SAHU Essee Nella Tuomainen

Prinsessa

Elokuva kertoo todellisesta ihmisestä Anna Lappalaisesta, jolla on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö ja skitsofrenia. Elokuvassa kerrotaan hänen elämästään Kellokosken psykiatrisessa sairaalassa. Anna kuvitteli itsensä kuninkaalliseksi Buckinghamin palatsiin. Hänen hallintoalueensa ulottui Kellokosken kylään ja myös sen pankin johtajaan asti, hovi oli joukko potilastovereista.

Ajanmukaisista hoitomenetelmistä innostunut lääkäri Grotenfelt, jolla on pakkomielteenä parantaa Anna harhoistaan. Lääkärikollega Lonka, puolestaan esittää keskeisen kysymyksen: Miksei Prinsessa saisi olla Prinsessa, jos hänestä tuntuu siltä? Kuka voi lopulta määrittää, mikä tekee ihmisestä ehjän ja onnellisen?

    Lopulta Annan annettiin olla prinsessa ja hän hurmasi ihmisiä omalla persoonallaan ja iloisuudellaan.

Anna koki melkeinpä lobotomiaa lukuunottamatta Kellokoskella kaikki hoitomuodot sähköshokeista malariaan ja lääkitykseen. Kuitenkaan mitkään hoitomuodot eivät muuttaneet Annan kuninkaallista käsitystä itsestään.

Mielenkiintoista elokuvassa on sen ajan rankat hoitomuodot, vaikkakin niillä on vain koitettu helpottaa potilaan oireita ja auttaa potilasta esim harhojen helpottamiseen.

Nykyään hoidot painoittuu lääkehoitoon ja psykoterapiaan yms...

Elokuva pistää miettimään sitä että erillaisuus ei ole pahasta ja sen hyväksyminen on tärkeää.

HOHU Essee Miia Pesonen

Luin kirjan nimeltä Silmänräpäys. Teos on tehty vuonna 2006 ja sen on kirjoittanut Kati Lepistö ja Leeni Peltonen. Kirja kertoo Mikkeliläistytöstä Kati Lepistöstä, joka on muuttanut unelmien perässä Los Angelesiin luomaan mallin uraa. Haaveet romuttuvat hetkessä Katin saadessa 20- vuotiaana aivorungoninfarktin. Kirja perustuu Katin omiin päiväkirja merkintöihin, sekä läheisten muistiinpanoihin.

 On vuosi 1993.  19- vuotias Kati ajelee pitkin Los Angelesin katuja etsiessään päivän kuvauspaikkaa. Vaikka hän onkin jo asunut useamman kuukauden suuressa kaupungissa, niin uuden paikan löytäminen tuo aina haastetta työpäiviin. Mutta ei hän valita, Kati elää unelmaansa. Hän on aina halunnut olla malli, valloittaa maailmaa, matkustella töiden perässä ja elää sosiaalista elämää. Alkuvaikeuksien jälkeen hän on menestyvän mallitoimiston listoilla ja kuvauskeikkoja on alkanut tulla enemmän kuin jaksaisi tehdä. Vaikka koti- ikävä vaivaa melkein joka päivä, Kati ei halua luovuttaa.

Reilun vuoden vietettyään Losissa, oli aika lähteä viettämään joululomaa kotiin Mikkeliin. Loma olikin tulossa tarpeeseen kaiken kiireen jälkeen. Kati oli myös alkanut kärsiä päänsäryistä, joiden hän kyllä oletti johtuvat vaan stressistä. Sitä olikin riittänyt viime aikoina töiden ja epävakaan parisuhteen takia. Huomenna hän onneksi olisi kotona, äidin passattavana, ilman kiirettä tai aikatauluja. Muutaman viikon lomalle oli kuitenkin järjestetty parin päivän kuvasreissu Kanariansaarille mutta se reissu menisi jo ihan rutiinilla. Loman jälkeen puhaltavat muutenkin uudet tuulet. Muutto Milanoon ja suuremmat mallimaailmat.

 Joulun alla Katin päänsäryt olivat pahentuneet ja samalla oli alkanut tulla pyörryttävää tunnetta. Äidin painostuksesta hän päätti käydä lääkärissä. Mitään poikkeavaa ei ollut löytynyt ja huonon olon sanottiin johtuvat vaan flunssasta. Sitä kun oli nyt niin paljon liikkeellä.

Pienen flunssan takia ei siis kannattanut perua kanarian kuvausmatkaa, joten seuraavana päivänä olikin mentävä aikaisin jo lentokentälle. Katin olo oli aamulla taas huono. Pyörrytti, oksetti ja päässä tuntuva kipu oli valtavaa. Lentokentän henkilökuntakin yritti estellä häntä nousemasta koneeseen mutta työmatkalle lähdettiin silti. Kummallisinta oli, että heti koneen noustessa ilmaan kaikki oireet hävisivät. Muutaman päivän kuvaukset sujuivat ilman ongelmia ja oli aika palata kotiin jatkamana lomaa. Kati varasi uuden ajan lääkärille pahenevien oireiden takia. Kokeista ei löytynyt vieläkään mitään hälyyttävää ja hänelle määrättiin vuodelepoa ja kotihoitoa.

Levosta huolimatta olo tuntui kauhealta. Yhtenä iltana Katin puhe oli alkanut puuroutua ja katsekontaktin saaminen ei onnistunut. Katin äiti tilasi taksin ja lähdettiin sairaalaan. Liikkuminen oli hankalaa eikä kävelystä meinannut tulla mitään. Yö sairaalassa oli pitkä. Epäiltiin tasapainohermon tulehdusta, aivoverenvuotoa ja ties mitä, mutta mitkään Katin oireet eivät täsmänneet minkään taudin kanssa. Hänen vointinsa huononi yhä ja hänet siirrettiin teho-osastolle. Kukaan ei silloin arvannut, että kaikkein dramaattisin tapahtui sen yön aikana.

 Kati kerkesi olla kaksi päivää sairaalassa ennekuin hänet lähetettiin Kuopion yliopistolliseen keskussairaalaan magneettikuvauksiin. Lääkärin puhe oli tuomio: kuvauksessa oli näkynyt aivorungoninfarkti. Infarkti oli jo tehnyt tuhonsa aivorungossa, eikä vaurioita voitu enää korjata. Jos liuoshoito olisi pystytty antamaan ajoissa, tukos olisi saatettu saada pois. Lääkäri ei voinut luvata paljon, Kati jäisi henkiin muttei pystyisi enää liikkumaan tai puhumaan.

Marjatan ( Katin äiti) päiväkirja merkinnöistä huomaa, että ensimmäiset kuukaudet olivat Katin lisäksi vaikeita myös perheelle ja muille läheisille. Diagnoosiin saatuaan Kati oli viikon teho-osastolla, josta hänet sen jälkeen siirrettiin neurologiselle. Siinä hän maksasi sängyllä, pystymättä puhumaan tai liikkumaan. Ymmärtäen kaiken mitä ympärillä tapahtuu, muttei voinut kommunikoida edes omista kivuistaan. Joskus vieraiden käydessä hänelle tuli itku.  

Vaikka paranemisesta ei annettu toivoa, Katia alettiin heti kuntouttamaan. Ja hän pääsikin todella nopeasti Käpylän kuntoutuskeskukseen.  Pikkuhiljaa kuntoutus tuotti tulosta ja pyörätuolissa istuessaan asentokin alkoi olla hyvä. Pää alkoi pysyä pystyssä ja liikkua hieman tahdonalaisesti. Se oli suuri edistys, koska nyt Kati voisi alkaa harjoitella tietokoneella kommunikointia.  Tähän mennessä hän oli pystynyt ¨puhumaan¨, vain ilma- aakkosilla ja vieraat ihmiset eivät oikein ymmärtäneet mitä kirjainta hän, milloinkin katsoi. Nyt hän voisi tietokoneen avulla olla yhteydessä vaikka koko maailmaan.

Käpylä jakson jälkeen Kati muutti Mikkeliin, vanhempien luokse. He olivat remontoineet talon niin, että Katille oli oma siipi, jossa pystyi elämään pyörätuolin kanssa. Vuosien kuluttua, syvän masennuksen ja monien eri hoitajien jälkeen elämä alkoi kulkea eteenpäin. Ei se sellaista ollut mistä hän oli unelmoinut mutta lujalla tahdon voimalla Kati oli saanut elämän ilon takaisin. Hän matkusteli pari kertaa vuodessa ulkomailla, vanhempien ja hoitajien kanssa. Oli yhteydessä sähköpostin välityksellä eri puolille maailmaa samassa tilassa olevien kanssa. Jakoi omia tuntemuksiaan ja kokemuksiaan esim. kirjoittaessaan tämän kirjan. Hän halusi antaa toivoa, että elämä jatkuu kaikesta huolimatta, vaikka hieman eri lailla kuin suunnitteli.

Kirja oli mielenkiintoista luettavaa. Se sai vähän väliä ajattelemaan elämää ja sitä, kuinka nopeasti kaikki voi muuttua. Omalla tahdon voimalla ja päättäväisyydellä pääsee kuitenkin pitkälle, oli tilanne mikä tahansa. Vaikkei elämä aina mene suunnitellusti niin aina voi tehdä uudet suunnitelmat ja jokaisesta päivästä kannattaa nauttia.

HOHU Essee Riina Pyykkö

The Fault in Our Stars

Luin John Greenin kirjoittaman nuortenromaanin ”The Fault in Our Stars”, mistä olin katsonut jo aiemmin vuonna 2014 julkaistun elokuvan. Kertauksen vuoksi katsoin elokuvan vielä kertaalleen jälkeen päin. Helene Bützowin suomentama ”Tähtiin kirjoitettu virhe” on julkaistu vuonna 2012.

                      Ystäväni suosittelivat jo ennen elokuvan julkaisemista kirjan lukemista, mutta odottelin innoissani mieluummin elokuvaa. Kirja oli jo heti tullessaan suuri hitti, mikä meni heti kuin kuumille kiville, mutta mielenkiintoni heräsi kunnolla vasta nähtyäni elokuvan trailerin.

                      Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Hazel Grace Lancaster, joka on sairastanut parantumatonta kilpirauhassyöpää 13 vuotiaasta saakka. Hazelille on tehty ajansaatossa kilpirauhasen radikaalipoisto ja annettu sädehoitoa. Keuhot saattavat täyttyä nesteellä, ja siksi häelle on annettu hengitysvaikeuksien aiheuttamaan kauhuun lääkettä keskuslaskimokatetrin kautta + kymmeniä muita lääkkeitä, joista muutamia ovat zoloftin ja lexapron. Pienenä Hazelille nousi keuhkokuume ja kuolema oli lähellä, äitikin antoi luvan jo luovuttaa, mutta jostain kumman syystä lääkkeet alkoivat tehota ja Hazelin vointi alkoi kohota.

Ajan kanssa keuhkoihin on kehittynyt isoja sitkeitä etäpesäkkeitä, joihin lääkäri määräsi Phalanxifor nimistä lääke valmistetta, jossa molekyylit kiinnittyvät syöpäsoluihin ja näin hidastavat niiden kasvua. Tapahtui ihme, yli 70 %:lla lääkkeestä ei ollut apua, mutta Hazelilla lääkitys toimi ja etäpesäkkeet pienenivät hiukan. Näimpä hoitojen tarkoituksena ei ollut tarkoitus parantaa syöpää, vaan pidentää elämää. Hazelin keuhkot eivät toimi oikein, joten hän joutuu kantamaan mukanaan jatkuvasti happilaitetta, josta virtaa 2l/s happea.

Tarina opettaa, että kaiken surun keskeltäkin on mahdollisuus löytää jotain, mistä nauttia. Sarkastinen elämänkatsomus, sekä läpän heitto ja ”kuittailu” saivat miellyttävän tunteen katsoa elokuvaa, sekä samoin katsomus nuoren näkökannasta.

                      Hazelin päivät kuluvat kotona katsoessa televisiota vanhempien kanssa ja lukiessa Peter Van Houtenin kirjoittamaa ”Viistoa valoa” nimistä kirjaa päivästä toiseen. Lääkäri toteaakin Hazelilla olevan vakava lamaannuttava kliininen depressio. Vanhemmat patistelevat hänet käymään syöpäsairaiden lasten ja nuorten vertaistukiryhmässä, jota ohjaa eturauhassyöpää sairastanut mies, minkä myötä hän on menettänyt toisen kiveksensä. Tukiryhmässä Hazel tutustuu silmäsyöpää sairastavaan Isaaciin, joka kuulee menettävänsä seuraavassa leikkauksessa toisenkin silmän ja sen seurauksena tulisi sokeutumaan ja 17 vuotiaaseen Augustus Watersiin, jolla oli ollut puolitoista vuotta sitten luusyöpä ja nyt hänellä on polvesta alaspäin proteesi. Merkkejä syövästä ei ole ollut 14 kuukauteen.  Ryhmässä käy myös muita sairaita nuoria. Eräs sairastaa muun muassa leukemiaa ja toinen umpilisäkesyöpää.

Lähtökohdat eivät olleet mitkään parhaimmat, toinen on kamppaillut ja tulee kamppailemaan elämästään syöpää vastaan ja toinen on kuolemansairas. Kuitenkin kaiken surun keskellä mielestäni teosta on tehty huumorilla. Augustus, paremmin tunnettuna ”Gus” ja Hazel löytävät toisistaan kaikesta huolimatta elämänsä rakkauden.

Millaista olisi elää kun tietää kuolevansa pian, saati että rakas on kuolemaisillaan? Toivoa ei juuri ole. Kirjassa kerrotaan yhtään kaunistelematta karu totuus, mikä ei voi olla herättämättä minkäänlaisia tunteita.

Hazel kertoo Gusille haaveestaan saada tietää, kuinka hänen lempikirjansa henkilöiden käy, sillä juoni loppuu kesken. Gus käykin tuumasta toimeen ja lähettää Peter Van Houtenille sähköpostia, sillä Hazelin kirjoittamiin kirjeisiin ei oltu vastattu. Pian Gus saa vastauksen ja kutsun vierailulle Amsterdamiin. Hazel on ikionnellinen, kunnes eräänä yönä keuhkonsa täyttyivät taas nesteellä, ja hän joutui teholle. Toivo oli jo menetetty, sillä lääkärit kielsivät lentokoneella matkustamisen. Hazelin oli otettava yöksi käyttöön painesäätöinen hengityskone ja keuhkoja oli tyhjenneltävä säännöllisesti.

Sairaus ja kuolemanpelko on jatkuvasti läsnä tässä tarinassa, mikä minusta ei kuulusi tämän ikäisten ajatusmaailmaan, ainakaan näin raskaasti. Sydänsuruja on ja tulee aina olemaan kaikilla, mutta ihminen, jolla on paljon annettavaa maailmalle, riistetään parantumattomalla sairaudella. Karu totuushan tämä vain on, että näin tapahtuu jatkuvasti ympäri maailmaa, mutta samalla se on niin väärin.

Kaikesta huolimatta nuoripari pääsee tien päälle Amsterdamiin. Pettymyksistä huolimatta matka oli molemmin puolin unohtumaton kokemus. Vastoinkäymisiä ei juuri puutunut, eikä vastauksiakaan sen koomin tullut. Nuoret oppivat arvostamaan toisiaan ja elämän pieniä asioita, sekä nostamaan toisensa pohjalta, kun toinen sitä kipeimmin tarvitsee. Juuri ennen kotiin paluuta, selvisi että Gusin syöpä on levinnyt uudestaan kaikkialle kehoon. Kotiin palattua, Gus pyysi Hazelia kirjoittamaan ja lukemaan hänelle muistopuheen etukäteen. Tilanteesta ei juuri tunteita puuttunut. Hazel seurasi vierestä, kun Gusin tila huononi ja hoidot lopetettiin. Kunnes eräänä yönä Hazel saa puhelun ja jo ennen vastaamista hän tiesi mistä on kyse, Augustus oli kuollut.

Peter Van Houten ilmestyy hautajaisiin ja raivoissaan Hazel käskee häntä poistumaan. Peter kerkeää kuitenkin antaa kirjeen. Viikot kuluvat surressa. Yhtenä päivänä Isaac tulee käymään ja kysyy mitä Gus oli kirjeessään kirjoittanut. Hazel suorastaan järkyttyi, sillä luuli kirjeen olevan Peteriltä. Hazel juoksee hakemaan kirjeen ja lukee sen tähtitaivaan alla. Itku silmässä Hazel lukee Gusin kirjoittamaa muistopuhetta hänelle.

Kirja herätti monenlaisia tunteita. Olisin uskonut, että paljon kaikkea olisi tahdottu vielä kokea, mutta ehkä he tyytyivät sairaina ”vähempään”. Teoksen päähenkilöt eivät juuri olleet nähneet elämää, sillä ikää oli niin vähän. Olen aika tunteellinen ihminen, joten tässäkään teoksessa ei paljoa tarvittu, jotta liikutuin ja saatiin kyynel valumaan pitkin poskea. Teos sai minut ymmärtämään ja arvostamaan itsestäänselvyyksiä, sekä elämän pieniä iloja. Olen terve, jota itse pilaan tupakoimalla, kaikille hengittäminen ei ole itsestäänselvyys ja niimpä se pisti miettimään. Olen onnellinen, myös että perheeni ja ystäväni ovat terveitä. Tarinassa asenne oli kohdallaan, siinä ei jääty paikalleen itkemään, miten pian kuolema olisi edessä. Nuoresta iästään huolimatta he kerkesivät kokea ja kuolla rakastettuina, mihin minusta kaikilla on oikeus. Suosittelen kirjan luettavaksi tai elokuvan katsottavaksi +13 vuotiaasta ylöspäin, samaa kokeneille ja nähneille. Kaikin puolin kiinostava ja mukaansa tempaava teos.