Dokumenttiprojekti: Olen jossain
Otin esseen aiheeksi tämän dokumenttiprojektin, koska muistisairaudet kiinnostavat ja haluan valmistuttuani tehdä töitä nimenomaan vanhusten parissa ja muistisairaudet ovat yleisiä iäkkäillä. Itseasiassa katsoin tämän dokumentin jo syksyllä kertaalleen, kun meidän tiimillä olivat muistisairaudet aiheena.
Dokumentin on käsikirjoittanut ja ohjannut Alzheimerin tautia sairastavan Aili Rajavaaran toimittajana työskentelevä tytär Tuula Rajavaara.
Ailin muistisairaus sai diagnoosin kahdeksan vuotta ennen dokumentin tekoa ja siitä asti Tuula on parhaansa mukaan hoitanut äitiään oman päivätyönsä ohella. Dokumenttia on kuvattu usean vuoden ajan ja sen tekemisen aikana Aili on asunut joka toisen viikon vanhusten vuoroviikko-osastolla.
Dokumentti herättää ajatuksia suuntaan jos toiseen. Itselleni tuli ensimmäisenä mieleen kysymys, että saako muistisairasta kuvata ja miten hän itse pystyy siihen antamaan suostumuksen? Tuula-tytär oli kommenttiosioon kirjoittanutkin, että he ovat äitinsä kanssa monta vuotta puhuneet dokumentin tekemisestä ja Aili on monta kertaa nähnyt videot ja näyttänyt niille vihreää valoa niin kai se pitää sitten uskoa, että tässä ei ole kenenkään itsemääräämisoikeutta loukattu. Myös videon dramaattiset musiikit ja videoefektit toivat tunteen, että toisen sairaudesta yritetään tehdä kaupallista draamaa. Vaan kai se sitten sillä tavalla paremmin vaikuttaa ihmisten mieliin. Itse olen sitä mieltä, että asiat tulisi esittää asioina, totuutta turhaan kaunistelematta.
Olen jonkun verran perehtynyt muistisairauksiin, mutta silti en pysty ymmärtämään muistisairaan mielenliikkeitä. Liekkö pystyy kukaan ennen kuin se omalle kohdalle osuu. Tämäkin dokumentti kuvaa Alzheimeriä hyvin siihen sairastuneen ja hänen läheisensä näkökulmasta, mutta silti ihmetyttää monikin asia. Voisi kuvitella, että diagnoosin saaminen tuntuu maailmanlopulta, vaan niin kuin Aili on itse sanonut “On tärkeää, että jää ajatus, että tuostakin vaan elämä jatkuu.” Miten ihmeessä voi säilyttää tuommoisen asenteen, jos vähääkään tiedostaa, että Alzheimeriin ei ole parannuskeinoa ja se on hitaasti tappava sairaus? Eihän siinä toisaalta ole vaihtoehtoja kuin jäädä surkuttelemaan kohtaloaan tai yrittää nauttia niistä hyvistä hetkistä mitä vielä on jäljellä.
Itseasiassa dokumentissa tuli hyvin vähän tietoa sairaudesta, enemmänkin se kertoi millaista on muistisairauden varjostama arki. Siinä tuli hyvin esille miten tärkeitä ovat rutiinit ja turvallisuuden tunne, kun lähimuisti on kadonnut kokonaan. Muistilapuilla oli iso rooli arjen pyörittämisessä. Muistisairaan omaishoitajalta vaaditaan myös hyvin pitkää pinnaa ja lehmän hermoja, kun saattaa päivän aikana joutua vastaamaan kymmeniä kertoja samoihin kysymyksiin, eikä yksinkertaisimmatkaan ohjeet meinaa mennä aina perille. Monin verroin raskaampaa hoitamisesta tekee varmasti myös se, että sairastunut on läheinen, niin kuin tässä äidin ja tyttären roolit olivat vaihtaneet paikkaa täysin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti