KUNT Essee Bintow Mohamed

Kirjan on toimittanut Sanna Nurmilaakso ja Tiina Airaksinen. 

Kirja on kirjoitettu 2010 

Kirjan nimi on Sisua ja elämänsävyjä  

Kirjassa kerrotaan kahdenkymmen CP-vammaisen tarina. Tarinat avaavat näkökulmia siihen, millaiset mahdollisuudet CP-vammaisella henkilöllä on ollut yhteiskunnassa eri aikakausina. CP-vamma on liikuntavamma, joka määritellään raskauden tai varhaislapsuuden aikana syntyneeksi kehittyvien aivojen liikkeistä ja asennoista vastaavien keskuksien ja niiden yhteyksien kertavaurioksi. Vamma asettaa realiteetteja elämälle - sillä on vaikutusta fyysiseen, kognitiiviseen ja sosiaaliseen toimintakykyyn. Monet kirjoittajista käsittelevät myös ikääntymistä. 

Elina Raittio kertoo omassa tarinassaan Kahdessa maailmassa CP-vammastaan ja miten hän elää CP-vamman kanssa. CP-vamma ei vaikuttanut Elinan elämään vaan hän kävi tavallista peruskoulua, perhepäivähoitoa, lukion ja yliopiston. Koska kieliaineet olivat helppoja, hän haaveili, että hänestä tulee kielenopettaja.  

 Elina sai CP-vamma, kun hän oli kaksivuotias ja hän pystyy liikkumaan ilman apuvälineitä. Elina koki, että vamma oli oikeasti vain hänen yksi ominaisuutensa. Elina ei pystynyt tekemään kaikkea esimerkiksi urheilua ja kädentaitoaineissa. Hän on ollut kaksi kertaa CP-liiton perhekursseilla ja siellä hän oli nähnyt itseään vaikeavammaisempia ihmisiä.  

Elinan kotipaikka ei tarjonnut hänelle mahdollisuuksia urheiluharrastuksiin. Hän haluaa pärjätä ilman apua kuten muutkin ihmiset. Elina koki kiusaamista ala-asteella, eikä opettaja osannut tai jaksanut puuttua asiaan. Hän ei tarvinnut paljon tai samanlaista tukea arkipäivässä kuin pyörätuolin tai muun apuvälineen käyttäjä. Elina sai melko myöhään CP-diagnoosin, koska motorisen kehityksen hitauden ja ajateltiin johtuvan ainoastaan ennen aikaista syntymisestä. 

Elinan vanhemmat avustivat opiskeluaikanaan kodinhoidossa ja hän vieraili muutenkin usein heidän luona, koska hän asui vain tunnin ajomatkan päästä. Elinan ensimmäinen työpaikka sijaitsi yli 500 kilometrin päästä kotiseudultaan. Hänen elämän muotoutumiseen on vaikuttanut ehkä eniten vanhemmat sekä vammaiset ja vammattomat ystävät. Töitä hakiessaan Elina kokee, että termi vajaakuntoinen hankaloittaa työllistymistä. Elina toivoo saavansa vakituisen työpaikan suurehkolta paikkakunnalta, jossa peruspalvelut ovat helposti saavutettavissa. 

Sisua ja elämänsävyjä kertoo paljon Cp-vammaisesta. Se kertoo CP- vammaisen tukemisesta sekä avun saamisesta ystäviltä ja vanhemmilta. Kirjassa rohkaistaan CP-vammaisia osallistumaan urheiluharrastuksiin ja kuvaamataitoon. Se opettaa, että ihmisiä ei saa eritellä, mihin joukkoon he kuuluvat. CP-vammaisten on myös vaikea saada töitä vammaisena. Minusta se kertoo, että vammaiset haluavat olla kuin me. Oli mukava lukea heidän kokemuksiaan ja toivon, että ihmiset ymmärtäisivät paremmin. 

SAHU Essee Veera Kärki

Kaunis mieli

Elokuvan pääroolissa on mies nimeltä John Nash, joka on luonteeltaan hyvin ujo. Hän on matemaatikko.

Johnilla on skitsofrenia, jota ei elokuvan alussa tiedetä.

Hän kuvittelee päässään itselleen huonetoverin jonka nimi on Charles. John myös kuvittelee henkilön nimeltä William Parcher, joka on tullut ehdottamaan Johnille erittäin salaista tehtävää puollustusministeriöstä koodinmurtajana. John ottaa tehtävän vastaan ja lähettää kirjeitä ministeriölle vanhan kartanon pihassa olevasta postilaatikosta. Hänelle laitetaan siru ihon alle ranteeseen josta hän näkee koodeja erittäin salaisissa tehtävissä. Elokuvassa myös huonetoveri Charlesin sisaren tytär tulee kuvioihin, hän kulkee aina Charlesin matkassa.

John löytää itselleen naisystävän ja menee hänen kanssaan naimisiin, edes hän ei huomannut Johnissa mitään erikoista mikä voisi viitata sairauteen.

Lopulta Johnin huomataan näkevän harhoja ja hänet viedään hoitoon. Lääkitys aloitetaan ja se vaikeuttaa hänen matemaattista ajatteluaan. Hän pääsee kotiin vaimonsa ja lapsensa luo.  John jättää lääkkeet ottamatta, jolloin nopeasti harhat alkavat tulla takaisin. Hän näkee taas Charlesin, hänen sisaren tyttären sekä Williamin. John alkaa työskennellä taas huippusalaisessa tehtävässä ja työskentelee metsässä olevassa pienessä mökissä.

Johnin vaimo oli hakemassa pyykkejä ulkoa, jolloin kuuli outoa ääntä metsästä ja löysi Joshin mökin ja siellä kaikki koodilaskelmat.

Lopulta John tajusi ettei harhat voineet olla totta, kun ikinä harhoissa näkyvät ihmiset eivät vanhene. John meinattiin laittaa pakkohoitoon, mutta hän halusi itse kokeilla ratkaista sen miten voisi elää harhojen kanssa. Hän lopulta päätti olla puhumatta harhoilleen ja jätti ne kokonaan taka-alalle ja lopulta hän pystyi elämään harhojen kanssa. Ne seuraavat häntä aina, muttei hän ottaudu niihin mitenkään.

Katsoin elokuvan kaksi kertaa, oli hauska miten ensimmäisellä kerralla ei harhoja itsekään oikein älynnyt. Toisella kerralla sitä pystyi seuraamaan, muut ihmiset eivät katsoneet kertaakaan kuvitteellisiin ihmisiin tai väistäneet jne. Pakkohoitona oli viisi kertaa viikossa insuliinishokki kymmenen viikon ajan. Lääkehoidosta huolehti Johnin vaimo, joka säännöllisesti tuo lääkkeet Johnille otettavaksi. Elokuvassa ei näytetty miten esim. lääkärit seurasivat sairautta. Johnin vanhat ystävät ottivat sairauden jälkeen hänet hyvin vastaan ja auttoivat pääsemään ns. normaaliin elämään takaisin.

Näyttelijä osasi hyvin näytellä skitsofreenikkoa ja elokuva oli hyvin toteutettu.

HOHU Essee Anneli Salin

Kirjan nimi: Lauri, poikani Lauri – Autistisen lapsen suljettu maailma

Kirjoittaja: Kyllikki Kerola

Kustantaja: Kirjapaja 1987

 

Kirjan on kirjoittanut Lauri-pojan oma äiti Kyllikki Kerola, kiertävä erityisopettaja. Kirja on omistettu Laurin mummolle ja vaarille, joista tuli Kyllikin ja miehensä Heikin kädenjatko Laurin viimeisenä elinvuotena Lahdessa. Tämän kirjan kertomuksen avulla hän halusi tuoda ihmisten, päättäjien, virkamiehien ja koko yhteiskunnan tietoisuuteen mitä on olla autistisen pojan äiti ja perhe.  Tuohon aikaan autismista ei tiedetty juuri mitään, ja vertaistukea oli niukasti tarjolla. Vaikka vammaispalvelulaki koski myös autisteja, niin kuitenkaan he eivät saaneet samanlaista palvelua kuin vammaiset, esim. koulutuksen suhteen. Minkäänlaista autistien lasten keskusta ei ollut olemassakaan, ja luennoitsijatkin tulivat yleensä ulkomailta. Hyvin usein Kyllikki Kerola perheineen koki jääneensä täysin yksin poikansa ongelmien kanssa.

Kirja oli niin mielenkiintoinen ja puhutteleva, että sitä ei meinannut malttaa jättää käsistään.

Laurin syntymä ja oireet

Lauri-vauva syntyi terveen näköisenä pulskeana poikana 1973 Joensuun keskussairaalassa. Hoitajat kiirehtivät tuomaan Laurin äidilleen ruokittavaksi ensimmäisenä kaikkien vauvojen joukosta, koska hänen parkunansa oli niin valtava verrattuna muiden vauvojen itkuun. Äiti myöskin ihmetteli vauvansa korvan yläpuolelta erottuvia sormenpaksuisia kuhmuja, joista lääkärit tuumasivat, että ne häviäisivät jonkin ajan päästä. – Eivät kylläkään hävinneet.

Kotona odottivat isä ja vuoden vanha Elisa, jolle haluttiin saada vauvasta tuleva leikkikaveri. Vauvan   suuriääninen itku jatkui varsinkin iltaisin mutta kuitenkin hän nukkui pitkät rauhalliset yöt.  Äiti huomasi, että myös vauvan imeminen oli heikkoa. Mutta muu kehitys näytti normaalilta; vauva oppi kääntymään alle puolivuotiaana vatsalleen ja pientä hymynkarettakin näkyi kasvoilla.

Kun Lauri oli puolivuotias, hänelle tapahtui eräänä iltapäivänä järkyttävä asia. Äiti kuvailee seuraavasti: ”Pojan tuhahdus herätti huomioni. Nousin häntä katsomaan. Nostin lapsen ylös. Hän oli veltto, hengittämätön. sinertävä, silmät olivat nurin kääntyneinä. Hätäännyin, huusin häntä nimeltä, ravistelin ja taputtelin. Lopulta hän alkoi hengittää”.  

Kun poika sai toisen kohtauksen lähes perään, tuli kiire lähtö taksilla sairaalaan. Siellä vietettiin yö ja sen jälkeen rohdot mukana takaisin kotiin. Siinä vaiheessa ei vielä määrätty mihinkään erikoistutkimuksiin. Äiti kertoo, että jo noilla vaiheilla hän oli ajatellut, että poika ei tuntunut niin tutulta tai omalta kuin tyttärensä. Autistisia piirteitä oli jo havaittavissa mutta niitä ei osattu vielä tunnistaa.

Mitä isommaksi Lauri kasvoi, sitä korkeammalle piti suunnitella tavarakaapit. 1 ½ - vuotiaana hän oppi kävelemään.   Kaapit piti teetättää puusepällä lukkojen kera, jottei poika osaisi niitä availla. Hän hamusi käteensä kaiken liikenevän, heitti niitä pitkin lattioita, jyrsi vaatteita, ja repi papereista huiskuja. Hän sipsutteli ympyrää ja huiskutteli itseään paperin paloilla tai sanomalehdillä. Hän ei ollut kiinnostunut leluista, vain papereista ja vaatekappaleista, jäi tuijottamaan pieniä yksityiskohtia pitkiksi aikaa ja ropsutteli lattiaa tai seinää. Se mikä hermostutti koko perhettä, oli loputon ovenkahvojen rämpyttäminen ja niissä roikkuminen. Kaikkiin ovenkahvoihin piti sitoa nallet. Kaiken kruunasi loppumaton huuto ja meteli, joka lakkasi siksi aikaa kun lausuttiin joku loru tai laulu. Puhe ei kehittynyt ollenkaan, vain joitakin äännähdyksiä ja mölähtelyä.

Keittiöelämä oli luku sinänsä. Laurista tuli mestari nappaamaan herkkuja joka astiasta ennen jäähtymistä ja siinä samalla saattoi astioita mennä rikki. Ruokapöydässä puolet pöydästä piti antaa pojalle ja pöydän loppuosassa kyyhötti muu perhe. Poikaa piti syöttää mutta hän onnistui käsillään sorkkimaan ruokaa ja sotkemaan puolet pöydästä. Koko ruokailutapahtumaa seurasi loputon huuto ja melu. Erään kerran kun äiti oli kääntänyt selkänsä sekunniksi, poika oli pompannut istumaan soppalautasensa päälle. Jossain vaiheessa perheen isä teetätti portin, jonka takana poika odotteli keittiöön pääsyä, koska kattamisesta ym. ei meinannut tulla mitään. Suuren vaivannäön ja opetuksen jälkeen poika oppi 5-6 -vuotiaana itse lusikoimaan ruokaa suuhunsa mikä oli suuri edistysaskel ja helpotus koko perheelle.

Kohtaukset ja vuosien sairaala- ja laitoskierteet

Laurin ensimmäisen kohtauksen jälkeen vauvana äidin ja isän sydämeen astui alituinen pelko. Poika nukkui vanhempiensa välissä öisin ja heidän vaatteensa olivat kädenulottuvilla äkkilähtöä varten. Vanhemmat halusivat erikoislääkärin juttusille ja niinpä ensimmäinen reissu Ilomantsista Helsingin Lastenklinikalle toteutui. Ensin vaikutti siltä, että mitään erikoista ei pojasta löydy mutta sitten kun kohtaukset alkoivat tulla tunnin välein, niin myös tutkimuksia alettiin tehdä. Selvisi, että EEG, aivosähkökäyrä oli täysin sekava. Muitakin kokeita tehtiin ja siitä alkoi murrosikään asti määrätyt lääkehoidot. Ensimmäinen Helsingin sairaalareissu kesti kokonaisen kuukauden. Sen jälkeen muutamia reissuja tuli lisää, ja tiivis kirjeenvaihto tohtori Donnerin kanssa, joka oli vastuussa Laurin epilepsia lääkityksestä.

Kun uudet epilepsia kohtaukset tulivat, alkoi säännöllinen reissaaminen sadan kilometrin päähän olevaan Joensuun keskussairaalaan. Se oli raskasta aikaa vanhemmille koska molemmat kävivät myös töissä, ja äiti joutui usein anomaan palkatonta virkavapaata. Oli myös periodi, jossa äiti joutui päivittäin koulutyönsä jälkeen ajamaan tuon sadan kilometrin matkan sairaalaan ja viettämään siellä illat poikansa sängyn äärellä. Tilannetta helpotti se, että isovanhemmat tulivat hoitamaan Elisaa ja perheessä oli myös säännöllisesti kodinhoitoapulaisia.

Myös Kuopion Yliopistollisen Keskussairaalan Lastenpsykiatrinen osasto tuli tutuksi. Siellä Lauri vietti useamman viikon kun häntä tutkittiin ja testailtiin. Psykologi selvitti, että muun muassa pojan kognitiivinen kehitys oli jäänyt alle 1-vuotiaan tasolle, jonka seurauksena esim. ihmissuhteiden muodostaminen oli lähes mahdotonta. Parasta vuorovaikutusta pojan kanssa sai ihoaistimusten avulla.

Laurin pääsi neljävuotiaana kehitysvammahuollon piiriin. Paikkakunnalle oli tullut kehitysvammaisten avohuoltotyöntekijä. Hänen mukanaan Laurin elämään astui myös kehitysvammapiirin keskuslaitoksen sosiaalihoitaja, psykologi sekä harjaantumiskoulun opettaja. Heidän kauttaan Lauri pääsi Honkalammen keskuslaitokseen tutkimusjaksolle. Mutta tuokin aika koitui vanhemmille lähinnä pettymykseksi; tuli tunne, että ammatti-ihmiset lähinnä syyllistivät vanhempia lapsen autismista. Siihen äiti yritti vitsailla, että ”helpompihan se toki olisi korjata meidän kieroutuneita suhtautumistapojamme kuin synnynnäistä aivovauriota, vai mitä. Että hyvä vain, jos tämä meistä johtuisi”.

Laurin koulu

Honkalammen ansiota kuitenkin oli, että äiti alkoi suunnitella laurinkoulua. Uusi vauva teki tuloaan ja edessä vuosi kotonaoloaikaa. Äiti halusi nähdä voiko Lauriin opetuksellisesti vaikuttaa, jos vuoden ajan jatkuvasti toistetaan samaa asiaa. Honkalammen työntekijöitä tuli avuksi koulun suunnittelussa. Ohjelmassa oli kuvakirjojen katselua, palikoilla harjoittelemista, pallon heittelyä, piirtämistä ja muovailua. Koulua pidettiin arkena ja pyhänä. Pienen pientä edistystä tapahtui joissakin asioissa paitsi piirtäminen ja muovailu ei onnistunut. Laulut ja lorut takasivat sen, että poika jaksoi paremmin. – Ne olivatkin ainoita hetkiä, jolloin hänen silmänsä kirkastuivat ja synnyttivät katsekontaktin.

Äiti lanseerasi laurinkoulun sitten aviomiehelleen ja kodinhoitaja Saaralle, koska hänen synnytyksensä aika lähestyi. Synnytyksen jälkeen laurinkoulu vielä jatkui äidin toimesta.

Kipeä ratkaisu

Uuden terveen Sampo-vauvan ilmestyessä perheeseen 1978 työmäärä tietysti kasvoi. Silloin viisivuotiasta Lauria piti edelleenkin hoitaa kuin pikkulasta: vaippojen vaihto, pukeminen, riisuminen, pöntöllä istuttaminen, pyllyn peseminen, ulkoiluttaminen, syömisen vahtiminen, lääkitseminen, hampaiden pesu, leikittäminen, ainainen vahtiminen jne. jne.

Tämä vielä jaksettiin mutta ”meluisuus ja levoton ryntäily sinne tänne sekä alituinen huiskujen etsiminen tekivät Laurin kanssa elämisen rasittavaksi. Melua hän aiheutti kaikkien mahdollisten esineitten kopsuttelulla lattiaan tai seinään tai milloin mihinkin. Ovenkahvojen rämpytyksellä hän sai syntymään kuin minkäkin koneen jyrinän. Ja ehkä pahinta kuultavaa oli meteli, jonka hän sai syntymään omalla suullaan. Yksitoikkoinen kimeä kiljunta, jota jatkui ja jatkui ja jatkui”.

Äiti ja isä ymmärsivät, että kahden muun lapsen takia Lauria ei voi pitää enää kotona. Toiset lapset tarvitsivat myöskin tasapuolisesti heidän aikaansa ja tasapainoisen kasvuympäristön. Sisaretkaan eivät saaneet kontaktia veljeensä.

Sylvia-koti

Honkalammen sosiaalityöntekijän kautta vanhemmat saivat tietää Lahdessa toimivasta Sylvia-kodista, joka oli erikoistunut autististen lasten hoitoon. Tilannetta siivitti myös se, että Kyllikin vanhemmat asuivat Lahdessa, ja voisivat näin olla heidän kätensä jatke siellä päässä.

Lauri hyväksyttiin Sylvia-kotiin koeajalle esikoululaiseksi. Jos edistystä tapahtuisi, hänestä tulisi koululainen. Tammikuussa 1980 hän aloitti asumisensa Sylviassa. Hän oppi siellä rutiineja, kuten ruokajonoon asettumisen ja potalla istumisen. Lomien aikana hän pääsi kotiin. Kesällä oli jälleen hoitojakso Kuopion sairaalassa. Tuona kesänä perhe matkusti myös lomalle Rovaniemelle ”Ukin pappilaan”. Loma oli kaikin puolin onnistunut isovanhempien ja serkkujen parissa. Paljon leikittiin, askarreltiin, laulettiin, tehtiin pojalle mieluisia käsi kädessä metsäkävelyjä yms.

Kesän jälkeen äiti saatteli Laurin takaisin Sylvia-kotiin. Junan ikkunasta hän huiskautti Laurille, joka piti ukkia ja mummoa kädestä. Vähänpä hän pystyi aavistamaan, että se oli viimeinen kerta kun hän näkee rakkaan poikansa elossa.

Kotona odotti isot urakat, koska muutto uuteen asuntoon oli edessä. Se oli valmistettu ja remontoitu Laurin erityistarpeita silmällä pitäen, ja tarkoitus oli saada Lauri jouluksi uuteen kotiin. Kesken kaiken arkisen puuhastelun ja työnteon tuli Sylvia-kodista puhelinsoitto.

Kuolema

Puhelimen päässä kerrottiin, että Lauri oli menehtynyt epileptiseen kohtaukseen. Kohtaukseen aamuyön hiljaisena hetkenä jolloin kukaan ei ollut näkemässä sitä.  Uutinen oli murskaava. 8-vuotiaan pojan elämä oli päättynyt.

Hautajaisjärjestelyt alkoivat.  Viimeisen kerran vanhemmat saivat nähdä lapsensa Päijät-Hämeen Keskussairaalan kellarin kappelissa, jossa pieni ruumis makasi arkussaan – kasvot jääkylminä ja kivikovina. Ruumisarkku lähetettiin tavarajunalla Rovaniemelle, jossa poika haudattiin. Ystävät, sukulaiset ja tuttavat olivat kaiken surun keskellä suurena henkisenä tukena ja lohdutuksena.

Äidin tunnelmia: Minä ikävöin Laurin suloisia rutistuksia ja salaperäistä sävähdyttävää hymyä, sopusuhtaista solakkaa vartaloa ja pitkiä sormia. Ikävä oli minun totuuteni, vaikka samalla tunsinkin, että melkein jaksan kävellä suorempana kuin ennen, suuri taakka oli otettu pois harteilta. Laurin elämän ratkaisemattomat ongelmat olivat saaneet ratkaisunsa, lopullisen”. 

SAHU Essee Pasi Pitkänen

Kaunis mieli

Elokuva on koskettava kertomus skitsofreniaa sairastavista miehestä ja hänen perheestään. Elokuva kuvaa selkeästi ja monitahoisesti skitsofrenia sairautta. Asiaa tarkastellaan useista eri näkökulmista. Elokuva johdattelee katsojan läpi koko sairaushistorian alusta loppuun. Se antaa kasvot mielenterveysongelmista kärsivän ihmisen ja hänen läheistensä elämään hyvin konkreettisella tavalla. Se kuvaa myös syvästi ihmisen tunnemaailmaa sairastuneen, mutta myös läheisten näkökulmasta. Se antaa kasvot myös yhteiskunnalliseen näkökulmaan. Elokuva tuo esiin eettisen näkökulman terveydenhuoltohenkilökunnan toiminnasta ja sen tuomista haasteista.

Elokuva kuljettaa läpi sairauden historian ensimmäisistä oireista aina sen hallintaan. Skitsofrenia puhkeaa useimmiten nuoruusiässä,  mutta sen ensioireet ovat usein vaikeita tunnistaa läheistenkään ihmisten. Sairastunut näyttäytyy usein pitkiäkin aikoja läheisilleen sulkeutuneena ja hiljaisena puurtajana. Hän on myös monesti hyvinkin menestyvä ja älykäs, mutta sosiaaliset taidot ovat puutteelliset. Hän tunnistaa erilaisuutensa suhteessa ulkomaailmaan ja kokee olevansa hyvinkin merkityksellinen ja kykenevä jopa yliluonnolliseen. Sairastunut peittää tiedostaen ja myös osin tiedostamattaan voimaantuneen ja vahvasti kokevan oman maailmansa. Hänellä on vahva usko itseensä ja kaikkivoipaisuuteensa. Elokuvan päähenkilö toi tämän sisäisen maailman selkeästi esiin. Myös oman elämän hallinta ja tilan ottaminen omalle tavalleen toimia ja ajatella kuvastuu hyvin päähenkilön käyttäytymisessä.

Kertomus eteni hyvin vaiheeseen, jolloin sairauden oireet alkoivat näkyä muille ihmisille ja sen mukanaan tuoman hämmennyksen. Kyvyttömyys ja hallitsemattomuuden tunne suhteessa sairastuneeseen oli kuvattu selkeästi. Sairastuneen oma tunnemaailma ja sen todeksi tuleminen herätti voimakkaita tunteita elokuvan edetessä. Elokuva kuvasi hyvin sairauden mukanaan tuomaa ahdistuneisuutta, pelkoa ja epävarmuutta. Epävarmuuden alta kuvastuu kuitenkin selkeästi päähenkilön vahva usko itseensä ja omiin kykyihinsä. Hän koki voimakkaasti monia eri tunnetiloja, jotka vaihtelivat nopeastikin ja olivat välistä tunnettavissa samanaikaisesti. Läheisten tapa suhtautua välttelevästi sairastunutta kohtaan näkyi elokuvassa.

Alkuvaiheen jälkeen harhamaailman voimakkaasti todeksi tuleminen kuvastuu päähenkilön käyttäytymisessä teoissa ja suhteessa muihin ihmisiin. Hän menetti täysin sairauden hallinnan ja heittäytyi elämään harhamaailman.  Näin ollen hänelle rakentui sisäinen oma maailmansa, mitä muut ympärillä olevat ihmisen eivät voineet ymmärtää. Tämä käyttäytyminen eristi hänet lopullisesti ympäröivästä todellisesta maailmasta. Päähenkilö oli harhamaailmansa vuoksi vaaraksi itselleen ja muille, joten hän tarvitsi sairaalahoitoa. Vaarallisen käyttäytymisensä vuoksi hänet määrättiin vastentahtoiseen osastohoitoon. Vuosien aikana päähenkilöllä oli useita sairaalahoitojaksoja. Sairaalahoitoa hän tarvitsi oireiden pahetessa, joka johtui sairauden tunnottomuudesta ja lääkityksen lopettamisesta itsenäisesti. Skitsofreenikolle tämä on tyypillistä käyttäytymistä, koska harhamaailma on hänelle todellisuutta. Lääkityksen mukanaan tuomat sivuvaikutukset ovat myös usein syynä lääkekielteisyyteen. Elokuvassa tuli esiin lääkkeiden sivuvaikutukset päähenkilöön. Hän muuttui sulkeutuneeksi ja apaattiseksi. Tunnemaailma oli latistunutta. Hän ei jaksanut huolehtia itsestään ja paino lähti myös nousemaan. Tämä lisää usein ahdistuneisuuden tunnetta.

Sairaus hallitsi vahvasti perheen elämää. Tämä oli hyvin raskasta puolisolle, jolla oli myös lapsi hoidettavana ja kasvatettavana. Hän pysyi kuitenkin miehensä rinnalla, yrittäen tukea ja ymmärtää. Vaikka päähenkilö sai apua sairauteensa terveydenhuollon ammattilaisilta, osoittautui puolison ymmärrys ja tuki ratkaisevaksi tekijäksi selviytymiseen takaisin elämään. Puolison avulla ja tuella päähenkilö oppi aluksi aistien turvin tunnistamaan todellisen ja harhamaailman toisistaan. Tuntoaisti oli ratkaisevana osana selviytymisen ensiaskelissa. Puolison antama turvallisuuden ja hyväksytyksi tulemisen tunne rohkaisivat hyväksymään todellisuuden ja sairauden kaikkine oireineen. Jatkossa myös ystävien tuella ja avulla oli suuri merkitys selviytymiseen.

Elokuva osoitti selkeästi, että parantumattomankin skitsofreniasairauden kanssa kykenee elämään hyvää ja rikasta elämää. Läheisten, hoitohenkilökunnan ja lääkityksen turvin päähenkilö kykeni palaamaan menestyksekkäästi työelämään. Näin hän sai merkityksen elämäänsä ja kykeni hyödyntämään lahjakkuutensa yhteiskunnallisestikin. Hänet palkittiin menestyksekkäästä työstään Nobel-palkinnolla. Harhamaailma oli hänellä edelleen olemassa, mutta hän kykeni elämään sen kanssa, joskin se oli hänelle myös taakka, jota vastaan oli taisteltava kaiken aikaa.

Elokuva on koskettava, tositapahtumiin perustuva kertomus skitsofreniasairaudesta.

 

SAHU Essee Miila Bamberg

Black Swan (2010) on Darren Aronofskyn ohjaama psykologinen trilleri, jonka pääosissa nähdään muun muassa Natalie Portman, Vincent Cassel ja Mila Kunis.

 

Elokuva kertoo Joutsenlampi-baletin tuotannosta arvostetussa balettikoulussa. Tanssija Ninan (Natalie Portman) täytyy muuntautua sekä viattoman valkoisen joutsenen rooliin että aistillisen mustan joutsenen rooliin. Mustan joutsenen rooli saa Ninan mielenterveyden järkkymään.

 

Mustan joutsenen roolia varten Ninan täytyy päästä irti vanhasta itsestään, eli ikään kuin ”valkoisesta, viattomasta joutsenesta”. Balettiesityksen ohjaaja painostaa Ninaa muuttumaan tytöstä naiseksi, ja esimerkiksi suutelee häntä väkisin ja kehoittaa häntä tutustumaan seksuaalisuuteensa. Kun Nina tekee työtä käskettyä, ”musta joutsen” hänessä alkaa tulla esiin. Ninan äiti haluisi pitää Ninan ikuisesti hänen tyttönään, joten hän yrittää estää ”mustaa joutsenta” kasvamasta. Nina näkee harhoja, että hänen selästään kasvaa mustia sulkia. Siitä alkaa Ninan tahaton jatkuva selän raapiminen. Toinen balettikoulun opiskelija, Lily (Mila Kunis), kuvastaa elokuvassa täysikasvuista ”mustaa joutsenta”, hän on Ninan vastakohta. Hän vie Ninan juomaan ja syömään, ja seuraavana yönä Nina hallusinoi harrastavansa seksiä Lilyn kanssa.

Joutsenlampi-esityksen ensi-iltana Ninan äiti yrittää estellä Ninaa menemästä tanssimaan, koska on huomannut Ninan mielenterveydelliset ongelmat, mutta Nina menee ensi-iltaan väkisin. Ensimmäisessä näytöksessä Nina hallusinoi, minkä seurauksena hänen kanssatanssijansa tiputtaa hänet lattialle. Nina palaa pukuhuoneeseen näytöksen jälkeen, ja löytää sieltä Lilyn mustan joutsenen puku päällään. Lily ilmoittaa tanssivansa mustan joutsenen roolin. Lily muuttuu Ninan päässä häneksi itsekseen, ja hän tönäisee ”itsensä” vasten peiliä, joka menee rikki. Nina iskee ”kaksostaan” vatsaan peilin palasella, jonka jälkeen hän näkee ruumiin olevan Lily. Nina kätkee ruumiin, palaa lavalle ja tanssii mustan joutsenen roolin intohimoisesti.

Nina palaa pukuhuoneeseen ja valmistautuu tanssimaan näytöksen, jossa valkoinen joutsen kuolee. Oveen koputetaan, ja oven takana on Lily, joka onnittelee Ninaa hänen tanssistaan. Nina tajuaa, että kamppailu Lilyn kanssa olikin vain hänen hallusinatiotaan. Hän kuitenkin huomaa, että pukuhuoneen peili on silti rikki, ja hän tajuaa puukottaneensa itseään vatsaan. Nina palaa lavalle ja tanssii valkoisen joutsenen osuuden. Elokuva päättyy Ninan maatessa haavoittuneena lattialla katsellen ylös teatterivaloihin.

 

Elokuva on mielestäni todella hyvä. Se pitää katsoa enemmän kuin kerran että sen täysin ymmärtää. Elokuva esittää mielenkiintoisesti ja aika ahdistavasti mielen häiriöitä ja hallusinaatioita, ja miten muut ihmiset voivat negatiivisesti vaikuttaa mielenterveyteen. Elokuva on hyvin kuvattu ja näytelty ja sitä jaksaa katsoa. Yksi huono puoli on se, että elokuvasta ei välttämättä joka kohdassa tule ilmi, onko kuvattu todellista vai hallusinaatiota. Suosittelen elokuvaa kaikille, joita kiinnostaa mielenterveys ja esimerkiksi skitsofrenia.