HYTO Essee Kaisa Liimatainen

Vihreä hoiva ja voima

Asta Suomi, Mervi Juusola,  Eeva Anundi

 

Tahtoo ulos! Näin voi sanoa tai ajatella ihan minkä ikäinen tahansa. Kirjavalintani liittyy omaan kiinnostukseeni luontoon ja sen tarjoamien erilaisten mahdollisuuksien hyödyntämiseen hoivatyössä. Aikaisemmalta koulutukseltani olen matkailualan restonomi ja haaveenani onkin, että voisin joskus yhdistää osaamiseni siltä alalta ja lähihoitajan ammatin. Kirjassa on kerrottu green care-ajattelusta ja -menetelmistä. Luonnon parantavat vaikutukset ovat olleet tiedossa pitkään, mutta aivan viime aikoina niitä on tutkittu enemmän.

Luonnolla on terapeuttisia vaikutuksia. Asiaa ei välttämättä ole sen kummemmin ajateltu, suurin osa nykyään aikuisista ihmisistä on kuitenkin lapsena seikkaillut metsissä yksin ja kavereiden kanssa, ja esimerkiksi rakennellut majoja. On kuitenkin ihmisiä, jotka ovat vieraantuneet luonnosta ja saattavat sen vuoksi voida huonosti tai luontoon on vain hankala päästä. Luonnossa oleskelusta on kehittynyt hyvinvointityöskentelyn suuntaus, jota Suomessa kutsutaan nimellä green care, vihreä hoiva. Green care tarkoittaa luontolähtöistä hyvinvointia vahvistavaa toimintaa metsässä, puutarhassa, maatiloilla sekä kaupungissa ja sisätiloissa. Green caren menetelmiä hyödynnetään terapiatyöskentelyssä, kuntoutuksessa, valmennuksessa ja kasvatustyössä. Nämä menetelmät sopivat monille aloille, kuten esimerkiksi osaksi lastenhoitoa ja nuorisotyötä sekä vanhusten, päihdekuntoutujien ja vammaisten kanssa työskentelyyn.

Siinä, että luonnon parantavia ja terapeuttisia vaikutuksia on käytetty, ei ole sinänsä mitään uutta. Jo aikojen alussa opettajat ja parantajat ovat tehneet työtään luontoympäristössä. Suomalaisilla on vahva tarve hakeutua luontoon hoitamaan omaa hyvinvointiaan ja siihen onkin tarjolla monia eri mahdollisuuksia, halkojen hakkaamista mökillä tai kotona, marjastusta, retkeilyä, vaeltamista, pyöräilyä pikkuteillä ja poluilla jne. Metsässä olemisen onkin todettu esim. helpottavan lievää ja  keskivaikeaa masennusta, ja tutkimusten mukaan puutarhanhoito, kävelyretket luonnossa ja eläinten läsnäolo lisäävät vanhusten ruokahalua ja vähentävät lääkityksen tarvetta. Ja on paljon muitakin myönteisiä vaikutuksia.

Green care on kansainvälinen käsite, jota on vuosituhannen alkupuolelta lähtien ryhdytty käyttämään sosiaali- ja terveydenhuollon, maatalouden sekä matkailun piirissä. Se on ammatillista toimintaa, joka hyödyntää luontoa, luontoelementtejä ja eläimiä hyvinvoinnin edistämiseen. Se on saanut alkunsa tarpeesta kehittää perinteisen maatalouden rinnalle uusia ammatinharjoittamisen muotoja. Green caren piirissä on toteutettu paljon hankkeita ja projekteja.

Kirjassa onkin paljon vinkkejä siitä miten voi saada voimaa luonnosta ja ohjeita siitä miten voi esimerkiksi luonnossa järjestää itsetuntemuksen ja tunnetaitojen harjoituksia tai esimerkiksi parisuhdetyöskentelyä ja kuinka luonto voi toimia lasten ja nuorten voimavarana. Ikäihmisille voisi järjestää puutarhaterapiaa. Suomessa puutarhaterapeuttista työtapaa on tutkittu vuodesta 2005 eteenpäin. Viherympäristössä muistot aktivoituvat, onhan puutarhassa paljon erilaisia tuoksuja! Miellyttävä ja virikkeitä antava ympäristö tuo muun muassa hyvää mieltä. Ja tilanteen ja paikan mukaan voi vaikka rakentaa ruukkutarhan ja seurata siinä kasvua. Luonto tulee tällä tavalla sisätiloihin.

Suomessa on myös saattohoidossa hyödynnetty green care-ajattelua eli tarjotaan mahdollisuus kuolla kotona, esim. omassa puutarhassa kukkien keskellä tai esimerkiksi omenapuun alla. Tässä myös huomioitiin se, että usein kuoleva haluaa, että hänestä jää jotain konkreettista jäljelle ja siksi tarjottiin mahdollisuus istuttaa vaikka puu, jonka juurelle sitten omaiset voivat tulla muistelemaan.

Kirjassa kerrotaan myös eläinavusteisesta työskentelystä ja kuinka hevosia tai koiria ja kanoja voidaan käyttää green care-toiminnassa. Hevosta ei voi huijata ja sitä ei kiinnosta esim. se kuinka joku on pukeutunut, vaan se millaisessa mielentilassa ihminen on. On myös koulukoiria, lukukoiria ja psykoterapiakoiria. Eläinavusteisessa työskentelyssä kunnioitetaan eläinten luonnollista käyttäytymistä. Valokuvausta myös käytetään yhä enemmän terapeuttisessa työskentelyssä. Luonto ja eläimet ovat usein mukana voimauttavissa valokuvissa ja kuvaavat esimerkiksi alkukantaista voimaa.

Voi siis ajatella, että kaikenikäiset ihmiset voivat kokea luonnon voiman ja hoivan ja sen terapeuttisen vaikutuksen, kunhan siihen vaan tarjotaan mahdollisuus. Suomessa luonto on tärkeä todella monille ihmisille ja itse olen aina ajatellut, että kaikkien sinne luontoon pitäisi päästä edes hetkeksi jollakin tapaa, ja myös huonokuntoisille vanhuksille pitäisi tarjota se mahdollisuus tai tuoda luonto heidän lähelleen. Ja kyllähän luonto näkyy monellakin tapaa toimiessa eri ikäisten kanssa, siitä ei vaan käytetä green care-nimeä. Jo pelkällä kävelylenkillä esim. vanhusten kanssa kaupunkiympäristössäkin voi aistia luonnon. Suomessa luontoon pääsee vaivattomasti ja se on lähes kaikkialla todella lähellä. Green care-toiminta voisi omasta mielestäni tuoda paljonkin mahdollisuuksia yrittäjyyteen maaseudulla.

KUNT Essee Mira Tuhkanen

Pirkko Karvonen – Rajojen rikkojat

 

 

Luin Pirkko Karvosen kirjan Rajojen rikkojat. Kirjassa kerrotaan yhdeksän nuoren kotikuntoutuksesta. Kirjassa olevat henkilöt ovat käyttäneet Kerland-ohjelmaa. Kerland/Brainwave-keskus syntyi Englantiin v. 1982. Keskuksen toiminnan tavoitteena on auttaa vammaisia lapsia itsenäistymään niin pitkälle kuin se kunkin henkilön kohdalla on mahdollista. Toiminnassa pyritään lisäämään lasten liikkuvuutta, kommunikaatiotaitoja sekä oppimispotentiaalia monenlaisten opetuksellisten ja fyysisten terapioiden avulla. Ohjelmat on tarkoitettu tehtäväksi kotona perheen avustuksella.

 

Nyt aion kertoa tarkemmin hevostyttö Memmen (Merin) tarinasta.

 

Memme on iloinen ja sosiaalinen nuori nainen Keski-Suomesta. Hänellä on CP-vamma, tyttö syntyi kaksi kuukautta liian aikaisin, ja sai keskivaikean (kolmannen asteen) aivoverenvuodon heti syntymän jälkeen.

 

Hän opettelee tällä hetkellä itsenäistymistä opistolla, mutta käy viikonloppuisin kotona. Memmen mielestä on tärkeää, että elämässä säilyy rytmi työn ja vapaa-ajan suhteen. Itseluottamus ja omanarvontunto nousee, jos pystyy opiskelemaan ja kouluttautumaan johonkin työhön.

 

Aluksi Memme vastusti toiselle paikkakunnalle muuttoa, sillä hän olisi halunnut jäädä kotiin. Vanhempien toiveena on, että Memme vielä jokin päivä pystyisi asumaan itsenäisesti asuntolassa. Tämä onkin tapahtumassa lähipäivinä. Memme tarvitsee apua koko ajan arkipäivän toiminnoissa. Tuettuna hän pystyy kävelemään.

 

Memme haluaa tulevaisuudessa jatkaa rakasta harrastustaan, ratsastusta. Memme sai ensimmäisen poninsa jo kolmivuotiaana. Hän on ratsastanut siis jo yli 22 vuotta. Ratsastus, hevostelu sekä tallilla oleminen onkin koko perheelle tärkeä harrastus.

 

Memmen kotikuntoutus alkoi kuusivuotiaana. Kotikuntoutusohjelma oli hyvin monipuolinen kokonaisuus, jossa on näköalueen, tasapainon, nivelten liikkuvuuden sekä lihasten venytys- ja vahvistamisharjoituksia. Ohjelma kesti korkeintaan kaksi tuntia päivässä, joskus vähemmänkin. Kerland-ohjelman alettua Memme oppi ryömimään ja seisomaan, lisäksi jäntevyys, pään hallinta sekä näkökyky parantuivat. Sosiaaliset taidot ja puhe- sekä keskustelutaitokin kehittyi kuntoutuksen aikana.

 

Memme kävi 12 vuotta Huhtarinteen koulua, joka on tarkoitettu lapsille, joilla on toimintaa tai oppimista rajoittava liikuntavamma, neurologinen vamma tai pitkäaikaissairaus.

 

Kirja sai minut ajattelemaan näitä lapsia ja heidän lapsuuttaan, kuinka paljon he ovat joutuneet tekemään harjoituksia päivittäin ohjelmien mukaisesti. Jokaisella on jokin lempiasia tai -harrastus, joka on auttanut heitä kuntoutuksessa ja tehnyt siitä mielekkäämpää. Kuntoutus on alkanut jokaisella todella nuorena.

KUNT Essee Riina Pyykkö

Tanssi neljällä jalalla

Luin Annukka Järven kirjoittaman romaanin Tanssi neljällä jalalla. Kirja kertoo vuonna -75 syntyneestä Tuulia nimisestä tytöstä, joka harrastaa tanssia ja unelmoi tästä jonain päivänä itselleen ammattia. Unelmat särkyvät, kun hän joutuu onnettomuuteen, missä hän menettää toisen jalkansa. Tytön mielestä hänellä oli tehtävä tässä elämässä, hänen piti puhua kehollaan ja tanssia ihmisille elämyksiä. Tuulia joutuu kasaamaan elämänsä palapelin uudelleen. Tapahtuman hyväksymisessä kuluu aikaa ja ennen tätä millään ei ole mitään merkitystä. Elämä on välillä yhtä epätoivoa, Tuulia miettii, miksei hän löydä elämänsä rakkautta, ja kaikilla muilla sellainen jo on. Tarinan aikana hän kiinnostuu tallilla tapaamastaan pojasta, mutta onko hän se oikea?

                      Tuulia käy lukiota ja istuu perinteisesti tanssikavereidensa kanssa luokan takapulpeteissa. Koulussa oppi hyvin kieliä, mikä oli hänelle tärkeää, sillä hänen unelmansa oli päästä opiskelemaan Leningraadiin. Tanssijan täytyi puhua ainakin englantia, venäjää ja ranskaa. Viikot vierähtivät liikuntahallilla tanssiharjoituksissa. Yhtenä päivänä normaalisti vanhaan tapaan kävellessä pysäkille Reija, Tuulian ystävä unohti jotain teiden jo erkaannuttua. Hän huusi ja käski Tuulian odottamaan, mikä vei huomion muualle ja hän käännähti ympäri ja lähti kävelemään ystäväänsä kohti. Tuulia kerkesi nähdä vain vilahduksen valkeasta autosta, mikä ei pysähtynyt. Hän tunsi kuinka auton renkaat pyörivät hänen toisen säärensä yli, sen jälkeen kaikki pimeni.

                      Seuraavat muistikuvat ovat sairaalasta, kun hänen eteensä tuotiin kaksi ruskeaa pilleriä. Sairaanhoitaja kertoi lääkintävoimistelijan saapuvan piakkoin. Sängyssä ei ollut laitoja ylhäällä, harvoin joku muisti nostaa ne yöksi. Hoitajilla ei ollut juuri aikaa, kun antaa lääkkeet. Tuuliaa arastutti ja niinpä hän ei kehdannut soittaa kelloa, hänen mielestään työntekijät olivat tehokkaita ja ajastettuja tekemään kaiken tiettyyn aikaan. Tuulia oli lievässä shokissa, eikä vielä edes tajunnut oikeasti toisen jalan puuttuvan, vaikka näki sen koko ajan. Hänellä oli avuton olo ja hän tahtoi olla vanha kokonainen itsensä. Keho ei tuntunut omalta ja siinä on paha olla. Iltayön tunnit ovat vaikeimmat, jokainen lihas muistutti entisestä, jokainen jänne, nivel ja nikama.

Hän tuntee vihaa usein, hän tahtoisi sytyttää torille roihun lomakkeista, kaavakkeista, kelan esitteistä, lääkärinlausunnoista, vakuutusyhtiön kuiteista ja todistusjäljennöksistä

Tuulia katseli äidin ja isä edellisiltana tuomia varhaisia ruusuja, mitkä oli poimittu omalta pihamaalta. He vierailivat joka päivä suljettuaan kuvaamon ja viipyivät iltamyöhälle asti. He toivat aina mukanaan kasetteja ja suklaata, sekä kirjeitä ja kortteja sukulaisilta, mikä lämmitti hänen mieltään. Eräs hoitaja tuli vilkaisemaan Tuuliaa tutkivasti. Hän harppasi tytön viereen ja tarttui kädestä ja sanoi tietävänsä miltä hänestä tuntui. Raivo valtasi Tuulian ja hän huusi sen minkä lähti. Kaikki hoitajat olisivat saaneet painua hiiteen, kaikki, jotka tukehtuvat omahyväisyyteensä ja luulevat osaavansa ohjata toisten tunteita, tai luulevat tietävän mikä hänelle on parhaaksi. Hoitaja purskahti itkuun ja saatuaan kerättyään itsensä, hän sanoi tietävänsä mistä puhui. Hän sanoi Tuulialle, jos hän loputtomiin vain säälisi itseään, hän ei ikinä kuntoutuisi. Hän käski olla iloinen siitä, että on sentään hengissä. Tyngän muotouduttua ja haavan turvotuksen laskeuduttua, proteesi tulee mittatilaustyönä. Se että terveet liikkuvat ihmiset alkavat opettaa sopeutuvuutta viilasivat Tuulian vereslihalle. Sitten hoitaja kertoi jotain odottamatonta. Hänen isänsä kuoli ja äitinsä halvaantui rattijuopon ajaessa heidän päältään. Äiti ei pärjännyt kotonaan, joten hän joutui vanhainkotiin.  

Aikaa kului, sairaalasta päästyään Tuulia joutui Käpylän kuntoutuskeskukseen joksikin aikaa, siellä ollessaan hänet herätti ruokailussa tapaama selkäydinvammainen poika. Tuulia kertoi, että jos hän olisi juossut vielä kaksi askelta hän ei olisi enää tässä. Tällöin poika tarttui häntä kädestä ja kehotti unohtamaan tapahtuneen jo. Poika suunnitteli itse jo hankkivansa ajokortin ja lähtevänsä pelaamaan koripalloa. Unelmoimista ei saa unohtaa, eikä jäädä rypemään suruun. Keskuksessa ollessaan lääkäri tuli kertomaan, että lääkintävoimistelijan mukaan Tuulia tarvitsisi säännöllistä liikuntaa ja harrastuksen. He päätyivät harrastukseen, johon Tuulia voisi keskittyä yhtä intensiivisesti kuin tanssimiseen, ratsastusterapiaan. Tynkä ei olisi liian lyhyt hyvän tasapainon saavuttamiseen hevosen selässä. Ajatus ei houkutellut Tuuliaa, mutta eri indikaattoreiden mukaan tämä oli paras vaihtoehto, sillä he tähtäsivät psykofyysisen tilan kokonaisvaltaiseen kohentamiseen. Pysyvästi.

                      Kotiin paluu oli vaikeaa. Ystävien kanssa hengailu ei tuntunut normaalilta, sillä puhuminen kaikesta lähiaikoina tapahtuneesta tuntui ahdistavalta. Samoin perheen ja ystävien kanssa olo, he yrittivät auttaa liikaa, Tuuliaa raivostutti. Hän kertoi pystyvänsä kaikkeen itse, niin kuin aina ennenkin. Tuulia ikävöi eniten kaikkea sitä mitä hänellä oli ennen.

                      Sitten koitti ensimmäinen tallipäivä, missä liikuntajumppari Marja otti Tuulian ja hänen äitinsä ilomielin vastaan. Oli aika kohdata Viki, hevonen jota käytettiin ratsastusterapiassa, mutta sillä käytiin myös kouluratsastuskilpailuissa. Äiti pyysi Marjaa tarkentamaan mitä tämä oli. Jumppari kertoi sen olevan yksi ratsastuksen kilpailulajeista, vähän niin kuin klassinen baletti, jossa tietyt liikkeet ja askeleet tehtiin aina samalla tavalla. Ensikosketus hevosen turpaan ja taputus kaulalle sai Tuulian negatiivisen mielen muuttumaan. Hän tahtoi sittenkin oppia ratsastamaan.

Muutama ensimmäinen kuukausi meni opetellessa perusjuttuja ja totuttelemalla hevosen selässä oloon. Sitten hän olikin jo maneesissa katsomassa, kun Vikillä ratsasti arviolta noin 8-vuotias tyttö. Tällöin hän tapasi Matin, ja oli hänen ensi kertansa aika ratsastaa proteesin ollessa paikallaan. Päivä päivältä hän tykästyi ratsastukseen, hevoseen ja uusiin tallikavereihinsa enemmän. Matin lähellä Tuulialla oli outo tunne, hän tunsi jotain vierasta ja lämmintä. Hän saattoi olla kiinostumassa pojasta, jolla oli jo tyttöystävä. Hän kehittyi ratsastajana ja sai äidin ja vanhoja tanssiystäviäkin mukaan tallille ja katsomaan hänen ratsastustaan. Kerta kerralta hän oppi uusia liikkeitä kuten pohkeenväistöä, serpentiiniä, sekä askellajin- ja temmonvaihteluja. Hevosen askel näytti kepeältä ja lennokkaalta.  Erään kerran äiti huohahti. ”Minä en olisi koskaan uskonut, että meidän Tuulia vielä tuolla tavoin melkein tanssii. Tanssii neljällä jalalla”.

Seuraavalla tarkistuskäynnillä lääkärissä Tuulia tapasi pitkän ajan jälkeen parhaan ystävänsä isoveljen Sampan, he vaihtoivat lennokkaasti kuulumiset, kunnes Tuulia kutsuttiin sisään lääkärin vastaanotolle. Tuulia kertoi lääkärille kuulumisensa ja pitävänsä ratsastuksesta todella paljon. Muutaman päivän jälkeen Reija kutsui Tuulian perjantai-illaksi heille. Reijan luo saapuessaan Samppa oli häntä vastassa, samoin Matti oli myöskin paikalla. Ilta kului tutustuessa Mattiin paremmin.

Seuraavan kerran tavatessaan Matin, merkit eivät olleet yhtä iloiset. Matti kertoi, ettei hänellä olisi enää aikaa liikuttaa Vikiä säännöllisesti, ja niinpä hevonen ei olisi Tuulialle enää tarpeeksi vakaa. Hän kävi päivät töissä ja luki illat pääsykokeisiin. Jos hän pääsisi kouluun sisään hevonen piti myydä. Tuulia soitti hädissään tallille ja he miettivät yhdessä uuden hevosen, jolla hän voisi ratsastaa, kunhan omistajalta vain saataisiin lupa, asiat järjestyisivät. Ratsastus jatkui normaaliin tapaan. Erään kerran Tuulia meni katsomaan tanssiesitystä, mikä sai tunteet nousemaan pintaan, keho muisti. Hänen täytyi poistua paikalta, sillä ei tahtonut muiden näkevän hänen itkevän. Samppa oli häntä vastassa, hän vei Tuulian sitten ajelulle, he päätyivät kesämökille romanttisen takan ääreen, jossa Samppa lohdutti ja kertoi tunteistaan. Ilta päättyikin romanttiseen suudelmaan. Yhtä äkkiä Tuulia ei nähnytkään Matissa enää mitään, hän muisti Matin sanat, hän kaipasi juuri nyt vain ystävyyttä, hyvää ystävyyttä. Myöhemmin Tuulia kuuli tyttöjen puhuvan kuumasta bändin jäsenestä, heidän täytyi puhua Sampasta. Jotenkin hänen haluamattaan hänestä tuntui mustasukkaiselta. Myöhemmin jutellessaan Reijan kanssa hän kutsui Tuulian bileisiin Sampan pyynnöstä. He keskustelivat samalla, miten pienestä Samppa oli ollut jo ihastunut Tuuliaan. Tämä sai hänet miettimään, että miksi juuri häneen. Reija käski soittaa ja kysyä häneltä itseltään, ja näin Tuulia myös teki, mutta kysyä hän ei uskaltanut. Puhelimessa Samppa kysyy Tuulian tämän päivän menoja, Tuulia kertoo käyvänsä tallilla, jolloin Samppa ilmoittaa tulevansa mukaan ja hakevansa hänet tunnin kuluttua.

Kirja loppuu tähän. Kuka tietää mihin asiat johtivat lopulta. Löysikö Tuulia Sampasta elämänsä rakkauden? Tapaturman ja vammautumisen puolesta vaikutti, että Tuulia oli päässyt yli ja oli sujut itsensä kanssa. Tässä yksi hyvä oikean elämän esimerkki, kuinka kaikesta selvitään, kuntoutumiseen tarvitaan läheisten tukea, aikaa ja motivaatiota, sekä että jokainen löytää onnensa.

HYTO Essee Päivi Kortelainen

Love story

 

Love story on kahden nuoren Oliverin ja Jennyn traaginen rakkaustarina. Oliver Barret IV on rikkaan miljonääriperheen ainut poika, joka opiskelee yhteiskuntatieteitä Harvaldin yliopistossa. Oliver pelaa myös jääkiekkoa yliopiston joukkueessa. Oliver perii aikanaan miljoonaperinnön isältään Oliver Barret III:lta. Jenny Cavilleri on köyhän perheen tyttö, joka opiskelee musiikkia Radcliffen yliopistossa. Jennyn isä on leipuri.

Nuoret tapaavat Radcliffin yliopiston kirjastossa. Jenny on kaikkea muuta kuin ystävällinen kirjastovirkailija. He päätyvät kuitenkin kahville. Kahvilla Jenny saa selville Oliverin taustan, josta Oliver ei todellakaan ole ylpeä, päinvastoin. Kahvin jälkeen he sopivat tapaamisen jääkiekko-otteluun, jossa Oliver pelaa. Oliver on myytyä miestä.

Jennylle selviää pian, etteivät Oliver ja hänen isänsä tule ollenkaan toimeen. Heidän välinsä ovat todella kylmät. Oliver kutsuu isäänsä paskiaiseksi ja kivikasvoksi. Isä on aina ollut painostamassa ja ohjailemassa poikansa elämää.

Oliverin ja Jennyn suhde syvenee ja lopulta he päättävät mennä naimisiin. Oliverin mielestä on hyvä, jotta Jenny tapaa Oliverin vanhemmat. Oliverin ja hänen isänsä välit ovat olleet kylmät jo kauan ja se näkyy heidän keskustelussaan. Jenny ja Oliverin äiti tulevat mukavasti toimeen. Keskusteltavaa riittää taiteesta ja kulttuurista.

Isä ei todellakaan ole tyytyväinen Oliverin avioliitto suunnitelmista. Hän ei hyväksy Jennyä hänen taustansa takia. Oliver on päätöksensä tehnyt ja aikoo mennä naimisiin Jennyn kanssa isän vastustuksesta huolimatta. Isä ei hyväksy poikansa päätöstä. Isä katkaisee välit poikaansa.

Kun Oliver katkaisee välit isäänsä, tarkoittaa se myös sitä, ettei isä enää tue poikansa elämää rahallisesti. Oliverin on saatava stipendi lainopilliseen tiedekuntaan. Stipendi luvattiin vasta lukukauden puolesta välistä alkaen.

Jenny vie Oliverin tapaamaan isänsä ja kertovat isälle avioliittoaikeistaan. Keskustelua herättää kirkkovihkiminen. Oliver ja Jenny eivät usko kirkkoon eivätkä Jumalaan ja haluavat vihkiä itse itsensä. Collegen kappalainen siunaa avioliiton.

Oliver ja Jenny vihitään pienissä intiimissä häissä vain muutaman ihmisen läsnä ollessa. Molemmat pitävät puheen toisilleen ja pujottavat sormukset sormiinsa.

Taloudellisesti heidän elämänsä on tiukkaa. Oliver joutuu tekemään kaikenlaista työtä elättääkseen itsensä ja Jennyn. Jennyn palkka opettajana ei riitä kaikkeen. Molemmat valmistuvat yliopistoistaan. Oliver saa tiedon, että on valittu opiskelemaan lainopilliseen tiedekuntaan. Nyt heidän taloudellinen tilanteensa kohenee, kun Oliverille myönnetty suuri stipendi.

Kun taloudellinen tilanne paranee, päättävät he hankkia lapsen. Yrityksistä huolimatta Jenny ei tulekaan raskaaksi. He päättävät pyytää asiantuntijoilta apua. Lääkäri määräsi molemmat perusteellisiin tutkimuksiin. Jennyn piti käydä vielä uusintakokeissa, koska sairaanhoitajalle oli tullut jokin inhimillinen erehdys ensimmäisiä kokeita ottaessaan. He tiesivät, että lääkärit olivat löytäneet Jennyn kokeista jotain, minkä halusivat vielä tarkistaa.

 

 

Lääkäri soitti Oliverille ja pyysi häntä käymään luonaan. Kyse oli tutkimustuloksista. Lääkärin vastaanotolla lääkäri kertoi, että Jenny ei voi saada lapsia. Oliver tiesi vastauksen ja otti lääkärin kanssa puheeksi adoption. Lääkäri kertoi, että ongelma on vakavampi. Jennyllä on leukemia, eikä tätä leukemia muotoa voida lääkkeillä parantaa. Jennylle lääkäri oli valehdellut, että molemmat ovat kunnossa. Oliverin piti siis kertoa tämä kamala uutinen Jennylle. Oliver ei kuitenkaan sitä kertonut ja Jenny sai myöhemmin tietää asiasta lääkäriltä.

Jennyn sairaalahoito tulee maksamaan paljon, eikä Jennyn ja Oliverin rahat riitä sairaalamaksuihin. Oliverin on otettava isäänsä yhteyttä, jotta saisi isältään lainaksi rahaa maksuja varten. Isä antaa Oliverille juuri sen summan, vaikkei Oliver kerro, mihin tarvitsee poika tarvitsee noin paljon rahaa.

Jenny joutui heti sairaalaan. Jennyn isä ja Oliver vierailivat Jennyn luona päivittäin. Jenny nukkui pois rakkaan Oliverinsa kainalossa ja Jenny viimeiset sanat olivat: “Kiitos Ollie!”

Sairaalan aulassa Oliver tapaa isänsä. Isä oli saanut kuulla Jennyn sairaudesta ja oli heti lähtenyt tapaamaan poikaansa. Isä ihmetteli, miksei Oliver ollut kertonut hänelle Jennystä. Oliver kertoo isälle Jennyn kuolleen.

 

Tässä rakkaustarinassa on kolme minua puhuttelevaa asiaa: yhteiskuntaluokat, tietosuoja ja syövän hoito.

Tänä päivänä on hyvinkin tavallista, että tavallinen kansalainen voi mennä naimisiin, esim. kuninkaallisten kanssa. Hyvänä esimerkkinä tässä on Norjan kruununprinssi Haakon ja Mette Marit. Mette-Marit oli pienen pojan yksinhuoltaja, kun pari tapasi toisensa. Jos tämä tapaaminen olisi ollut aiemmin, esim. 1900-luvun alkupuolella, eivät he olisi voineet mennä naimisiin. Onneksi maailma on muuttunut tämän osalta.

Tarinassa kiinnitin huomiota siihen, miten Jennyn sairaudesta kerrottiin. Eihän lääkärillä ollut mitään oikeutta kertoa Jennyn sairaudesta Oliverille, vaikka aviomies olikin. Onko tuona aikana (v. 1970) voinut olla tietosuoja höllempi? Miten aiemmin on varmistettu tiedonsaantioikeus?

Kirjassa kerrottiin Jennyn sairastavan leukemiaa eikä siihen ollut parantavaa lääkitystä. Hieman askarrutti se, ettei Jennyllä ollut mitään oireita sairaudesta. Käsittääkseni leukemiassa on selviä oireita, joiden perusteella hakeudutaan lääkäriin. Voiko leukemiaa sairastaa oireettomasti? Leukemia on varmaan ollut aikoinaan kuolemaan johtava sairaus. Lääketieteen kehittymisen myötä myös leukemiaa voidaan parantaa.

SAHU Essee Iryna Marianchenko

Kirjailija: Kirsti Aalto

Kirjan nimi: Saatto-hoito

Kustantaja: Kirjapaja Helsinki

Ilmestymisvuosi: 2000

Tämä kirja sisältää hoitajan kertomukset, miten saatttohoito tapahtuu hoitajan näkökulmasta. Miten hoitajalle pitää jaksaa pärjätä omaiden tunteiden ja väsymyksen kanssa. ”Minäkin väsyn ja olen avuton”- sano hoitaja joka oli haastatelttu. Nämä sanat kertovat paljon ja miten haastava olla viimeisessa hetkessa potilaan lähellä.   

”Hoitaja hoidettava, kuka sen varmuudella tietää. Sinulla potilaspijama, minulla hoitajan puku. Silmänlumetta harhaa, sinulla ruukku antimia täynnä, minulla tyhjät kädet”. Kuolema kuuluu elämään ja siitä voidaan puhua sairalassa. Potilaan kuolema ei ole enää pelkkä lääketieteellinen ja hoidollinen tappio henkilökunnalle. Se nähdään kutsuna saattomatkalle ehdessä sairaan ja hänen omaistensa kanssa.

Yksi erikoissairanhoitaja Helsingin Yliopistollisesta Keskussairaalasta kertonut omasta jaksamisesta töissä. ” Aina on tässä työssä jaksa, välillä väsyn. Päällepäin voi näyttää siltä, että jaksan, mutta sydän ei ole mukana. Toisinaan tekee mieli huutaa:”Seis, nyt riittää kuolema!”. Haluan välillä nähdä paranemista ja elämää.” Hänen oli vaikea työskennellä osastolla sairaiden ja kuolevien parissa. Astua kuolevan huoneeseen ja kuunnella hänen ja hänen omaistensa tuskaa ja ahdistusta.  

Hänellä oli yksi tilanne, joka hän ei pystynyt unohtaa. Sairalassa oli seitsemäntöistavuotiaan poika, hän vietti viimeiset hetket. Hänen omaiset vuorottelivat sairaan luona päivin ja öin. Hän kertoo, että tämän pojan viimeiset viikot osastollamme olivat minulle iäksi mielenpainuva kokemus perheestä, jonka jäsenet olivat yhdessä surren selvittäneet lähestyvän kuoleman ja sen mukanaan tuomat ahdistukset. Kuolema hetken lähestyessä he halusivat olla huoneessa keskenään. Kuoleman tapahduttua he kutsuivat minut huoneeseen ja pyysivät sytyttämään kynttilän. He kaikki kokoontuivat kuolleen vuoteen ympärille ja veisasivat rauhallisesti kiitosvirren. Hänellä tarkertuivat kiitosvirren sanat kurkkuun. Hän ei pystynyt laulamaan. Mutta sen hetken tunnelmaa hän ei unohda koskaan.

Hänen se oli iso esimerkki miten ihmiset ottavat vastaan kuolema.

On tosi hyviä sanoja kirjassa, mitkä kaikkille hoitoalaisille pitää ottaa huomioon. Hoitajana tarvitsen yhteyttä kuolevaan. Kuoleva päättää elämän, joka on hänelle annettu. Meillä jää velvollisuus ja tehtävä elää edelleen ja nähdä rajallisuus.

Suosittelen tämän kirjan lukemisestä.