KTO Essee Pirjo Mattsson

LAPSELLE RAJAT

 

 

 

Kirjan on kirjoittanut Arne Skodvin. Hän on norjalainen opettaja ja on työskennellyt vuosia esikouluikäisten lasten parissa. Hän on kiinnostunut erityisesti lasten ja heidän vanhempien välisistä suhteista. Omia lapsia hänellä on kaksi.

Kirjan on suomentanut ja Suomen oloihin toimittanut Mari-Pauliina Vainikainen.

 

Kirjassa Skodvin tuo esille lapsen kehitystä omaksi itsekseen vauvaiästä noin kymmenen vuotiaisiin lapsiin. Skodvin ei kirjoittanut kirjaa oppaaksi vanhemmille, kuinka heidän tulee lapsiaan ohjata vaan rajojen asettamiseen ja niistä keskustelemiseen.

 

Mielestäni kirjan viittaus rajoihin kehyksen avulla on erittäin osuva ja kuvaava nykypäivän rajoista ja rajattomuudesta keskusteltaessa. Rajojen tarpeellisuudesta ei ole epäillystäkään mutta kuinka rajat asetetaan ja kuinka niiden olemassaoloa valvotaan. Skodvin tuo esille myöskin rajojen asettamisen vaikutukset lapsen itsetuntoon ja minäkuvaan, joka muotoutuu vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Kun reagoimme tavalla tai toisella lapsen toimintaan se vaikuttaa hänen kuvaansa itsestään ja minuudestaan.

 

Rajojen asettamisessa on useita välivaiheita. Täytyy kehittää jokin toiminta, jotta lasta voidaan auttaa oman käyttäytymisemme avulla pysymään kehyksissä. Aikuisen pitäisi aina muistaa ja jaksaa vahvistaa myönteisesti lapsen toimintaa, ei pelkästään kieltojen ja käskyjen kautta. Lapsi oppii helposti käyttämään aikuisen ”lipsumista” sovituista rajoista ja osaa käyttää väsytystaktiikkaa. Kirjassa on humoristisesti kuvailtu, kuinka lapsi iltasadun jälkeen pyytää lisää satuja ja äidin kieltäytyessä, lapsi alkaa itkeä. Itkusta äiti heltyy ja lupaa vielä yhden sadun… Kuinka moni meistä onkaan langennut tuohon? Lapselle riittää, kun lisäsatu tulee muutamana päivänä viikossa ja näin vanhempi on lipsunut pois kehyksestä.

 

Myönteinen vahvistaminen voi tapahtua myöskin aikuisen huomaamatta hieman väärällä tavalla. Kun lapsi tekee jotain väärää tai kiellettyä. Aikuinen menee lapsen luo, ottaa syliin ja sanoo: ”kultaseni noin ei saa tehdä, siinä voi käydä huonosti”. Siinä on signaali lapselle – kun teen näin, pääsen syliin. Lapsi saa tavallaan vahvistusta kielletyn tekemiseen, koska siitä seuraa hänelle hyvää, pääsee syliin. Lapsen tavoite oli vaan tulla huomatuksi, näin hän sai huomiota kielteisin menetelmin. Lapsi hakee synnynnäisesti hyväksyntää ja huomiota ja on valmis tekemään melkein mitä vaan saavuttaakseen haluamansa. Usein lapsen on tehtävä jotain ikävää, että saa vanhemman huomion itseensä. Vanhempien tulisi välillä keskittyä vain lapseen, jotta tämä kokisi olevansa hyvä, hyväksytty ja saada myönteistä vahvistusta minäkuvalleen.

 

Nollavahvistamisen periaatteeseen pääsee olla reagoimatta millään tapaa lapsen käytökseen tai tekoon. Ei lapsi jaksa kauaa jatkaa toimintaansa, kun siitä ei tule seurauksia.

Rajojen asettamiseen lapsille tarvitaan oikeastaan vain maalaisjärkeä ja hieman kekseliäisyyttä. Lapsen saa helposti toimimaan kehysten sisäpuolella, kun antaa hänen ottaa osaa rajojen asettamiseen ja niiden hyväksymiseen vahvistamalla hänen minäkuvaa ja itsetuntoa.

Rajojen asettaminen vanhemmille on usein vaikeaa, kun haluaisimme lastemme olevan jonkinlaisia ja käyttäytyvän tietyllä tavalla.

Joskus rajojen asettaminen on järkevää, joskus täytyy vain antaa olla.

 

Kirjassa pohditaan myöskin päätösten tekoa – kumpi päättää aikuinen vai lapsi. Joskus lapsi haluaa tehdä päätöksen, kuinka pukeutuu hoitoon tai kouluun. Monessakin perheessä aamuisin taistellaan, siitä laitetaanko pipo päähän vai ei. Aikuisen tehtävä on päättää, että pipo laitetaan päähän, koska pakkasta on kymmenen astetta. Lapsi saa käyttää omaa päätösvaltaansa ja valita minkä pipon haluaa laittaa.

Rajojen asettaminen on helppoa ja niitä rajoja asetetaankin asiasta kuin asiasta. Lapsen on kuitenkin saatava muokata perheen yhteiselämän periaatteita. Rajojen asettamista tarkastellaan kanssaihmisyyden harjoittelemisena. Lapset oppivat paljon matkimalla muita ihmisiä – olemme siis lastemme roolimalleja. (Joskus huomaa, että lapsi käyttäytyy tai sanoo juuri niin kuin itse olemme tehneet tai sanoneet – eikä se aina kuulosta mukavalta!) Rajojen asettelullakin on rajansa.

 

Kirjassa on paljon pohdintaa ja esimerkkejä erilaisista arkipäivän tilanteista. Lapsi oppii helposti millä käytöstavalla hänet häädetään pöydästä muualle tai kuinka saa vanhempien hermot kireälle. Joskus lapsi nauttii tilanteesta ja joskus hän vain hakee huomiota itselleen. Pohdintaa on myös, onko pakko syödä lautanen tyhjäksi vai antaa lapsen syödä sen verran kuin haluaa. Oli asia mikä tahansa kannattaa antaa lapselle ensin lievä varoitus ja mahdollisuus jatkaa ruokailua yhdessä sitten vasta toteuttaa. Siis lapsella vielä mahdollisuus valita hyvä käytös huonon sijaan ja antaa kaikille mukava ruokailu hetki.

 

Sisarusten väliseen kinaan ja vertailuun sekä erilaisiin rajoihin ja rajoituksiin annetaan mielestäni hyviä eväitä. Ensinnäkin uuden vauvan tulo perheeseen, kukapa ei olisi mustasukkainen? Vauva vie kaiken ajan ja huomion, isompi lapsi kokee jäävänsä täysin huomiotta. Vanhempien on hyvä viettää aikaa pelkästään isomman lapsen kanssa ja tehdä jotain mukavaa. Lapsen mustasukkaisuudesta oli hauska esimerkki. Mitähän perheen äiti tuumaisi, jos isä tuo kotiin toisen naisen ja kertoo, että tämä jää asumaan vakituisesti perheeseen….

Eri ikäisillä lapsilla on erilaisia rajoja – mikä joskus tuntuu hyvin epäreilulta. Joskus pikku lapsille tulee epäselvyyksiä rajojen asettelusta, heille voi aina selittää, ettei pieni osaa vielä niin paljoa kuin iso.

 

Kirjan loppupuolella pohditaan vielä, onko vanhempien oltava aina samaa mieltä. Kumpikin peilaavat omaa lapsuuttaan ja kokemuksia oman perheensä kanssa. Nämä kokemukset voivat olla aivan erilaisia. Kumpikin haluaa tuoda kasvatusmenetelmiään ja rajojen asettelua omasta lapsuuden kodistaan. Useinkin vastakkain asettelu on valmis. Lapsen ei tarvitse kokea tätä huonona asiana. Vaan nauttia erilaisista tekemisistä ja kokemisista kummankin vanhemman kanssa erikseen. Lapsi saattaa käyttää tätä kuitenkin hyväkseen ja saada vanhemmat toisiaan vastaan. Kun tietää, että toinen lupaa ja toinen rajoittaa. Olisi hyvä, jos vanhemmat pystyisivät keskustelemaan ongelmatilanteista etukäteen.

Kirjassa viitataan myöskin avioeroperheiden lasten sääntöihin ja rajoihin, joiden olisi hyvä olla yhteneväiset ja johdonmukaiset.

 

Pikkulapsi aika menee yllättävän nopeasti ja lapsi lähtee opin tielle. Siinä saadaan lapselle lisää rajoja ja rajoitteita sekä uuden aikuisen johtamaa joukkoa. Kirjassa viitataan perusopetuslakiin: ”turvattava yhdenvertaisuus koulutuksessa koko maan alueella ja opetuksen tulee olla yhteistyössä kotien kanssa”. Vanhempien varteissa ja -illoissa keskustellaan paljon rajoista ja niiden noudattamisesta sekä yleisestä levottomuudesta luokassa. Ei mitenkään harvinainen tilanne, että vanhemmat ja opettajat syyttelevät toisiaan, sen sijaan, että yrittäisivät ratkaista ongelmia yhteisymmärryksessä. Todellisuudessahan vanhempien tulisi opettaa käytöstavat ja opettajan tulisi luoda luokkaan mukava ja miellyttävä ilmapiiri. Rajojakin olisi oppilaiden helpompi noudattaa.

Kirjan loppulause kiteyttää kaiken: ” se mikä tuntuu oikealta, on yleensä parasta mitä voimme antaa lapsellemme. Meidän on muistettava, että omalle lapsellemme olemme aina maailman paras äiti tai isä!”

 

 

 

Kirja oli alussa mielestäni hieman puuduttava, mutta luettuani eteenpäin löysin mielenkiintoisia vertauksia ja esimerkkejä. Osittain humoristiset esimerkit saivat minut muistamaan omaa käytöstäni silloin kun lapseni olivat pieniä. Vaikka kirja ei olekaan tarkoitettu oppaaksi, niin kyllä siitä vinkkejä saa rajojen asettamiseen ja kehystämiseen. Olisinpa lukenut kirjan aiemmin. Omille lapsilleni kehysten asettaminen on myöhäistä, mutta työssäni voin niitä soveltaa.

Suosittelen kirjan lukemista kaikille kehysten valintaa harkitseville!

KTO Essee Iryna Marianchenko

Kirjailija: Soili Poijula

Kirjan nimi: Lapsi ja kriisi

Kustantaja: Kirjapaja Helsinki

Ilmestymisvuosi: 2007

Tämä kirja kertoo todella tärkeitä aiheista, mitä voi tapahtua lapsen kanssa, kun heillä on stressi, kriisi, trauma ja muita vaikeita tilanteita. Kirjassa on 3 isoa lukua: 1. Stressi, kriisi, trauma, suru ja itsetuhoisuus, 2. Auttaminen ja hoito sekä 3. Kriisitilanteita.

Kirjassa käsitellään lapsen elämänhalu ja toivo. Ne vahvistuvat lämpimässä arjen vuorovaikutuksessa läheisten aikuisten kanssa. Äkilliset järkyttävät elämän tapahtumat ja menetykset vaikuttavat ihmiseen syvästi iästä riippumatta. Lapset tarvitsevat apua ymmärtämiseksi jotka suojaavat häntä pitkäkestoisilta, elämää rajoittavilta traumaattisilta vaikutuksilta. Erilaiset kriisit ovat osa kymmenientuhansien lasten arkea. Lapsilla on muita ikäryhmiä suurempi riski joutua myös vakavan trauman uhriksi. Lähes kaikki traumalle altistuneet kokevat jonkinasteisia reaktioita, mutta suurin osa toipuu luonnollisesti. Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä tärkeämpi on lapsen arjessa mukana olevien lähi-ihmisten rooli.

Lapset eivät unohda järkyttäviä kokemuksia sillä, että niistä ei puhuta. Asian puheeksi ottaminen on aina aikuisen vastuulla. Kieltäminen ja välttely voivat toimia lyhytaikaisina selviytymiskeinoina, mutta pitempään jatkuvina ne voivat johtaa ongelmiin.

Tärkeää on puhua lapsen kanssa tapahtuneesta. Olennaista on, että lapsi ymmärtää tapahtuman olevan totta ja että hänellä on käsitys tapahtuneesta, sen syistä ja seurauksista. Näin mieli- ja kauhukuville jää mahdollisimman vähän tilaa, mikä vuorostaan vähentää mahdollisia syyllisyydentunteita. Kaikkia ikäviä yksityiskohtia ei kuitenkaan tarvitse kertoa. Kuuntele keskeyttämättä, mitä lapsi kertoo ajatuksistaan ja tunteistaan. Korjaa vasta sen jälkeen lapsen mahdolliset väärinkäsitykset tapahtuneesta. Jos lapsi ei löydä sanoja kuvaamaan tunteitaan, auta häntä löytämään ne. Surun hetkiä tulee varsinkin hiljaisina hetkinä, esimerkiksi iltaisin. Rohkaise lasta ilmaisemaan tunteitaan esimerkiksi leikkimällä tai piirtämällä. Ei tarvitse peittää liikaa omia tunteitasi. Pitää antaa lapselle aikaa ymmärtää. Tue lapsen turvallisuuden tunnetta ylläpitämällä arkirutiineja.

Pitää käydä lapsen kanssa asiaa läpi: 1) kysy, mitä lapsi tietää, mitä ajattelee asiasta, ja mitä juuri hän näki/kuuli/koki, 2) kerro mitä itse tiedät, 3) selvitä väärinkäsitykset. Ole avoin lapsen kysymyksille: juttele kun hän sitä haluaa, mutta älä odota juttutuokioista pitkiä, auta lasta selviytymään. On välttämätöntä varmistaa tilaa vaihtelevalle tunneilmaisulle ja sille, että tunneilmaisu välillä näyttää katoavan kokonaan. Auta lapsi selviytymään syyllisyyden, vihan, kuoleman ja muiden odottamattomien reaktioiden tunteista. Näytä omat tunteenne ja kerro heille, että luotat heidän selviytymisestään huolimatta heistä.

Lapsi tarvitsee aikaa käsitelläkseen asiaa eri tavoin. Aikuisen tehtävä on huolehtia lapsen arjen turvallisesta jatkumisesta.

Minusta kirjassa on myös hyviä parantamis menetelmiä: parantavat kuvat, valokuvaterapia ja elokuvaterapia. Ely Ramanin keksi OH-kortit, esimerkiksi kun ihminen valitsee kortin, assosioi ja alkaa reagoida siihen, hän löytää kortista itsensä ja oman sisäinen tarinansa.Valokuvat toimivat dokumentteina, tilanteen todistajina ja ne myös lohduttavat. Valokuvan käytöllä voi olla myönteistä merkitystä, jos valokuva selventää kriisitapahtumaa ja lisää ymmärrystä siitä. Symbolisten kuvien avulla voidaan puhua omista vaikeista muistoista menemättä suoraan järkyttävään tapahtumaan. Interaktiivinen elokuvaterapia tarkoittaa esimerkiksi tietokonepelien pelaamista. Yksin pelaaminen voi rauhoittaa ja auttaa välttämään trauman tai menetyksen ajattelemista. Yhteispelit puolestaan voivat toimia sosiaalisen vuorovaikutuksen muotona.

Tykkäsin kirjasta paljon ja suosittelen tätä kirjaa jokaiselle, koska se oli tosi mielenkiintoinen ja siitä sai paljon uutta tietoa lasten ongelmista ja ratkaisusta niihin.

SAHU Essee Sanna Kalilainen

Black Swan on vuonna 2010 ensi-iltansa saanut yhdysvaltalainen elokuva. Elokuva luokitellaan psykologiseksi trilleriksi tai psykologiseksi jännityselokuvaksi.

Ohjaaja: Darren Aronofsky

Käsikirjoittajat: Mark Heyman, Andres Heinz ja John McLaughlin

Tuottajat: Jon Avnet, Mike Medavoy, Scott Franklin, Arnold Messer, Brian Oliver, Brad Fischer, Rick Schwartz ja Peter Fruchtman

Säveltäjä: Clint Mansell

Pääosat: Natalie Portman, Vincent Cassel, Mila Kunis, Barbara Hershey ja Winona Ryder

Juoni:

Balettitanssija Nina tanssii tanssiseurassa, joka aloittaa kauden Joutsenlampi- esityksellä. Esityksestä tulee todenmukainen. Baletin ohjaaja hakee esitykseen uutta pääesiintyjää eli kuningatarta, joka pystyy hallitsemaan molempia rooleja, mustaa ja valkoista joutsenta.

Baletin ohjaaja valitsee koe-esiintymään tanssijoita, jonne myös Nina valitaan. Koe-esiintyminen ei kuitenkaan suju hyvin ja Nina lähtee pettyneenä pois salista. Kotiin päästyään Nina harjoittelee mustan joutsenen roolia.  Hänen äiti on entinen balettitanssija, joka lohduttaa pettynyttä tyttöään.

Nina puhuu kahden kesken baletin ohjaajan kanssa, saadakseen pääroolin johon ohjaaja kertoo jo valinneensa Veronican. Ohjaaja kertoo näkevänsä hänessä valkoisen joutsenen, joka on kaunis, pelokas ja herkkä, muttei mustaa joutsenta. Nina kertoo haluavansa olla täydellinen, mutta ohjaaja sanoo, että täydellisyys vaatii itsensä ja katsojien yllättämistä sekä rajojen ylittämistä johon harva pystyvät. Ohjaaja suutelee Ninaa, ja Nina puraisee häntä, jonka jälkeen poistuu huoneesta.

Roolituslistan saapuessa seinälle, Nina ei vaivaudu mennä katsomaan sitä, ennen kuin toinen tanssija tulee haukkumaan hänet. Jolloin hän huomaa saaneensa joutsenkuningattaren roolin. Äiti on hakenut kakun, roolin kunniaksi. Ninan sanoessa haluavansa vain pienen palan kakkua, äiti hermostuu ja on heittämässä koko kakun roskiin.

Ninan harjoitellessa roolia ohjaajan Leroyn nähden, hän pyytää lisäämään purevuutta rooliin. Leroy käskee Ninan heittäytyä mustan joutsenen rooliin, ja sanoo häneltä puuttuvan sama intohimo, kuin uudella tanssijalla Lilyllä.

Entinen ballerina Beth, jonka Leroy on laittanut eläkkeelle, menee baletin kunniaksi järjestetyssä juhlassa haastamaan riitaa Ninan sekä Leroyn kanssa. Hän jää myöhemmin illalla auton alle ja loukkaantuu vakavasti, ohjaaja uskoo hänen yrittäneen itsemurhaa.

Harjoituksissa ohjaaja käskee Ninaa unohtamaan tekniikan ja antamaan vallan intohimolle. Leroy tanssittaa itse Ninaa ja käskee hänen rentoutua. Nina istuu myöhään illalla harjoitussalissa itkien, jonne tulee Lily.

 

 

Nina on kylvyssä pää veden pinnan alla ja veteen alkaa putoamaan veripisaroita. Hän avaa silmänsä ja veden pinnan yläpuolella näkee tytön. Hädissään hän nostaa päänsä vedenpinnan yläpuolelle ja huomaa sormenpäidensä olevan auki. Myös lapaluuhun on tullut raapimajälkiä. Hän leikkaa jo valmiiksi lyhyet kyntensä, joista alkaa vuotaa verta. Kaikki ovat kuitenkin harhaa.

Lily menee Ninan ovelle, pyytämään Ninaa mukaansa ulos. Ninan äiti ei päästäisi häntä lähtemään, mutta hän lähtee silti. Lily käskee Ninan rentoutua ja hän antaa Ninalle ekstaasia, josta hän kieltäytyy. Lily ja Nina menevät yökerhosta Ninan luokse, jossa hän riitelee äitinsä kanssa. Nina lukkiutuu huoneeseensa Lilyn kanssa ja he harrastavat seksiä. Aamulla Nina herää yksin huoneestaan sekä myöhässä harjoituksista. Hänen saapuessa tanssistudiolle Lily esittää joutsenkuningatarta. Vihaisena hän menee Lilyn luokse kysyen miksei hän herättänyt häntä. Lily sanoo viettäneensä yönsä yökerhossa tavanneen miehen luona. Paljastuukin, että Nina on kuvitellut kaiken mitä yöllä on tapahtunut.

Harjoituksissa Nina näkee jälleen harhoja, joita hän näkee myös kotonaan. Hallusinaatiot ovat niin pahoja, että Nina oksentaa. Nina repii seinältä alas äitinsä tekemät piirrustukset. Ninan hallusinaatioiden takia heillä on iso riita ja äiti sanoo Ninan olevan sairas. Nina käskee hänen poistua ja Nina paiskaa oven kiinni, äidin sormien jäädessä väliin.

Esityspäivänä äiti yrittää lukita Ninan huoneeseensa, ja on ilmoittanut, ettei Nina tanssi. Lily hermostuu Ninan tullessa paikalle, koska hän ei saanutkaan tanssia pääroolia. Nina näkee ennen esitystä jälleen harhoja. Ensimmäinen tanssiosuus sujuu kuitenkin hyvin.

Nina alkaa näkemään harhoja toisen osuuden aikana prinssin pitäessä häntä nostettuna, jonka seurauksena Nina tipahtaa lattialle. Nina on järkyttynyt tapahtuneesta ja hän lähtee pukuhuoneeseensa. Siellä on Lily pukeutuneena mustan joutsenen rooliasuun. Lily ilmoittaa tanssivansa mustan joutsenen osan, josta Nina hermostuu ja paiskaa hänet päin peiliä. Hän näkee itsensä edessään ja saa peilin sirpaleen käteensä, jonka paiskaa kaksoisolentoonsa. Se on kuitenkin Lily, jonka ruumis siinä makaa. Hän piilottaa ruumiin ja menee tanssimaan mustan joutsenen osuuden. Ninan käsiin alkaa kasvamaan höyheniä. Yleisö nousee seisomaan osoittaakseen Ninalle suosiota. Nina suutelee Leroytä viettelevästi ja intohimoisesti.

Nina palaa pukuhuoneeseensa valmistautumaan viimeiseen osaan jossa hän on jälleen valkoinen joutsen. Oveen koputetaan ja sen takana on Lily, joka onnittelee Ninaa. Nina tajuaa, että kamppailu Lilyn kanssa ja kaikki muukin on ollut pelkkää hallusinaatiota. Peili on edelleen särkynyt ja hän huomaa vatsastaan vuotavan verta, jossa on lasin siru. Hän puukotti siis itseään. Nina tanssii viimeisen osuutensa upeasti. Ninan katsoessa kielekkeeltä yleisöön, hän huomaa itkevän äitinsä. Hän hyppää kielekkeeltä alas, yleisö ratkeaa upeisiin aplodeihin. Leroy ja muut tanssijat menevät Ninan luokse ja he huomaavat hänen vatsastaan vuotavan verta. Leroy käskee hakea apua ja kysyy Ninalta mitä hän teki.

Nina vastaa hänelle: ”Tunsin sen. Täydellistä. Se oli täydellistä.”

Kaikki himmenee valkoiseksi ja yleisö huutaa Ninan nimeä. Elokuva loppui.

 

 

Arvio elokuvasta:

Minun mielestä elokuva oli todella hyvä. Päähenkilö tanssi vaativaa balettiroolia, mutta hänen elämässään oli todella monta ihmistä, joiden olisi tullut huomata Ninan hallusinaatiot. Tällöin hänen henkinen hyvinvointi olisi saatu kuntoon ammattiauttajilla, ja hän olisi selviytynyt paremmin harjoituksissa. Epäilen hänellä olleen myös vaativa ruokavalio, koska ei suostunut ottamaan edes yhtä pientä kakkupalaa. Elokuvan aikana hän ei syönyt missään kohtauksessa. Hän oli myös todella hoikka.

Paremmalla ruokavaliolla ja mielenterveyden saamisella kuntoon, hän olisi voinut paremmin henkisesti ja fyysisesti. Elokuvassa näytettiin miten unelmien tavoittelu voi viedä henkisen hyvinvoinnin kokonaan ja kuinka raskasta unelmien tavoittelu on lyhyessä ajassa. Elokuvassa ei myöskään selvinnyt kuoliko Nina vai mikä hänen kohtalonsa oli.

SAHU Essee Leena Kauhanen

Kärkkäinen, A. (toim.) 2009. En valinnut tätä sairautta. Kokemustietoa mielenterveyden häiriöistä. Kokemus tiedoksi –projekti. Muotialan asuin- ja toimintakeskus ry, Tampere.

Kirjan tekstit ovat mielenterveyden kokemusasiantuntijoiden kirjoittamia. Kokemusasiantuntijalla yleisesti tarkoitetaan henkilöä, jolla on omakohtaista kokemusta esim. jostakin fyysisestä tai psyykkisestä sairaudesta ja joka on käynyt kokemusasiantuntijakoulutuksen. Hän voi olla itse potilas tai henkilö, jolla on kokemusta läheisen sairastumisesta. Tässä kirjassa useimmilla kirjoittajilla itsellään on omakohtaista kokemusta mielen sairauksista.

Emme tiedä riittävästi mielenterveyden ongelmista. Tämä synnyttää ennakkoluuloja ja kenties pelkoakin ongelmista kärsiviä kohtaan. Kirjoittajien tarkoitus onkin muuttaa asenteitamme ja suhtautumistamme mielenterveyttä ja mielen sairauksia kohtaan sekä vähentää ennakkoluuloja ja pelkoja.

Tarinansa kertovilla on kokemusta esim. masennuksesta, psykoosista, skitsofreniasta, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, itsetuhoisuudesta, ahdistuneisuushäiriöstä, pelkotiloista ja persoonallisuushäiriöstä. He ovat joutuneet kohtaamaan myös mm. väkivaltaisuutta, koulukiusaamista, päihteiden käyttöä ja seksuaalista hyväksikäyttöä. 

Osa kirjoittaa nimimerkin suojassa, mutta suurin osa rohkeasti omalla nimellään. He kertovat mm. kuinka he ovat kokeneet sairautensa, kuinka heitä on hoidettu, miten sairauden kanssa voi elää, kuinka sairaus vaikuttaa arkeen ja kuinka he ovat kuntoutuneet. Yksi omalla nimellään kirjoittavista on Pia Toola.

Toolan äiti sairastui psyykkisesti 1980-luvulla, jolloin Toola oli 19-vuotias lukiolainen.  Mielen sairaudet olivat siihen aikaan aihe, josta ei puhuttu sen enempää tuttaville kuin ulkopuolisillekaan. Koko perhe vaikeni eikä Toolalle kerrottu mitään hänen äitinsä sairaudesta. Tarkoitus lienee ollut hyvä - suojella nuorta. Ihmisen mielikuvitus on kuitenkin rajaton. Toolakin keksi erilaisia syitä äidin sairastumiseen ja koitti olla ahdistumatta äitinsä harhaluuloista ja peloista. Hän yritti myös parantaa äitiään - siinä kuitenkaan onnistumatta. Kun tähän vielä lisätään äidin hoitaminen ja kotityöt, voi vain kuvitella, miten raskas taakka tämä on nuorelle ollut.

Toolalla olisi ollut tarve keskustella asiasta, mutta muut perheenjäsenet eivät halunneet. Äidin sairastuminen piti salata myös tuttavilta ja naapureilta. Kotiin ei voinut kutsua kavereitakaan, ettei äidin sairaus vain paljastuisi. On tuskallista ajatella, että hänellä ei ollut ketään, jonka kanssa hän olisi voinut puhua. Kuinka paljon puhumattomuus ja asian salailu ovat vieneetkään Toolalta voimia, kun koko ajan on pitänyt pelätä perheen salaisuuden paljastumista?

Lapsi, joka on kasvanut mielenterveysongelmista kärsineessä perheessä, saattaa sairastua itse vasta kymmenien vuosien kuluttua. Toola oli sairastuessaan perheenäiti ja aktiivinen monella saralla. Sairastuttuaan itse Toola halusi heti alusta alkaen myöntää sairastuneensa ja tarvitsevansa hoitoa sekä muiden tukea. Hän valitsi avoimuuden; hän ei halunnut salata sairauttaan. Myös hänen puolisonsa oli sitä mieltä, ettei sairautta tarvitse hävetä tai salailla. He kertoivat sairaudesta myös perheen lapsille, koska eivät halunneet omille lapsilleen samaa taakkaa, mitä Toola oli kantanut.

Perheen kolmevuotias lapsi oli huolissaan siitä, muistaako äiti varmasti ottaa lääkkeensä. Hän oli vilkkaassa mielikuvituksessaan päätellyt, että jos äiti ei ota lääkettä, tämän pää kirjaimellisesti räjähtää. Toolaa hoitanut sairaanhoitaja tapasi lapset kahden kesken. Lapset saivat tutustua hoitajaan ja hoitopaikkaan, jossa heidän äitinsä viikoittain kävi. Lapset eivät kertoneet, mitä he olivat hoitajan kanssa puhuneet. Tapaaminen oli kuitenkin rauhoittanut heidän mieltään ja ilo oli palannut heidän kasvoilleen. Ammattilainen oli osannut selittää sairauteen liittyviä asioita heidän ikäänsä ja ymmärrystään vastaavalla tavalla. 

Toolan diagnoosi oli sekamuotoinen skitsoaffektiivinen psykoosi. Oireet olivat samat kuin skitsofreniassa, mutta parantumismahdollisuudet vähän tätä paremmat. Hänellä oli myös masennusta ja ahdistusta. Toola otti tavoitteekseen parantua täysin. Hänelle korostettiin, että vaikka hänellä ja hänen äidillään on sama sairaus, he ovat kuitenkin kumpikin omia yksilöitään eikä heidän paranemisiaan voi vertailla keskenään.

Ennen kuin Toolan tervehtyminen saattoi alkaa, hän kertoo tarvinneensa sairaalan hoitohenkilökunnan herättämää sairaudentunnetta. Hän ei voisi parantua, jos hän ei ensin tajuaisi olevansa sairas. Myös puolison, ystävien ja tuttavien usko siihen, että hän vielä joskus tulee kuntoon, vei häntä eteenpäin.

Milloin henkilö on tervehtynyt? Onko se silloin, kun hän tuntee itsensä terveeksi? Joku ajattelee, että henkilö on terve vasta sitten, kun hän ei enää syö lääkkeitä. Toolan sairaanhoitaja oli keksinyt hyvän vertauskuvan ahdistuslääkkeelle. Hän pyysi ajattelemaan, että ahdistuslääke olisi ikään kuin kainalokeppi, joka auttaisi Toolaa väliaikaisesti pysymään pystyssä. Toola itse ajatteli näin:

"Niin kauan kuin en vahingoita toisten elämää, voin mielestäni aivan hyvin määritellä itseni terveeksi. Moikkaan sairauttani päivittäin, kun otan lääkeannokseni, mutta enempää en anna sairauden rajoittaa elämääni." S. 109

Eräs kirjoittaja kertoo kiukustaan joutuessaan mielisairaalaan pakkohoitoon. Kiukku ei johtunut suinkaan hoitoon joutumisesta vaan siitä, että asioiden annettiin mennä liian pitkälle. Hän oli toivonut pääsevänsä osastohoitoon jo aikaisemmin, mutta hän oli silloin ollut liian terve. Tuntuu uskomattomalta, ettei apua saa silloin, kun itse tuntee sitä tarvitsevansa. Ei saa olla liian terve tai terveen näköinen. Miksi ongelmiin ja oireisiin ei voida puuttua ajoissa? Miksei potilasta voida hoitaa ajoissa, jolloin hoito olisi helpompaa, inhimillisempää ja todennäköisesti myös halvempaa.

Ketkä olisivat parhaimpia asiantuntijoita kuin ne, joilla on omakohtaisia kokemuksia mielenterveyden häiriöistä ja mielenterveyspalvelujen käyttämisestä. Heidän kokemuksiaan kannattaisi hyödyntää palvelujen kehittämisessä. Niin terveys- ja sosiaalialan ammattilaisten kuin päätöksentekijöidenkin kannattaisi kuunnella heitä.

Kirja saa lukijan ajattelemaan, miettimään omia asenteitaan ja tunteitaan. Samaa kokeneet saanevat lukemastaan myös toivoa. Raskaista kokemuksista voi selvitä.

Kuten mihin tahansa sairauteen myös psyykkiseen sairauteen voi sairastua kuka tahansa meistä - myös sinä ja minä. Koulutus tai tittelit eivät suojaa meitä. Kirjasta välittyi selviytyminen ja toivo. On kuitenkin löytynyt syy, miksi elää. Sairaudesta voi toipua. Jotkut eivät parane täysin, mutta sairauden kanssa voi oppia tulemaan toimeen. Eräs kirjoittajista pystyy ajattelemaan, että vastoinkäymiset hänen elämässään ovat hänelle myös rikkaus.

Voisiko jonakin päivänä olla mahdollista, että psyykkiset sairaudet olisivat samalla viivalla fyysisten sairauksien kanssa? Tämä on Toolan tavoite, mutta siihen taitaa olla vielä matkaa. Elämässä on kuitenkin aina toivoa - myös tämän asian suhteen.

KTO Essee Aaro Suutarinen

"Erilaisuuden valot ja varjot"- kirja, sivumäärä 132.

 Kirjoittaneet: Hannele Niemi& Riitta Sarras

Painovuosi: 2007

Kustantaja: Otava

Luin lasten ja nuorten hoitamiseen kirjan nimeltä ” Erilaisuuden valot ja varjot”. Kirjan ovat toimittaneet Hannele Niemi ja Riitta Sarras. Kirja julkaistiin vuonna 2015, siinä on paljon tietoa mm. kuinka lapsia ja nuoria hoidetaan/ohjataan. Kirjassa on myös erilaisia termejä, joita lähihoitajan olisi hyvä huomioida lasten tai nuorten kanssa toimiessaan. (Moraali, identiteetti, tausta, kulttuuri, lait ja säädökset jne).           

Kirjassa kerrottiin hyvin esimerkiksi lapsen identiteetistä. Eli käsitteestä, jossa jokainen lapsi ja nuori näkee sekä itsensä, että toisensa erilaisena yksilönä. Heillä on myös tiettyjä kriteereitä siitä, mitä he toisessa arvostavat ja mitä eivät arvosta. Jos lähihoitaja kohtaisi lasten-ja nuorten kanssa ongelmia, joissa heillä olisi vaikeuksia hyväksyä tiettyä henkilöä mm. kulttuurin perusteella, lähihoitajan tulisi toimia asiallisesti. Hän voisi esimerkiksi kertoa lapsille ja nuorille, että kaikki ovat tasa-arvoisia keskenään, ja antaa lapsille ja nuorille aikaa tutustua itseensä, jotta keskeinen jännitys vähentyisi. Lähihoitaja voi myös etsiä kyseisistä asiakkaista vahvuuksia ja heikkouksia, kun he hyväksyvät lähihoitajan ensin. Jos lapsi tai nuori esimerkiksi käyttäytyisi aggressiivisella tavalla tiettyä asiaa kohtaan, lähihoitaja voisi miettiä, johtuisiko käytös esimerkiksi kyseisen henkilön identiteetistä. Koska lapset ja nuoret ovat vasta kehitysvaiheessa, ja heidän identiteettinsä kehittyy paljon, he voivat käyttäytyä välillä tietyllä tavalla kyseistä asiaa kohtaan.

Kirjassa kerrottiin myös hyvin kulttuurista, ja erilaisista tavoista, jotka ovat mm. tietylle uskonnolle/ryhmille erittäin yleisiä. Jos lähihoitaja esimerkiksi kohtaa lapsen tai nuoren, jolla on kulttuurisesti eri tausta, hänen on hyvä huomioida useita asioita. Esimerkiksi kyseisen henkilön hoitamisessa on aina hyvästä kunnioittaa kulttuurille yleisimpiä asioita. Esimerkiksi lähihoitaja voisi mm. peittää olkapäänsä, jos hän on tekemisissä tyttölapsen kanssa, jolla on Islamilainen tausta. Islamin uskonnolle on tyypillistä, että kehosta ei saa näkyä tiettyjä kohtia, vaan ne täytyy peittää. Lisäksi lähihoitajan hoitaessa nuorta, joka ei saa syödä liharuokia, lähihoitajan tulisi toimia säännön mukaisesti.

Kirja painotti erityisesti turvalliseen toimintaan työpaikoilla/työharjoitteluissa. Tämä tarkoittaa sitä, että lähihoitajan täytyy kunnioittaa täysin kyseiselle työpaikalle tyypillisiä sääntöjä/velvoitteita, ja toimia niiden mukaisesti. Lisäksi lähihoitajalla täytyy olla tarpeellinen koulutus ennen työpaikalle/työharjoitteluun menemistä. Esimerkiksi päiväkodeissa/kouluissa on etukäteen sovittu päiväohjelma, eikä niihin yleensä tule muutoksia. Lähihoitajan on siis tärkeää toimia ohjelman mukaan, jotta lapset tai nuoret eivät menisi sekaisin toiminnasta, ja kaikkia kohdeltaisiin näin tasapuolisesti. Lähihoitajan on aina oltava lapselle ja nuorelle tukena, jotta he voisivat esimerkiksi avautua hänelle. Tämä lisää lasten ja nuorten turvallisuuden tunnetta paljon. Koulutukseen liittyen lähihoitajan tulisi osata esimerkiksi syöttää lasta oikein, pestä hänet hyvillä otteilla, kunnioittaa erityismenetelmiä asiakasta kohtaan, pukea lapsi oikeilla otteilla jne. Jos lähihoitaja esimerkiksi tekisi vakavan hoitovirheen, hän on siitä kaikkein yleisin vastuussa.

Kirjassa käsiteltiin moraalia kohtuullisesti, mutta mielestäni sitä olisi pitänyt käsitellä paljon laajemmin, varsinkin nuoria lapsia kohtaan. Moraalilla tarkoitetaan siis käsitystä oikeasta ja väärästä/tietyllä tavalla toimimisesta eri tilanteissa. Lähihoitajan tulisi siis kirjan mukaan puuttua esimerkiksi kiusaamistilanteisiin lasten ja nuorten tapauksissa aina, kun sitä ilmenee. Lähihoitaja voi esimerkiksi kertoa kiusaajalle, että hän tekee väärin ja raportoida sitten työnantajalleen tapahtuneesta. Jos moraalisesti vääriä tapoja saadaan vähennettyä lasten ja nuorten keskuudesta, sillä on monia positiivisia vaikutuksia lapsia ja nuoria kohtaan. Esimerkiksi he tuntevat yhä enemmän turvallisuuden tunnetta, hyväksyvät itsensä paremmin, eivät syrjäydy jne. Kirjan mukaan on hyvä antaa hyvistä teoista positiivista palautetta. Jos lähihoitajan asiakkaana oleva lapsi tai nuori esimerkiksi noudattaa hänen antamiaan ohjeita hyvin, käyttäytyy hyvin erilaisissa tilanteissa, antaa lähihoitajan hoitaa esimerkiksi pukemistilanteen hyvin jne. Positiivinen palaute rohkaisee lapsia ja nuoria käyttäytymään hyvin, ja lisää heidän käsitystään oikealla tavalla toimimisesta. Lähihoitajan on myös hyvä opetella antamaan teoista tasapuolista palautetta, koska pelkän negatiivisen palautteen antaminen voi esimerkiksi heikentää lapsen tai nuoren uskoa itseensä. Lisäksi lähihoitajan täytyy osata perustella, mistä kyseinen palaute johtui.

Mielestäni ” Erilaisuuden valot ja varjot”-kirjassa keskityttiin hyvin asiallisesti ja olennaisesti syihin, joita on hyvä huomioida lasten ja nuorten kanssa toimiessa. Esimerkiksi kulttuurin kunnioittaminen, oman identiteetin löytäminen, yhteisten sääntöjen/lakien kunnioittaminen jne. Valitettavasti kirja keskittyi esimerkiksi identiteetistä kertovissa kappaleissa mielestäni liikaa yksilön asemaan. Kirjan olisi ollut hyvä keskittyä myös siihen, kuinka esimerkiksi julkinen sektori/työpaikat voisivat auttaa identiteettikriisien ratkaisemisessa. Lisäksi moraalia koskevissa kappaleissa oli mielestäni liikaa filosofistista ajattelua. Esimerkiksi on toki hyvä kunnioittaa tietynlaisia arvoja, mutta yksilö ei myöskään voi väheksyä arvoja, joita ei itse pidä niin tärkeinä, mutta toinen pitää. Lisäksi oli vaikeaa selvittää sitä, mitä kirja halusi kertoa moraalista tietyissä kohdissa, sillä asiantuntija Elise Bouldingin selitykset olivat mielestäni sekavia. Esimerkiksi mitä hän tarkoitti tietyillä pelisäännöillä? Missä ne ovat voimassa? Millaisia ovat tietynlaiset perusedut kyseistä yksilöä kohtaan, jos toisella ei niitä ole?

Pienistä kriittisistä puolistaan kirja oli mainiota luettavaa. Siinä on paljon tietoja käsitteistä, joita lähihoitaja tarvitsee varmasti hoivatyön aikana. Lisäksi kirjassa oli hyvin esimerkkejä siitä, mitkä asiat ovat lapsille ja nuorille tärkeitä, miten mitättömiltä tuntuvat asiat voivatkin olla haitallisia lasten ja nuorten kehitykselle, ja kuinka yksilöä tulisi tarkkailla monen eri näkökulman kautta. Esimerkiksi identiteetin, kulttuurin, arvojen, eettisyyden ja filosofisen näkökulman pohjalta.