Dokumentti projekti- Hulluus
kylässä
Dokumentissa tulee hyvin
esille, miten hoidot ja hoitomuodot ovat muuttuneet 100-vuoden aikana siitä,
kun kyseinen sairaala on saanut alkunsa.
Kun miettii sitä, että olisi
itse vaikka joutunut jonkun pahan trauman takia hoitoon sairaalaan alku ajalla.
Ei varmasti hoidot olisi auttaneet vaan pahentaneet oloa. Olisit yksin
kylmissäsi lukitussa huoneessa ja saisit ruokaa niin, kuin koira metallikiposta.
Ikkunat kaltereita täynnä, koko alue aidattu. Kaikki kolkkoa, synkkää.
Kuinka paljon ruuallakin on
ollut merkitystä potilaiden hyvinvointiin. Ravinnon vähentäminen potilailta oli
suuri virhe, vaikka sillä yritettiin saada säästöjä aikaan. Potilaat menivät
siitä vain huonompaan kuntoon, sairastuivat ja jopa kuolivat pois
vastustuskyvyn heiketessä.
Ammattitaidottomuus on näkynyt
hyvin hoitotyössä, potilaita on laiminlyöty, hoidettu todella väärin ja
ihmisarvoa ei ole kunnioitettu juuri lainkaan. Hyväksi onneksi sairaalaan
palkattiin työntekijöitä, joilla oli koulutustakin ja empatiaa. Halua parantaa
ja kuntouttaa potilaita sekä uskallusta oppia uutta, tuoden uusia ideoita
esille potilaiden parhaaksi. Tässä kohtaa on hyvä miettiä lääkkeetöntä ja
lääkkeellistä hoitoa, mitä se on ollut ennen ja mitä se on nyt.
Tästä hyvänä esimerkkinä
dokumentissa tulee esille Paka-täti, joka uudisti sairaalaa todella paljon ja
toi ihmisarvoa esille. Maksoi mitä maksoi, laittoi rahaa omastakin pussista ja
toi yhteisöllisyyttä sairaalan ympärille. Potilaissa tapahtui melkein ihme
parantumisia sen jälkeen, vaikka osa oli ollut jopa yli 10 vuotta kyseisessä
sairaalassa hoidossa. Potilaat saivat vapaammat oltavat, heitä kuunneltiin,
hygieniasta huolehdittiin eikä jätetty vain yksin huoneeseen. Työnteon,
liikunnan sekä mielekkään tekemisen merkitystä ei pidä aliarvioida, kun
kyseessä on ihmismieli. Se voi tarvita parantuakseen monta eri tekijää.
Nuo sairaalan seinät ovat
nähneet monta tarinaa, niin potilaan kuin henkilökunnankin puolesta. Onneksi
potilasasiakirjoja on kirjattu kyseisestä paikasta alusta lähtien ja tehty
kaitafilmiä, otettu valokuvia sekä nauhoitettu ”prinsessaa” sen puhuessa sekä
laulaessa, nämä asiat tuovat tähän dokumenttiin lisää syvyyttä. Sekä yksi
potilas tältä vuosituhannelta joka sairastui ja luki itsensä lopulta
tohtoriksi, kun oli parantunut. Aloitti opiskelun sairaalassa ollessaan.
Minua ihmetyttää edelleen se
tässä yhteiskunnassa, miksi häpeämme mielensairauksia? Kuka tahansa, kun voi
sairastua mieleltään. Toisiin sairauksiin tarvitaan geneettisiäkin tekijöitä,
mutta masennus mihin kuka tahansa voi sairastua ja vaikeus aste voi vaihdella.
Niin miksi niitä hävetään? Eikö niistä puhuta tarpeeksi vaikka ovat melkein
kansan tauti niin kuin diabetes? Kyseessä kun ei ole mikään tarttuva tauti mitä
pitäisi karttaa, vaan joukko sairauksia mitä voi hoitaa myös lääkkeillä ja
saada ihminen takaisin yhteiskuntaan kiinni. Hyvä että kehitymme eteenpäin ja
saamme enemmän tietoa mielensairauksista ja hoitomuodoista. Aivot on
monimutkainen elin, on tärkeää pitää itsestään huolta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti