KTO Kirjaessee Esa Hyytiäinen

Varhaiskasvatuksen perusteita ja haasteita

Mikko Ojala

Valitsin ja luin kirjan nimeltään Varhaiskasvatuksen perusteita ja haasteita jonka on kirjoittanut Joensuussa varhaiskasvatuksen apulaisprofessorina toimiva Mikko Ojala jolla on paljon käytännön kokemusta varhaiskasvatukseen liittyen ja hän on myös kerännyt tietoa monista erimaista ja saanut monenlaisia näkökulmia varhaiskasvatukseen liittyen.                                      

Hän kertoo kirjassaan että miten varhaiskasvatus on murrosvaiheessa ja että monet aiemmin hyväksytyt ratkaisut ja menetelmät on nyt kyseenalaistettu ja miten yhteiskunnan kehitys uudistaa varhaiskasvatuksen kenttää: esiopetuksesta on kehittymässä yksi alan tärkeimpiä haasteita.

Kirja alkaa meitä kaikkia mietityttävällä kysymyksellä johon löytää vastauksia kirjan luennan edetessä ja tämä kysymys kuuluu näin ”Mitä varhaiskasvatus on?”. Kirja sisältää paljon ja laajasti tietoa juuri siitä että mitä varhaiskasvatus on ja mitä se pitää sisällään.

Heti kirjan alkumetreillä syvennytään varhaiskasvatuksen historiaan ja siihen että mitä historia kertoo siitä miten varhaiskasvatus on kehittynyt ajan saatossa ja mitä uutta siihen on ajan kuluessa tullut lisää.

Lastentarhojen synty: Varhaiskasvatukseen alettiin kiinnittää huomiota laajimmillaan 1700-1800 lukujen taitekohdassa. 1700 luvun lopussa alettiin järjestämään aluksi englannissa ja saksassa lapsille tarkoitettuja sosiaalisia hoitolaitoksia. Pikkulasten kouluiksi nimitettyjä kouluja alettiin perustamaan englantiin ja alankomaihin 1800 luvun alkupuolella. Ensimmäisen lastentarhan puolestaan perusti henkilö Friedrich Fröbel 1800 luvun puolivälissä saksaan.

Varhaiskasvatus ja kehitys psykologia: Tässä osiossa mietiskellään ja pohditaan varhaiskasvatusta psykologian kannalta sekä uppoudutaan esimerkiksi henkiseen kehittymiseen ja sen vaikutuksiin oppimisen kannalta.

Lisäksi kirja sisältää paljon mielenkiintoista tietoa varhaiskasvatuksen henkiseen ja psyykkiseen puoleen liittyen.

Omat mielipiteet: Omasta mielestäni kirja oli mielenkiintoinen ja sisälsi paljon hyödyllistä tietoa jota varmasti tarvitsee tulevaisuudessakin, miinusta antaisin kuitenkin siitä että kirja oli melkein kokonaan pelkkää teoriaa. Suosittelen kirjaa Varhaiskasvatuksesta kiinnostuneille, jotka haluavat laajasti tietoa aiheesta.

HOHU Kirjaessee Terhi Määttä

KIRJOITTAJA: MIRJA-LIISA KIVELÄ

HYVIÄ VUOSIA; arvokas ja turvallinen ikääntyminen

 Kirja kertoo, miten voisimme auttaa vanhuksia saamaan arvokkaan, tasapainoisen ja turvallisen elämän. Voiko kukaan olla arvokas vanhana? Meillä jokaisella on ajatuksia ja toiveita, miten vanhenemme ja miten meistä pidetään huolta, kun koittaa aika, että et pysty itse huolehtimaan itsestäsi.

 Tasa-arvoisessa maassamme kaikki ovat yhtä arvokkaita. Joko aloit miettiä, onko näin? Toivottavasti tämä pistääkin ajattelemaan, että kaikki me olemme samalla viivalla elämässä. Kaikkien pitää ja kuuluu saada samanlaista ja samanarvoista hoitoa ja kohtelua.

 Liikuntakyvyltään heikentyneen asumisessa pitää huomioida kotona väljät tilat, esteiden poistaminen ja hyvin varustetut wc ja keittiötilat. Otettava huomioon myös pääseekö itse käymään esim. kaupassa, pankissa, apteekissa jne. Pääseekö käymään itse ystävien ja harrastusten parissa. Kodin omainen asuminen on myös hoitoa. Elämistä itsenäisesti palvelujen lähellä ja apu on lähellä, kun hän sitä tarvitsee. Senioreiden oma toiminta on ratkaiseva terveyden, toimintakyvyn ja hyvinvoinnin edistämisessä.

 ”Arvokas ja turvallinen vanheneminen edellyttää siis yhteiskunnan perustamista tasa-arvoon ja iäkkäiden ihmisoikeuksien toteuttamista.”

”Iäkkäiden lähiomaisilla ja muulla lähiyhteisöllä on mittava merkitys”

 Itsemääräämisoikeus on kaikkien aikuisikäisten oikeus. Sitä voidaan rajoittaa vain valvottujen oikeustoimien kautta. esim. edunvalvojan määrääminen muistisairaalle tai pakkohoitopäätös itsemurhavaaraiselle mielenterveys potilaalle.

Meillä on oikeus päättää omasta hoidostamme. Aina emme itse pysty ilmaisemaan tahtoamme. Sen vuoksi potilaslakiin on kirjattu päätös; Potilaalle on annettava hänen henkeään tarpeellinen hoito, vaikka potilaan tahdosta ei tajuttomuuden tai muun syyn vuoksi voi saada selvitystä.

 Ikääntyvän pitää kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä syö. Kasvikset, juurekset, hedelmät, marjat, viljatuotteet, vähärasvaiset maitotuotteet, kala ja liha sisältävät runsaasti suojaravintoaineita ja muita ravinteita. muista juoda myös paljon vettä. Syljen erittyminen vähenee vanhetessa. Tämä ja huonot hampaat vaikeuttavat syömistä ja nielemistä. hampaiden ja suun kunnosta huolehtiminen on tärkeää.

 Satunnainen, yksittäinen kaatuminen johtuu lattioiden liukkaudesta ja epätasaisuuksista. Olisi hyvä tarkistaa iäkkään kengät aika ajoin, etteivät ne ole huonot ja liukkaat. Muistaa myös tarkistaa apuvälineiden kunto, ettei kaatumiset johdu niistä. Apuvälineitä pitää olla myös tarpeeksi vanhuksen kunnon mukaan.

 Lääkehoidon turvallisuus. Lääkkeen käyttö perustellaan tarkasti. Lääkeannokset ovat sopivia. Haittavaikutuksia seurataan. Yhteisvaikutusten haitallisuus. Lääkkeen käytön pituus. Lääkkeen säilytys oikein. Oikeat ottoajat. Noudatetaan ottamisohjeita.

 Toteutuuko arvokas ja turvallinen ikääntyminen? Sinä voit vaikuttaa siihen, omaasi tai toisen ihmisen hyvään elämään.

 Tunteet eivät sammu ihmisen vanhetessa. Seniorit, myös erittäin vanhat ihmisen tuntevat ilon, onnen, surun ja tuskan. tunteiden käsittely voi olla erilaista kuin nuorempana. Jokaisella on oma tapansa rakastaa. He voivat jopa kohdata uuden rakkauden jäädyttyään leskeksi. Rakastaahan iäkäs lapsenlapsenlapsiaankin ja muita sukulaisiaan.

 Muista aina, että me kaikki ollaan samanarvoisia ihmisiä, oli ikää sitten 5 tai 95 vuotta. kunnioita vanhuksia, hehän ovat sinunkin kasvattaneet ja osat voivat joskus vaihtua

KTO Kirjaessee Bintow Mohamed

Elämän kulku

Bintow Mohamed

Kirjassa puhutaan ihmisen elämänkulkuun liittyviä tapahtumia, joissa lähihoitaja mukana tai jotka kytkeytyvät lähihoitajan työhön. Kirjassa käsitellään lähihoitaja liittyviä kriteerejä. Kirjassa puhutaan lähihoitaja historiasta ja ammattietiikkasta. Kirjassa myös puhutaan psyykkistä, fyysistä ja sosiaalista kasvua ja kehitystä. Kirjaa käsittelee myös teoreettista Tietoa asiakastapahtuma kasvatuksesta, ohjauksesta ja hoidon prosessista.


Lähihoitaja pitää käsitellä ihmisen liittyvien kasvatuksen ja kehityksen vaiheen tunnistamiseen ja myös "onko asiakas, lapsi tai nuori, saavuttamassa tai ohittanut tietyn kehitysvaiheen vai onko asiat hallitsevat henkilöä palannut takaisin aiempaa vaiheeseen? Eriksonin psykososiaalisen kehityksen teoriassa käsitellään ihmisen koko elämänkaarta. Toisessa osassa tarkastelun kohteena ihmisen tilausteoksen ja taitojen kehittyminen. Kolmas osa tuo mukaan ympäristön ja kulttuurin vaikutuksen elämänkulkuun."

Hoitajan vastuussa lapsen tarpeiden huolehtimisesta. "Lapsi tarvitsevat elämänsä säännönmukaisuutta, ennakoitavuutta ja rutiineja. Heillä pitää kertoa asiat niin kuin ne ovat. Tämä ei tarkoita, että heillä tänään haluan pitää selittää kaikki juurta jaksain vaan sitä, että mistä täytyy puhua, on puhuttava rehellisesti. Rehellisyyteen ja ennakoitavuuteen myös se, lapsen tunteisiin suhtautumiseen. Tunteille pitää antaa nimiä. Se auttaa lasta ymmärtämään tunnekehoon ja tukee tunteiden hallinnan kehittymistä."

Kirjassa oli paljon tietoa lähihoitaja työstä. kirja oli mielestä hyvä. suosittelen lukea lähihoitaja opiskelija.   

HOHU Kirjaessee Sari Multanen

Katariina Vuori ja Jonna Pulkkinen. 2014 Kourallinen tabuja. Kertomuksia itsemurhasta. Atena kustannus Oy 2014.

 

 

Noin tuhat suomalaista tekee vuosittain itsemurhan, ja yrittäneitä lienee moninkertainen määrä. Kourallinen tabuja kertoo näiden itsemurhaa yrittäneiden elämäntarinoita.

 

Kuten arvata saattaa, tämä kirja ei ole kevyttä tai hilpeää luettavaa. Se vyöryttää eteen suunnattoman määrän inhimillistä tuskaa: koulukiusaamista, alkoholismia, psyykkisiä ja fyysisiä sairauksia, epätoivoa.

Monella kirjoittajalla itsetuhoisuus ja päihteiden käyttö ovat alkaneet jo hyvinkin nuorena, ja koulukiusatuksi joutuminen on todellakin järkyttävän yleistä. Tänäpäivänä puhutaan myös paljon työpaikka kiusaamisesta. Siksi kiusaamiseen tulisi tarttua  heti, kukaan ei saa jäädä yksin eikä syrjäytyä muista. Kirjaa lukiessa tulee väkisin mieleen mihin tämä yhteiskunta on mennyt. Meillä on tai pitäisi olla hyvä ja valveutunut moniammatillisuus käytettävissä ihmisten tukemiseen, miten se näkyy näissä tarinoissa. Vähän puhutaan kolmannen sektorin työstä josta myös monet ovat saaneet avun ja vertaistuen ongelmiinsa.

 

Kirjassa kerrotaan  sydäntä raastavalla tavalla siitä, miten vaikeudet ja menetykset tuntuvat kasaantuvan samoille henkilöille, tässä kohtaa pakko miettiä, onko elämässä ollenkaan kohtuutta. Toinen koskettava asia on se kuva suomalaisesta terveydenhoidosta.

Onko todellakin lottovoitto syntyä enää suomeen, se raadollinen terveydenhuollon riittämättömyys tulee hyvin esille näissä tarinoissa. Harva tulee saamaan apua ajallaan.

Päivystysten vatsahuuhteluista kotiutetaan vahvasti itsetuhoisia ihmisiä kysymättä heiltä oikeastaan mitään. Tai apua pyytäessä sinut käännytetään ovelta.

Kirjassa kuvataan psyykkisten ongelmien nimet ja diagnoosit, mutta usealle ne ovat vain paperissa oleva kirjain ja numero yhdistelmä sanomatta sitä mitä se pitää sisällään.

Itse valitsin tämän kirjan koska minä itse voisin olla yksi näistä läheisistä joka kirjaan on tarinan kirjoittanut. Sekään tarina ei ollut kaunis eikä päättynyt hyvin vaan päättyi elämään muistoissamme tähtenä taivaalla.  Tällä valinnalla haluan herätellä ihmisä siihen ajatukseen että älkää ikinä vähtelkö sitä mitä vaistoatte omasta elämästänne  tai läheisestä ja hänen kamppailustaan tässä yhteiskunnassa.

Niinkuin kirjassa sanotaan, ihminen säröilee ennenkuin hajoaa lopullisesti.

 

Aivan synkkä tämä kirja ei sitten lopultakaan ole. Ihminen on sitkeä olento, ja moni on löytänyt elämässään toivoa ja tulevaisuutta kuka mistäkin: läheisistä ihmissuhteista, lapsenlapsista, luonnosta, uskosta. 61­-vuotias nainen kirjoittaa tarinansa lopuksi: ”Kun hän [mieheni] tuli eilen hakemaan minua itsemurhayrityksen jälkeen sairaalasta, hän oli valinnut parhaan takkini ja kauneimmat kenkäni. Hän osoitti sillä, että ymmärtää ja arvostaa minua. Iloa elämääni tuo myös koiramme, jonka kanssa teen pitkiä kävelylenkkejä. Mutta kaipa tämä on se minun ristini, joka on kannettava.”

 

HOHU Kirjaessee Leena Kauhanen

Kaarina Davis. 2007. Rankka kutsumus. Sairaanhoitajan päiväkirja. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä, 2007.

Davis syntyi v. 1970 Yhdysvalloissa, josta hän muutti 7-vuotiaana Suomeen. Rankka kutsumus – Sairaanhoitajan päiväkirja on Davisin esikoisteos, joka sai Mielenterveysseuran tunnustuspalkinnon ja oli Tieto-Finlandia –ehdokkaana v. 2007.

Kirjailija kertoo kokemuksistaan, tunteistaan ja ajatuksistaan siltä ajalta, jolloin hän toimi sairaanhoitajana erään kaupungin aluesairaalan osastolla. Kirja on kirjoitettu ennen kaikkea niille, jotka toimivat hoitoalalla tai haaveilevat hoitajan ammatista. Davis sanoo kirjoittaneensa kirjan siksi, jotta hoitajat oppisivat pitämään puolensa ja sanomaan ei.

Hoitotyöuransa Davis aloitti jo 17-vuotiaana. Sairaanhoitaja oli hänen unelma-ammattinsa. Vuosikausia hän työskenteli pätkätöissä, kunnes sai lopulta vakituisen viran. Davis kertoo olleensa mielestään hyvä hoitaja. Hän hoiti asiakkaita niin kuin toivoi itseään hoidettavan, yritti aina oppia uutta, teki työnsä mahdollisimman hyvin sekä kehitti työtään ja toimintatapojaan.

Vähitellen Davis alkoi tajuta, kuinka vaikea sairaanhoidon tilanne Suomessa oli. Hänestä tuntui pahalta, kun käytännön työssä ei voinut toteuttaa käsitystä potilaan hyvästä hoidosta. Hän halusi hoitaa potilaita heidän ihmisarvoaan kunnioittaen, ilman kiirettä ja työstä nauttien, mutta huomasikin taistelevansa koko ajan kelloa vastaan. Aikaa ei ollutkaan ihmisläheiseen ja kokonaisvaltaiseen hoitoon eikä omaan työhön päässyt vaikuttamaan. Työtä oli aina enemmän kuin tarpeeksi. Liiallinen työmäärä sinänsä ei olisi väsyttänyt, jos sen olisi tiennyt olevan vain väliaikaista, mutta kiireelle ei näkynyt loppua. Potilaita hoidettiin myös ylitöinä. Ylitöitä ei aina merkitty ylitöiksi, koska niitä ei saanut tehdä eikä niistä maksettu palkkaa. Hoitajat tinkivät ruoka- ja kahvitauoistaan.

Davis pohtii kirjassaan, kuinka raskasta työtä jaksaisi paremmin ja hoitoala houkuttelisi uusia työntekijöitä. Muutoksen täytyisi lähteä hoitajista, joiden tulisi näyttää, ettei heitä saa kohdella miten tahansa. Sairaanhoitajien kiltteys johtaa Davisin mukaan myös siihen, ettei terveyden- ja sairaanhoidon tarvitse Suomessa muuttua. Hän odottaa Tehyn alkavan paremmin pitää hoitajien puolta. Ihmishengistä vastaamisen ja raskaan kolmivuorotyön tulisi näkyä suurempana palkkana. Hoitajien jaksamisessa auttaisi, jos työvuoroja laadittaessa voisi tehdä erilaisia ratkaisuja ottaen huomioon hoitajien erilaiset elämäntilanteet ja soveltaa yksilöllisiä työaikaratkaisuja. Henkilökuntaa tulisi saada lisää ja pätkätöistä olisi päästävä eroon. Puolitosissaan Davis ehdottaa, että hoitajille hankittaisiin omat vaipat, koska työaikana ei ehdi käydä vessassa. Kirjoittaja toivoo, että yli- ja osastonhoitajatkin osallistuisivat joskus käytännön kolmivuorotyöhön tavallisina hoitajina, jolloin hoitajien todelliset työolot konkretisoituisivat.

Potilaissa on vaativia, äänekkäitä, itseään passauttavia, aggressiivisia, valittavia, mutta myös ystävällisiä, kiitollisia ja hoitoonsa tyytyväisiä. Aina löytyy myös puheseuran tarpeessa olevia potilaita. Davis kertoo, että ihmisillä olisi kova tarve purkaa sydäntään. Juttelu on kuitenkin se osa-alue, josta joudutaan ensimmäisenä karsimaan, vaikka se olisi hoitoa siinä missä fyysinenkin hoito. Ei oteta huomioon mielen vaikutusta potilaan hyvinvointiin. Hoito on sairauskeskeistä eikä potilaita kohdella kokonaisina ihmisinä. 

Päiviin mahtuu monenlaista: potilaiden auttamista perustoiminnoissa, elintoimintojen tarkkailua, soittokellojen soimista, lääkärikiertoja, potilaiden jatkohoitojen ja kotiutuksien järjestelyjä, kaaosta sekä toimivaa ja toimimatonta tiimityöskentelyä. Lauantait ja sunnuntait ovat rauhallisimpia päiviä, koska silloin ei ole lääkärin kiertoa eikä juurikaan potilaita tulossa tai lähdössä. Omaiset käyvät viikonloppuisin, joten soittokellotkaan eivät soi niin usein kuin arkena.  Davisin mielestä sama sählinki osastolla jatkui vuorosta ja vuodesta toiseen eikä kaaokselle näkynyt loppua. Heidän osastollaan oli kuitenkin hyvä yhteishenki ja hoitajilla sydän paikallaan.

”Ylihoitaja sanoo: "Taitaa olla kiirettä?" samaan aikaan kun minä vastaan puhelimeen, teen hoitoisuusluokitusta, haen neurologin puolesta minimentaltestiä ja Auli tulee kansliaan kysymään, ehdinkö nostamaan potilasta. Liisa kirjaa edellisen puhelun tulosta paperille, omainen on ovella kysymässä potilaasta, lääkärillä on jotain asiaa meille ja toinenkin puhelin soi. En vastaa ylihoitajalle. (s. 115)”

Ylemmältä taholta ei juuri tunnustusta herunut, vaikka henkilöstö selviytyi kiireisistä ajoista tai potilas sai hyvää hoitoa henkilöstön vähyydestä huolimatta. Tärkeintä tuntui olevan sääntöjen noudattaminen ja dokumentointi. Piti muistaa myös säästää. Davisin osastolla säästettiin esim. vaippojen, hanskojen ja liinavaatteiden kulutuksessa sekä henkilökunnan koulutuksessa. Jos vaippa on vasta puoliksi pissattu, olisi ollut tuhlausta heittää se pois, joten sitä ei vaihdettu. Kuinka moni päättäjistä suostuisi olemaan pissatuissa vaipoissa? Voidaanko silloin puhua laadukkaasta hoidosta?

Esimiesten ja työpaikan asettamat odotukset ja vaatimukset kovenivat jatkuvasti. Davisilla ei ollut enää voimia sopeutua niihin. Hän tunsi olevansa kateellinen niille, jotka saivat tehdä työtä kiireettömästi vailla vastuuta ihmishengistä. Vapaa-ajalla hän ei jaksanut tehdä mitään, kun työ vei kaiken energian. Vuorotyön takia vuorokausirytmi oli aina sekaisin ja univelkaa kertyi. Hän alkoi saada rytmi- ja paniikkihäiriöitä. Hän masentui ja ahdistui: iloisesta ja nauravaisesta ihmisestä tuli hiljainen ja eristäytyvä. Vuoden kestäneen vuorotteluvapaan aikana kypsyi ajatus päästä pois oravanpyörästä. Hän palasi vielä hetkeksi omalle osastolleen, josta siirtyi kotisairaanhoitoon 1,5 vuodeksi. Sen jälkeen hän ei ole enää tehnyt hoitotyötä. Elämänilo ja energia palasivat.

Davis kirjoitti tämän kirjan sen jälkeen, kun oli jo hypännyt pois oravanpyörästä. Siten ei ollut ainakaan vaaraa työpaikan menettämisestä tai siitä, että työolot olisivat muuttuneet sietämättömiksi hoitotyön kritisoinnin jälkeen. Olisivatko kokemukset olleet samanlaisia, jos kirjan olisi kirjoittanut toisella paikkakunnalla, toisessa sairaalassa työskentelevä sairaanhoitaja? Olisiko löytynyt enemmän positiivista kerrottavaa? Kirjan julkaisemisesta on aikaa kymmenen vuotta. Onko sairaanhoitajan arki edelleen tällaista? Onko mikään muuttunut?