän on joutunut olemaan ison osan elämästään sairaalahoidoissa ja hän on samalla seurannut muiden potilaiden kohtaloita ja kokemuksia. Kimmo kuvaa hyvin mielenkiintoisesti ensiavussa ja sairaalassa saamaansa kohtelua. Häntä siirretään paikasta toiseen ilman minkäänlaista tietämystä tai välittämistä. Marian sairaalan asiantuntija lääkäri määräsi hänet siirrettäväksi Meilahden sairaalaan, jotta häneltä saataisiin otettua selkäydinnäyte. Näytteen otto onnistui, mutta hänet siirrettiin takaisin Marian sairaalaan, koska sieltä hän oli alun perin tullutkin. Marian sairaalassa ei ollut vuodepaikkaa ja hänet sijoitettiin käytävälle. Tässä vaiheessa Kimmon silmät olivat turvonneet pahasti ja luomet liimautuneet toisiinsa kiinni, joten hän ei nähnyt mitään.

 

Kimmo oli tullut Marian sairaalaan tiistaina ja nyt oli torstai iltapäivä ja hänet siirrettiin Auroran sairaalaan Infektiosairauksien poliklinikalle, tämä oli neljäs ambulanssireissu. Ympäröivien äänten voimakkuus oli moninkertaistunut, sillä Kimmo ei nähnyt. Hänen tilansa oli ongelmallinen koska rakkulat ja turvotus olivat lisääntyneet, hänen oli vaikea hengittää. Auroran sairaalakaan ei häntä pystynyt hoitamaan koska heillä ei ollut valmiuksia hoitaa häntä ja hänet siirrettiin Meilahteen, jossa on maan paras osaaminen.

 

Oli perjantaiaamu lokakuun 10. päivä 2008 Kimmo oli siirretty Meilahden sairaalan poliklinikalle. Infektiolääkäri tutki hänet ja totesi, että infektio oli rajuudessaan erittäin harvinainen. Nyt Kimmolle ystävällisesti järjestettiin paikka samasta sairaalasta missä hän jo pari päivää sitten oli ollut tutkittavana. Kimmo oli kiertänyt turhan lenkin ensin Mariaan ja sieltä Auroraan.

 

Infektiosairauksien vuodeosastolla ja eristyksissä Kimmoa tutkiaan ja herpeksen etenemistä seurataan. Kimmo kertoi ilmeikkäästi, sitä miten vain kuulon välityksellä voi seurata ympäröivää maailmaa ja sen ääniä. Kimmon vointi huononee ja hänen kasvonsa ovat kokonaan rakkuloiden peitteessä, myös hänen kuulonsa heikkenee.

 

”Kun aivot eivät saa ympäristöstä visuaalista informaatiota, ne alkavat itse tuottaa sitä.” s. 99.

Näin kävi myös Kimmolle. Hän alkoi kuvitella erilaisia asioita tai palasi mielessään elettyihin asioihin. Näistä ”harhoista” Kimmo kertoi paljon kirjassaan. Sairaus eteni ja Kimmo lakkasi kuulemasta kokonaan. Hänen viimeinenkin kosketus todellisuuteen katkesi.

 

”Kun ei näe eikä kuule, on toisten armoilla kuin vauva. Huutelin hoitajaa luokseni ja pyysin, että hän ottaisi minua kädestä kiinni. Kosketuksesta tietäisin, että olin olemassa. Tietäisin, että paikalla oli joku toinenkin. Tietäisin, ettei minua ollut hylätty.” s.100.

 

Kolmen vuorokauden äänettömyyden jälkeen Kimmon korvat putsataan kuolleista soluista ja hän on taas takaisin maailmassa. Kimmo eli ja hengitti vaikeuksista huolimatta, lääkkeet tehoavat ja pian virukset ja bakteerit on pysäytetty. Hän selviää mutta vaara ei ole kuitenkaan ohi, koska lopullista kudoksien tuhoutumista ei vielä tiedetty. Vähitellen hän saa silmänsä auki ja hän näki ympärillä olevat hoitajat ja lääkärit. Hän pääsi takaisin elämän syrjään kiinni ja pystyi jatkamaan rakasta työtään kirjoittamista.

 

Kimmo oli ollut sairaalassa 7 viikkoa, tänä aikana hän oli sokeutunut ja kuuroutunut, mutta selviytynyt siitä. Kasvot olivat tuhoutuneet ja punaiset vereslihalla. Lääkärit kotiuttivat hänet koska bakteerit tarttuvat herkemmin sairaalaympäristössä kuin kotona. Kimmo odotti kovasti kotiin ja normaaliin elämään palaamista, mutta se ei ollutkaan niin helppoa. Ihmisten jatkuvat katseet ja tuijotukset satuttivat, mutta avovaimon ja tyttärien tuki auttoi häntä.

 

Kotiutumisen jälkeen Kimmo käy plastiikkakirurgin luona ja lopulta päädytään ihon siirtoihin. Niitä tehdään kymmeniä ja vähitellen Kimmon itsetunto nousee ja hänen normaalit kanssakäymiset ihmisten kanssa helpottuvat. Kimmon päivät täyttyvät työntekemisestä ja normaalin perheen asioista. Elämä ei kuitenkaan jatkunut normaalisti vaan hän erosi vaimostaan ja menetti kodin. Tämä nosti lapsuusvuosien muistot esiin ja hänen elämänsä romahti. Aikaa kuluu ja Kimmo käy lukuisissa leikkauksissa ja hoidoissa ja vähitellen hän pystyy jatkamaan elämäänsä kirjailijana.

 

Kimmolle tapahtuu rankkoja asioita mutta hän selvisi niistä. Hän kokee, että tämän kirjan kirjoittaminen on auttanut häntä selviytymään kokemastaan.

 

Mielestäni kirja oli mukaansa tempaava ja ajoittain aika rankkaa luettavaa. Kuvaukset tuhoutuneista kasvoista ja ruumiista tuntuivat pahalta. Kirjassa käsitellään myös paljon henkilökohtaisia perheen asioita, jotka ovat vaikuttaneet Kimmon elämään lapsesta aikuisuuteen ja siihen, miten hän haluaa jatkaa elämää. Kimmon kokemuksiin oli helppo tempautua mukaan ja kirja laittoi miettimään. Miten tärkeässä roolissa hoitohenkilökunta on potilaan kuntoutumisessa ja hoidon onnistumisessa. Miten hoitohenkilökunta voi vaikuttaa potilaan paranemiseen sanoin ja elein. Hoitohenkilökunnan tekemät asiat ja tekemättä jättämiset vaikuttavat potilaaseen. Ja miten sokea ja kuuro potilas kokee asioita eri tavalla.