Työkyky uhattuna

Riitta Hankonen kirjoittaa artikkelissaan Työkyky uhattuna (Tehy 1/2012) työntekijöiden uupumisesta työssä ja miten esimies voi vaikuttaa asiaan.

Liiallinen työskentely väsyttää, mutta esimies voi tulkita väsymyksen johtuvan ikääntymisestä. Työskenneltäessä ei tule välttämättä ajatelleeksi, että kyseessä on epävirallinen työnjako. Hankosen mukaan on olemassa virallista, sekä epävirallista työnjakoa. Jo paljon töitä tehneelle työntekijälle voi kertyä paljon töitä myös siksi, koska asiakkaat asioivat hänen kanssaan mielellään.

Väsymys ei ole vain vanhempien työntekijöiden ongelma, sitä esiintyy myös nuoremmilla työntekijöillä. Nuoret eivät välttämättä tunnista väsymyksen merkkejä ajoissa. Avun pyytäminenkin voit tuntua vaikealta. Liian kovat odotukset voivat olla osasyynä uupumiselle.

Ammatillinen kasvu nuorten kohdalla vaarantuu, jos heidän täytyy kantaa vastuuta hänelle liian vaativista asioista ja työtehtävistä. Tällöin voi muodostua ns. näennäiskompetenssi, eli kykyä selviytyä jostakin tilanteesta ilman ongelman ratkaisua. On lähiesimiehen vastuulla, ettei kokemattomalle työntekijälle anneta liian vaativia työtehtäviä. Lähiesimiehen tehtävänä on myös seurata, miten hänen työntekijänsä selviytyvät työstään, eikä työ ole vaarana heidän terveydelleen.

Kun esimies tuntee työntekijät hyvin, on helpompi ottaa puheeksi mm. työkykyongelmat, kuin jos esimies ei tuntisi työntekijöitään kunnolla. Työyhteisössä voidaan keskenään miettiä työkykyasioita, mutta esimies ottaa asian kuitenkin puheeksi ja tarjoaa tarvittaessa tukea. Ikääntyvien työkykyyn vaikuttaa paljolti se, että esimies on tukena ja kohtelu on oikeudenmukaista.

Hyvällä esimiehellä on hyvät välit työntekijöidensä kanssa. Kokematon esimies voi hyödyntää työntekijöiden kokemusta.

 

Lähde: Hankonen Riitta, 2012: Työkyky uhattuna. Tehy 1/2012. s.66

Tiia Pietarinen

 

Vanhemman vankeus lisää lapsen riskiä mielenterveyden ongelmiin

Mirja Karlsson kirjoittaa artikkelissaan Vanhemman vankeus lisää lapsen riskiä mielenterveyden ongelmiin (Tesso nro 8, 2013) että lapsilla joiden toinen vanhemmista on joutunut vankilaan, on huomattu enemmän mielenterveyden poikkeavuuksia. Hoidon puute, sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat sekä hajonneet kiintymyssuhteet ja leimautuminen ovat todettu olevan yhteydessä mielenterveysongelmien riskiin lapsilla.

Vanhemmat ovat arvioineet, että 21 prosentilla alle 11-vuotiaista ja neljänneksellä yli 11-vuotiaista on selviä ongelmia suhteissa muihin saman ikäisiin, keskittymiskyvyssä, käyttäytymisessä ja tunteissa. Suomalaisessa tutkimuksessa on huomattu että, varsinkin pojilla on suuri riski rikollisuuteen sekä perheiden toimeentulo on varsin pieni, kun toinen vanhemmista on vankilassa. Eurooppalaisessa tutkimuksessa vankien lapsista 90% oli isä vankilassa. Tutkimuksen mukaan lapset voivat huonommin kuin muut lapset, koska he eivät saa minkäänlaista tukea siihen suruun, kun vanhempi on joutunut vankilaan.  Ruotsissa lapset ovat itse kertoneet, että tarvitsisivat eniten henkistä tukea ja toiseksi eniten apua koulun käynnissä. Tutkimuksessa lapsilta on kysytty myös miten voisi parantaa vanhemman tapaamista. Eniten toiveita tuli että, olisi lyhyempi matka vankilaan, henkilökunta olisi kiltimpää, vanhemmalle enemmän lomaa ja paremmat vierailupaikat. Suomessa vankiloihin on tulossa lisää semmoisia tapaamistiloja missä lapsi voi koskettaa vanhempaansa.

 

Lähde:

Karlsson, Mirja 2013: Vanhemman vankeus lisää lapsen riskiä mielenterveyden ongelmiin. Tesso 8/2013. S.14.


Meri Ikonen

 

Kun minulla ei ollut mitään, räp-musa kolahti

Ellen Tuomaala kirjoittaa artikkelissaan Kun minulla ei ollut mitään, räp-musa kolahti (Mielenterveys 2/2014) musiikin voimasta nuoren elämässä. Linda-Marian perheeseen kuului äiti ja isä, mutta isä häipyi Linda-Marian ollessa 2-vuotias. Sen jälkeen he tapasivat vain hyvin harvoin. Nykyään Linda-Marian isällä on uusia lapsia eikä ole kiinnostunut Linda-Marian elämästä. Linda-Marian äiti oli masentunut eikä aina pystynyt huolehtimaan hänestä, silloin Linda-Marian mummo huolehti. Linda-Maria oppi varhain. Hän kirjoitti ensimmäiset biisinsä 4-vuotiaana. Hän oli koulukiusattu ja opettajien silmätikku. 11-vuotiaana Linda-Maria sairastui anoreksiaan. Linda-Marian täytettyä 15, hän rupesi käyttämään päihteitä silloisen poikaystävänsä kanssa. Kaikki karkasi täysin käsistä.

Linda-Maria osallistui kuitenkin räppikouluun, jossa ohjaajana toimi Pyhimys. Uusivuosi koitti ja silloin Linda-Marian poikaystävä pahoinpiteli häntä monta tuntia. Siitä alkoi Linda-Marian päihteetön elämä ja hän alkoi työstämään levyään Pyhimyksen kanssa. Biiseissään Linda-Maria puhuu avoimesti narkkariaikojen tapahtumista.

Lähde:
Tuomaala, Ellen 2014: Kun minulla ei ollut mitään, räp-musa kolahti. Mielenterveys 2/2014. 4-7.

Piia Kananen

 

 

Ben Furman ja Tapani Ahola kirjoittavat teoksessaan Työpaikan hyvä henki ja kuinka se tehdään, (2007) työpaikan hyvästä ryhmähengestä ja siitä kuinka se saadaan aikaan.

Hyvä ryhmähenki luodaan arvostamalla muita ryhmän jäseniä ja heidän ammattitaitoaan. Pyytämällä apua ja neuvoa ongelmatilanteissa, koska henkilö keneltä pyydät apua/neuvoa tulee tunne, että arvostat hänen ammattitaitoaan.

On tärkeää saada runsaasti myönteistä palautetta, mutta se on tärkeää keneltä myönteisen palautteen saa. Meille on tärkeää saada palautetta sellaisilta ihmisiltä, joita itse arvostamme kuten esim. esimieheltä tai perheenjäseniltä. Myös työkavereiden mielipide on tärkeä.

On tärkeää arvostaa itsekin omaa työtään, mutta se saattaa olla vaikeaa, jos ei ole tunnetta että muut arvostavat sitä työtä mitä tekee.

On olemassa monta tapaa kertoa ihmiselle, että arvostaa hänen työtään. Asian voi sanoa suoraan, osoittaa kiinnostusta hänen työstään, kysyä neuvoa erityisesti hänen erityisosaamisalueilta, kysyä hänen mielipidettään ja kertoa hyödyistä mitä on saanut häneltä. Myönteisen palautteen kuulee mieluiten kaikkien kuullen.

Myönteistä palautetta on vaikea joskus ottaa vastaan. On kolme tapaa ottaa myönteistä palautetta vastaan: Ei ota ollenkaan palautetta vastaan, ottaa palautteen kiitollisena vastaan, ottaa palautteen vastaan ja laittaa sen eteenpäin

Koska myönteisen palautteen vastaanottaminen on vaikeaa, niin kannattaa kokeilla keinoa, että pyytää luvan palautteen antamiseen. Palautteen antaminen on helpompaa kun siihen on pyytänyt luvan.

Positiivista palautetta harvoin pyydetään suoraan, vaikka siinä ei ole mitään pahaa. Positiivinen palaute kysytään yleensä kierrellen.

Kerjätty palaute ei tunnu aina aidolta, koska sitä pyydetään.

 

Lähde:
Ahola Tapani ja Furman Ben 2007: Työpaikan hyvä henki ja kuinka se tehdään. Arvostus s. 19 – 28. Tammi, Helsinki.

Eleonoora Muikku ja Nita Tolonen

 

Aina vieraana

Riitta Hankonen kirjoittaa artikkelissaan Aina vieraana, (Tehy 1/2015) lähihoitaja Maj-Britt Tverinistä ja hänen työstään perheessä, jossa on trakeostooman kautta hengittävä pieni lapsi.

Maj-Britt työskentelee yhdeksän kuukauden ikäisen Topias pojan omahoitajana, Topiaksen kotona.

Topiaksen äänihuulet ovat halvaantuneet, mikä estää ilman liikkumisen nenän ja suun kautta keuhkoihin, poika hengittää trakeostooman eli hengitystieavanteen kautta.

Topiakselle puhkesi äskettäin epilepsia, ensimmäinen kohtaus tuli yöllä. Maj-Britt huomasi saturaatiomittarista, että pulssi kohosi korkeaksi. Topias vaikutti poissaolevalta ja hänen silmänsä harittivat. Kohtauksia voi tulla päivittäin.

Maj-Brittin työnantaja on lasten kotisairaanhoidon yksikkö. Pitkäaikaissairaiden lasten hoitajat ovat lähi- ja lastenhoitajia, hoito räätälöidään kullekin perheelle sopivaksi ja se on perheille maksutonta.

Hoitajan läsnäolo vaikuttaa koko perheeseen. ”Tärkeintä on muistaa, että tämä on koko perheen koti, eikä vieraan ihmisen päästäminen perheen arkeen ole helppoa. Tarvittaessa väistyn ja annan tilaa vanhemmille” kertoo Maj-Britt Tverin. Kaikille toisen kotona työskenteleminen ei sovi, mutta Maj-Britt viihtyy. Parhaimmillaan työ on itsenäistä, pahimmillaan yksinäistä, hetkittäin jopa tylsää. ”Jonkin verran voin suunnitella työtä etukäteen, mutta jos Topiasta ei huvita tai perheellä on muita suunnitelmia, suunnitelmat saavat odottaa.” Maj-Britt kertoo.

 

Lähde:

Hankonen, Riitta 2015: Aina vieraana. Tehy 1/2015. 14 - 19.

Eleonoora Muikku

 

 

Omin avuin

Kinestetiikka

Ulla Ojala kirjoittaa artikkelissaan Omin avuin (Tehy 1/2015) kinestetiikan merkityksestä hoitoalalla. Kinestetiikan avulla pyritään parantamaan potilaan toimintakykyä ja keventämään hoitajan työtä. Sillä tuetaan kuntoutusta ja ylläpidetään toimintakykyä, koska perusajatuksena on käyttää potilaan tai asiakkaan voimavaroja hyödyksi. Vanhus menettää nopeasti pitkäaikaishoitolaitoksissa jäljellä olevan toimintakykynsä, jos päivittäiset toiminnot tehdään hänen puolestaan.

Kinestetiikassa sanallisella vuorovaikutuksella on tärkeä rooli. Puhutaan aktivoivilla ilmaisuilla, esimerkiksi ei mennä syöttämään, vaan avustamaan ruokailussa . Sanallisen vuorovaikutuksen lisäksi kehollisen vuorovaikutuksen rooli on tärkeä. Näiden avulla potilas voi luottaa enemmän hoitajaansa. Hoitaja seuraa avustettavan liikeratoja tutustuessaan häneen ja auttaa häntä liikkumaan jäljellä olevia voimavaroja hyödyntäen.

Oulunkylän kuntoutussairaalassa Helsingissä kinestetiikkaa käytetään hyödyksi päivittäisissä toiminnoissa. Siellä potilaina on akuutin sairauden, leikkauksen tai vamman jälkeisiä kuntoutujia. Kinestetiikkaan Oulunkylässä alettiin kouluttautua vuonna 2011. Puolet hoitohenkilökunnasta on käynyt kinestetiikan nelipäiväisen peruskurssin ja osa hoitajista myös kolmipäiväisen syventävän kurssin. Kuntoutusesimies Mia Pietilä toimii tarvittaessa tukihenkilönä tutor-koulutuksen käyneenä. Myös uudet työntekijät, kesätyöntekijät ja määräaikaiset työntekijät perehdytettiin viime kesänä kinestetiikkaan, jotta potilaat ja asiakkaat voivat toimia totuttuun tapaan.

Kinestetiikasta on huomattu olevan hyötyä monessa kohtaa. Työn kuormittavuus vähentyy ja avustettavat säilyttävät omatoimisuutensa ja asento- ja kehontuntemuksensa. Monet potilaat ja asiakkaat kokevat miellyttävämpänä vain yhden hoitajan läsnäolon. Kinestetiikan avulla yksi hoitaja voi pärjätä tilanteessa, jossa aikaisemmin olisi tarvinnut kolme hoitajaa. Hoitajat ovat rohkaistuneet kokeilemaan apuvälineinä yllättäviäkin esineitä, kuten kirjoja, Ojala kirjoittaa. Potilaiden onnistumisen kokemukset ovat palkitsevia myös hoitajille.

Kinestetiikan kehittivät 30 vuotta sitten yhdysvaltalaiset käyttäytymistieteilijät Lenny Maietta ja Frank Hatch, kertoo Ojala. Nykyään kinestetiikkaa käytetään laajasti Keski-Euroopan saksankielisissä maissa ja Pohjois-Italiassa. Suomessa kinestetiikkaa käytetään pääasiassa vanhusten ja vammaisten kanssa, mutta kursseille voi osallistua myös omaishoitajat.

Suomessa kinestetiikkaa kouluttaa kinestetiikkayhdistyksen puheenjohtaja Virpi Hantikainen yhdessä 13 muun kouluttajan kanssa. Hantikainen työskentelee Sveitsissä tutkijana St Gallenin ammattikorkeakoulussa, sekä vetää erilaisia kehittämisprojekteja Suomessa ja Sveitsissä. Suomessa kinestetiikkakoulutuksen on käynyt noin 6000 hoitajaa ja fysioterapeuttia. Tulevaisuudessa tavoitteena on saada kinestetiikka terveysalan opintosuunnitelmiin  Suomessa, kertoo Ojala. Toiveissa on myös suomenkielinen kinestetiikan oppikirja.

Lähde:
Ojala, Ulla 2015: Omin avuin. Tehy 1/2015. 40–43.

Ruut Lohtander

---

Lääkärit ilman rajoja

Irma Heiskanen-Haarala kirjoittaa artikkelissaan Piian maailma (Tehy 1/2012) työskentelystä Lääkärit ilman rajoja -järjestössä.

 

Piia Laitiainen asui 15-vuotiaaksi ulkomailla, hän syntyi Perussa ja on asunut mm. Tokiossa, Pariisissa ja Brysselissä. Piian äiti on suomalainen, hän työskenteli Suomen kiertävänä suurlähettiläänä Afganistanissa vuonna 2002–005 ja Piian isäpuoli on ranskalainen diplomaatti.

 

”Työssä joutuu olemaan epämukavuusalueella. ”Ei voi osata kaikkea eikä pelastaa koko maailmaa ja liian herkkä ei saa olla, jotta pystyy tekemään työnsä” Piia kertoo.

 

Piia valmistui sairaanhoitajaksi vuonna 2007 ja lähti humanitaariseen työhön Lääkärit ilman rajoja -järjestön (MSF) kautta. Piia on parhaillaan Etiopiassa Somalian rajan tuntumassa uudella pakolaisleirillä. Toissa keväänä Piia työskenteli Haitin maanjäristyksen jälkeen Port-au-Princessa puolitoista kuukautta, jonka jälkeen hän matkusti Afrikkaan Malawiin. Viime talvena Piia työskenteli Tšadissa koleran torjumiseksi ja aliravitsemuksen korjaamiseksi, jonka jälkeen kaksi kuukautta rokotuskampanjassa Kongon demokraattisessa tasavallassa.

 

Piia valitsi ammatin sen perusteella, että koulutuksella pääsee töihin myös ulkomaille. ”Sairaanhoitajan ammatti on kiitollinen. On helppoa tulla ja mennä ja aina riittää töitä kotimaassakin. Tehtävään voi sitoutua niin pitkäksi aikaa kuin haluaa” Piia kertoo.

 

Toiminta katastrofialueilla on hyvin konkreettista ihmisten pelastamista. Nuori sairaanhoitajakin saa paljon vastuuta. ”Kova vastuu ei stressaa. Kun tekee parhaansa, se riittää” –Piia kertoo.

 

 

Lähde:
Heiskanen-Haarala, Irma 2012: Piian maailma. Tehy 1/2012. 49-51.

Julia Turunen

Työpaikka ei ole terapiahuone

Liisa Uusiniitty kirjoittaa artikkelissaan Työpaikka ei ole terapiahuone (Super, 9/2009) että omat asiat tulisi jättää kotiin eikä viedä niitä työpaikalle.

Liisa Uusiniitty oli parikymppisenä töissä toimistossa. Hänen työkaverinsa kertoivat omista seksiasioistaan sekä omista perhesuhteistaan, joista Liisa ei olisi välittänyt kuulla puoliakaan. Organisaatiokonsultti Jalmari Heikkonen tietää parinkymmenen vuoden kokemuksella, että tunteet kuohuttavat työpaikalla.

Heikkonen korostaa, että työpaikalle tullaan töihin eikä terapiaan. Ihmisiä ei velvoiteta selvittelemään tunteitaan, eikä työtovereiden yksityisasioiden miettimiseen tuhlata työenergiaa. Mikäli ei voi pitää tunteitaan kurissa on mentävä ammattiauttajan luo, sillä jokaista ei voi kiinnostaa toisten yksityisasiat.

On hyvä olla suora ja avoin heti alusta lähtien ja terveydenhuoltoalalla varsinkin pitäisi ymmärtää, milloin puhuminen liukuu terapian puolelle. Pahana työilmapiirin nakertajana Heikkonen pitää juoruilua ja poissaolevan työtoverin mollaamista. Työpaikoilla myös rakastutaan, mutta asianomaisten on Heikkosen mukaan huolehdittava, ettei se häiritse muiden työntekoa.

Jos työpaikalla on mahdollista edetä urallaan, kannattaa tarkkaan miettiä, mitä sellaista kertoo itsestään, mikä ei liity työhön. Tiettyjen ihmisten kanssa alkaa vaistomaisesti puhua enemmän omista asioistaan, toisten kanssa taas puhua työasioistaan. Kahvitaukojen puheenaiheillakin on sääntönsä. Puheet jäävät taukohuoneeseen, sillä osastolla ei ole tapana levitellä asioita.

 

Lähde:
Uusiniitty, Liisa 2009: Työpaikka ei ole terapiahuone. Super 9/2009. 10–13.

Julia Turunen ja Anni Saastamoinen