SAHU Essee Annika Luostarinen

Kaunis mieli

 

Elämänkertaelokuva kertoo taloustieteen Nobelin saaneesta matemaatikosta John Nashista ja hänen kokemuksistaan paranoidisesta skitsofreniasta.

 

John saapuu yliopistoon uutena jatko-opiskelijana. Hän luulee saavansa yhden hengen huoneen, mutta myöhemmin samaan huoneeseen tulee asumaan Charles Herman, jonka John vain kuvittelee. Kaksikosta tulee kuitenkin alkuvaikeuksien jälkeen parhaat ystävät. John kertoo Charlesille, että osaa käsitellä numeroita paremmin, kuin ihmisiä.

Yliopiston esimies ilmoittaa Nashille, joka on jäänyt usealta hänen tunniltaan pois, ettei tämä voi ruveta töihin ennen, kun on tehnyt jonkinlaisen tutkielman. Hän kannustaa Johnia etsimään jonkun mielenkiintoisen aiheen tutkielmaan. John saa innoitteen eräästä baarissa näkemästään naisesta ja kehittelee sen perusteella peliteorian käsitteitä.

Lopulta hän saa opiskelunsa päätökseen yliopistossa ja saa arvovaltaisen viran Massachusettsin teknisestä korkeakoulusta yhdessä ystäviensä Solin ja Benderin kanssa. Opettaessaan korkeakoulussa John esittää kiinnostavan ongelman, jonka haluaa oppilaidensa ratkaisevan. Hän ei ole kovin kiinnostunut opettamisesta ja hänen harhansa saavat hänet jättämään oppitunteja kesken ja tai jopa välistä kokonaan. Eräs opiskelijoista Alicia Larde saapuu hänen toimistoonsa kyselemään poissaolon syytä ja pyytä Johnia illalliselle kanssaan. Alicia ja John rakastuvat toisiinsa ja lopulta menevät naimisiin. Myöhemmin he saavat yhdessä poika vauvan.

Palatessaan vierailulle yliopistoon, jossa opiskeli aikaisemmin John törmää entiseen huonekaveriinsa Hermaniin ja hänen sukulaistyttöönsä Marceen.

Myöhemmin John saa kutsun Pentagonin salaiselta puolustusvirastolta, joka haluaa hänen murtavan monimutkaisen koodin ja ratkaista vihollisten yhteydenpidon. John pystyy murtamaan koodin päässään. Samalla käynnillä John tapaa William Parcherin, joka on töissä Yhdysvaltain puolustusministeriössä. William antaa Johnille uuden työn ja käskee tämän etsiä aikakaus- ja sanomalehdistä kaavoja, joka voisi ilmeisesti estää neuvostoliittolaisten punoman juonen. Hänen on kirjoitettava säännöllisesti raportti löydöksistään ja laitettava se erityiseen postilaatikkoon. Lähdettyään Williamin mukaan John joutuu neuvostoliittolaisten jahtaamaksi ja tulee yhä vainoharhaisemmaksi ja alkaa käyttäytyä epävakaasti.

Alician seurattua vierestä miehensä epävakaata ja vainoharhaista käytöstä hän tekee ilmoituksen psykiatriseen sairaalaan. Myöhemmin pitäessään luentoa John tajuaa, että vihamielinen ihmisjoukko pitää häntä silmällä. Hän yrittää paeta, mutta psykiatrisen laitoksen hoitaja saa hänet kiinni ja saa hänet rauhoitettua rauhoittavilla lääkkeillä. John viedään psykiatriseen sairaalaan. Laitokseen sulkeminen saa Johnin uskomaan vielä enemmän, että neuvostoliittolaiset eli psykiatrisen sairaalan virkamiehet yrittävät saada häneltä tietoja ulos.

Lopulta hän yrittää kaivaa käteensä laitetun implantin ulos, mutta huomaakin että sitä ei ole ja on kuvitellut senkin. Hän kuvitteli implantin olevan laitettu yliopiston kampuksella sijaitsevassa hylätyssä varastossa ja sen piti toimia puolustusministeriön kuuntelulaitteena.

Alicia tuntee velvollisuutta auttaa miestään ja rupeaa selvittämään Johnin kertomuksia. Hän käy Johnin mainitseman postilaatikon luona ja hakee sieltä kaikki ’’huippusalaiset’’ raportit, joita ei ole koskaan avattukaan. Alicia näyttää ne miehelleen ja hän joutuu myöntämään tosiasian, että on kuvitellut kaiken.

Myös puolustusministeriön agentti William, salainen tehtävä ja huonekaveri Herman ja sukulaistyttö ovat olleet harhaa ja mielikuvituksen tuotetta.

John pääsee lopulta pois laitoksesta, kun vain muistaa ottaa säännöllisesti hänelle määrättyjä antipsykootteja. Lääkkeillä on sivuvaikutuksia, jotka vaikuttavat Johnin seksuaali ja tunne-elämään ja mikä vielä pahinta hänen älykapasiteettiinsa. John lopettaa lääkityksensä ja vajoaa psykoosiin.

Kotona kylvettäessään heidän pientä poikaansa John jättää tämän yksin ammeeseen ja lähtee pois, koska luulee Hermanin vahtivan tätä. Sillä aikaa Alicia on hakemassa ulkoa pyykkejä pois. Hän huomaa, että takapihalla oleva portti on auki. Hän saa selville, että John on muuttanut takapihan lähellä olevan vajan toimistoksi jatkaakseen töitä Williamsille. Vajan seinät ovat täynnä sanomalehdistä otettuja leikkeitä ja kaikenlaisia kaavoja. Alicia menee takaisin taloon ja ehtii juuri pelastaa heidän lapsensa hukkumasta ammeeseen. Hän kiirehtii soittaakseen psykiatriseen sairaalaan saadakseen apua Johnille. John näkee yllättäen Williamsin, joka kehottaa tätä tappamaan vaimonsa. Hän kieltäytyy siitä vihamielisesti, mutta näkee Williamsin osoittamassa aseella vaimoaan ja yrittää estää tätä ampumasta, mutta samalla vahingossa tyrkkää vaimonsa ja lapsensa lattialle.

John tajuaa lopulta, että ’’hän ei koskaan vanhene’’. John viittaa tällä pikkutyttöön Marceehen, joka ei ole vuosien aikana kasvanut vaan pysynyt samankokoisena.

Pari päättää, että elävät normaalia elämää Johnin harhoista huolimatta.

Lopulta John saa jälleen oikeudet opettaa ja Nobelin taloustieteen palkinnon.

 

Mielestäni elokuva oli hyvin tehty, koskettava ja siinä saa nähdä millaista on skitsofreenikon elämä sairauden kanssa ja miten harhat ovat ihan todellisia heille.

KUNT Essee Pirjo Mattsson

Jenny Lexhed: Kun rakkaus ei riitä, äidin kamppailu lapsensa puolesta

Ruotsalainen Jenny Lexhed, aivan tavallinen perheen äiti joutui kohtaamaan karun todellisuuden esikoisensa erilaisuuden vuoksi. Kirja kertoi vaikeuksista ja omasta rajallisuudesta äidin käydessä kamppailua lapsensa puolesta.

Jenny sai puolisonsa Callen kanssa poikavauvan. Poika sai nimekseen Lucas. Hyvin varhaisessa vaiheessa äiti huomasi pojan olevan erilainen kuin muut lapset. Häneen ei saanut katsekontaktia eikä hänen kehityksensä kulkenut normaalia rataa.

Kun Lucas ei oppinut puhumaan terveysalan ammattilaisetkin uskovat jotain olevan pielessä. Äiti alkoi tutkia ja kysellä paikkoja, missä poikaa ja hänen kehitystään alettaisiin tutkia, mutta niihin oli jopa vuosien jonot. Perhe oli sitä mieltä, ettei pojan kanssa voinut odottaa niin kauaa. Mitä pikemmin tutkimuksiin ja hoitoon pääsisi, sitä paremmat mahdollisuudet pojan oli kuntoutua.

Tuntuu, että kirja vei mukanaan. Tunne äidin tuskasta lapsensa puolesta oli miltei käsin kosketeltavaa. Tunnekuohu ja tuska veivät syvälle tunteeseen ja siihen avuttomuuteen mitä äiti lapsensa puolesta koki. Tutkimuksiin pääseminen ja tiedon saanti vievät ikuisuuden ja äiti viettääkin usein öitä tietokoneella tutkiessaan sairauksia ja hoitomenetelmiä millä voisi auttaa poikaansa.

Onnenkantamoinen kohtaa, kun Lucas pääsee jonon ohi Tore Duvrenin vastaanotolle. Pojalle tehtiin laajamittainen psykologinen tutkimus sekä puheen- ja kielellisen kehityksen arviointi.

Vastaukset tulivat aikanaan ja vanhempien aavistus ja pelko saivat vahvistuksen. Lucas oli kehityksestään myöhässä, jopa niin pahoin, että hänelle suositeltiin neurologista tutkimusta.

Ilman diagnoosia perheen oli vaikea päästä asiassa eteenpäin.

Leikkineuvola oli erityispedagoginen palvelukeskus johon Lucas ja Jenny pääsevät käymään. Sieltä Jenny sai neuvoja, kuinka Lucaksen kehitystä voitiin edistää leikin avulla. Sieltä he saivat lainaksi myös erilaisia pelejä, pikkuautoja ja muita harjaantumiseen tarvittavia välineitä. Lucas kiinnostui tietokonepeleistä ja innostui huomatessaan mitä kaikkea näyttöruudulla tapahtui.

Lukiessani pohdin hyvinkin paljon ja usein vanhempien voimattomuutta uusien haasteiden edessä. Joskus neuvolassa huomautetaan asioista millä ei juurikaan ole merkitystä, mutta sitten ei välttämättä uskota vanhempien huolta ja hätää lapsensa kehitykseen liittyen. Vanhemmuudesta tulee hyvin rankkaa. Vanhemmat kokevat epäonnistuneensa vanhempina ja tuntuu kuin koko yhteiskunta olisi vastaan heidän perhettään.

Kirjassa ei kiinnitetä huomiota perheen toisen lapsen, Saran, odotukseen ja syntymään. Sara vain tulla tupsahti perheeseen. Äidin on hyvin vaikea olla vertaamatta lapsia toisiinsa. Jo Saran varhainen kontakti ja vuorovaikutus äidin kanssa oli niin erilaista kuin Lucaksen. Saran ollessa puolitoistavuotias Lucian-päivän aikoihin, äiti mietti kuinka niin iloinen ja energinen voi nuorempi lapsi olla esikoiseen verrattuna. Tämä vain oli lähtenyt yksin yläkertaan ja riisunut kaikki vaatteensa pois, eikä halunnut tulla muiden seuraan.

Välillä äiti sai ilon pilkahduksia ja toivon kipinöitä keskustellessaan muiden autististen lasten vanhempien kanssa, joilla lapsi oli kuntoutunut lähes täysin ja voi elää lähes normaalia elämää.

Yön pitkinä tunteina äiti taas etsi parasta mahdollista hoitokeinoa ja kuntoutumissuunnitelmaa lapsensa tueksi. Käyttäytymisterapia tuntui parhaalta vaihtoehdolta, äiti oli vihdoin toiveikas. Kuntouttavaan toimintaan lähtivät perheen lisäksi isovanhemmat, esikoulun opettaja Vera, isän ystävä Frederik sekä tukiyhdistyksen jäsen Lotta. Terapialla oli hyviä vaikutuksia Lucasin kehitykseen ja hän oppikin paljon asioita. Mutta sitten asiat saivat uuden käännöksen.

Äiti pohti itseään, menneisyyttään omia autistisia piirteitään sekä miehensä poissaolevaa käytöstä, kun hän keskittyi johonkin toden teolla. Voin vain kuvitella äidin mietteitä ja syyllisyyttään: ”mitä tein väärin? Olisinko voinut välttää pojan ongelmat? Olisiko pitänyt tehdä jotain aikaisemmin?”

Äiti nukkuu hyvin vähän. Yö kolmeen asti hän tutki ja kehitteli selviytymiskeinoja pojalleen. Viimein hän nukkui pari tuntia ja jo viiden aikaan heräsi pirteänä, sama kierre jatkuu viikkoja. Calle kävi töissä ja yritti tasapainoilla työn ja Jennyn jatkuvien uusien ideoiden välissä. Lopulta Jenny oli niin väsynyt ja sairas, että Calle joutui viemään hänet sairaalaan, psykiatriselle osastolle 22. Lääkityksen voimalla hän sai ensin nukuttua, mutta sama ylikierroksilla käynti jatkui ja lääkitystä lisättiin. Jenny tiesi tarvitsevansa apua mutta ei sellaista lääkemäärää mitä hänelle syötettiin saatikka pakkohoitoa, jonka kestosta määräsi vain osaston lääkäri.

Tuntuu karmivalta ajatus, että ihminen joutui siihen tilaan vain sen takia, että halusi auttaa omaa puolustuskyvytöntä lastaan. Kukaan ei auttanut, eikä tukenut tarpeeksi. Äiti ajoi itsensä aivan loppuun ongelmien kanssa. Kirjaa lukiessa, varsinkin äidin sairaalajaksoa, omat tunnelmat olivat hyvin surulliset. Kuntouttavaa hoitoako? lääkkeitä lisää, pakkohoitoa, eristystä, tuskaa lapsista ja omasta jaksamisesta sekä parantumisesta. Hoitajien kulttuurien välisiin eroihin Jenny kiinnitti huomioita. Ruotsalaiset tekivät velvollisuutensa, latinalaisamerikkalaisista hoitajista huokui lämpöä ja turvallisuutta särkyneelle mielelle.

Vihdoin reilun viiden viikon hoidon jälkeen Jenny pääsi kotiin. Hän päätti peloista ja epävarmuudesta huolimatta jatkaa ilman lääkitystä. Miehensä kanssa tuli usein riitaa ja elämä vaikutti hyvin epätasapainoiselta, mutta lasten takia hän päätti olla vahva. Vanhempien välinen rakkaus ei ollut hävinnyt, se oli vaan hukkunut ongelmien ja Lucaksen ongelman varjoon.

Kuinka perhe voi selvitä näinkin suurista ongelmista ja vastoinkäymisistä?

Lucasta aloitetaan valmentaa päiväkotiin. Haastatteluja, testejä, keskusteluja loputtomiin. Koskaan ei voinut tietää mikä auttaa ja mikä ei. Lohduttomalta vaikutti ja sai minut lukiessa taas surulliseksi.

Perheen elämä oli yhtä vuoristorataa. Välillä Lucas kuntoutui ja oppi uusia asioita, välillä taas taantui ja elämä tuntui menevän väärään suuntaa. Välillä vanhemmilla oli vaikea suhde keskenään, tuli riitaa ja he loukkasivat toisiaan tahtomattaan, mutta päättivät pysyä yhdessä ja yrittää eteenpäin.

Lucakselle vaihdettiin terapiamuotoja välillä. Äiti tutki niin paljon erilaisia terapioita ja niiden vaikutuksia ja saavutettuja tuloksia, että sai hänet epäilemään ja lopettamaan esimerkiksi käyttäytymisterapian. Kuitenkin tähän terapiamuotoon perhe päätti palata uudelleen, koska Lucas kehittyi paljon siinä terapiassa. Toinen isoäiti ja muutaman kerran vaihtunut henkilökohtainen avustaja olivat valmiita panostamaan Lucaksen opettamiseen joka päivä, jopa lomilla.

Pohdin paljonkin äidin tuskaa ja epätoivoista tietä etsiessään uusia terapiamuotoja, joista voisi olla apua hänen pojalleen. Äidin tuska oli välillä käsin kosketeltavaa. Se huokui jokaisesta sanasta ja teosta, tunnepuolella se otti vallan minustakin ja sai äidin tuskan siirtymään minuunkin. Kuinka kukaan voi jaksaa ja samalla pyörittää perheen arkipäivää?

Vanhemmat päättivät pitkän harkinnan jälkeen yrittää vielä kolmatta lasta. Yritys palkittiin pian uudella raskaudella mutta se päättyi keskenmenoon. Jonkin ajan kuluttua alkoi uusi raskaus ja se päättyi onnellisesti pienen tyttövauvan syntymään. Näin perhe jatkoi eteenpäin ja äiti tunsi syyllisyyttä tyttöjen jäävän vähemmälle, kun Lucas vaati niin paljon aikaa ja energiaa. Rankkuudestaan huolimatta kirja valoi myös toivoa. Kuntoutus toi apua arkeen ja poika kehittyi, hitaasti mutta edistystä tapahtui.

Lucas oppi ajamaan polkupyörällä, laskettelemaan ja puhumaan muutamien sanojen lauseita. Lucas ei koskaan antanut tulla fyysisesti lähelle vaan piti etäisyyttä myös äitiinsä. Kirjan lopussa tunnelma oli hyvin positiivinen ja antoi toivoa paremmasta, koska Lucas pyysi äidin viereensä, aivan lähelle ja siinä he köllöttelivät ukkosen räiskiessä ulkona.

KUNT Essee Pipsa Hiltunen

Kellokosken prinsessa

Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan Kellokosken Prinsessa kertoo Kellokosken mielisairaalassa 1900-luvulla asuneesta Anna Lappalaisesta. Lappalainen kärsi skitsofreniasta sekä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Skitsofreniaan liittyy usein erilaisia harhoja ja Annan harhat olivat harvinaisen voimakkaita. Anna oli todella varma, että hän oli Prinsessa, Englannin kuningashuoneen prinsessa joka oli kaapattu vauvana ja tuotu Suomeen asumaan. Prinsessa eli Kellokoskella täysin suuruusharhansa pauloissa. Mielisairaalan rakennuksia hän piti palatsinaan, sairaalan työntekijät ja muut potilaat saivat erilaisia arvonimiä, lääkäri oli oppilas, joku toinen taas Prinssi Henrik. Prinsessa antoi yli sata arvonimeä eri ihmisille, eikä koskaan unohtanut yhtäkään antamaansa nimeä.

Kellokosken Prinsessa kertoo Anna Lappalaisen elämäntarinan. Lappalainen syntyi vuonna 1896 Kuopiossa. Annan ollessa parivuotias hänen isänsä menehtyi traagisesti ja Annan äiti jäi yksin kolmen pienen lapsen kanssa. Annan lapsuus oli rankka, äiti ei kyennyt hoitamaan kaikkia lapsiaan ja Anna joutui lastenkotiin, kun äiti päätti pitää Annan molemmat veljet kotona. Anna muutti sijaisperheestä toiseen, kunnes pääsi 13-vuotiaana muuttamaan takaisin äitinsä ja veljiensä luokse. Annan ja hänen äitinsä suhde ei koskaan kuitenkaan kehittynyt lämpimäksi ja läheiseksi. Perhe muutti työn perässä Helsinkiin, jossa Anna myöhemmin teki töitä laulajana ja hierojana. Parikymppisenä Anna avioitui Arthur Svedholmin kanssa mutta avioliitto päättyi jo parin vuoden sisällä vuonna 1929. Tästä alkoi Anna sairastuminen ja vuonna 1931 hän joutui sairaalahoitoon Kivelän mielisairaalaan. 1930 -luvulla Anna oli useaan otteeseen sairaalahoidossa ja tuolloin hän sai myös diagnoosikseen skitsofrenian. Hoitojaksojen välissä Anna asui äitinsä kanssa mutta heidän yhteiselonsa ei toiminut, Anna sai usein raivokkaita kohtauksia ja oli pian taas sairaalahoidossa. Vuonna 1933 Anna siirrettiin Lapinlahden sairaalasta Kellokosken mielisairaalaan. Kellokoskella Anna herätti jo alussa huomiota käyttäytymisellään. Hän otti nopeasti roolinsa "palatsinsa" haltijana, hän käski muut käyttämään hänestä nimeä Prinsessa, harvoin hän reagoi, jos joku kutsui häntä Annaksi. Kellokosken palatsissaan Anna piti lauluesityksiä, teki kävelylenkkejä kamarineitonsa kanssa, teki paljon käsitöitä lääkäreille ja hoitajille, ollessaan avohoidossa hän kulki Kellokosken kylällä hieromassa asukkaita ja ansaitsi näin muutaman kolikon.

Annan terveydentila parani ja heikkeni jaksoissa. Talvisin hän oli yleensä huonommassa kunnossa kuin keväisin. Syksyt ja talvet hän viettikin usein hiljaiseloa huoneessaan, kunnes taas keväisin piristyi ja lähti kävelemään kylälle. Anna skitsofreniaa yritettiin parantaa ja helpottaa monin eri tavoin, eri lääkkeillä jotka tulivat 1950-luvulla mutta myös esimerkiksi istuttamalla häneen malaria. Pian kuitenkin huomattiin, että Annan sairaus ei parantunut lukuisista yrityksistä huolimatta.

Annan suuruusharhat pitivät pintansa koko hänen elämänsä ajan. Hän vietti Kellokosken mielisairaalassa 52 vuotta elämästään, vuodesta 1933 vuoteen 1985 saakka jolloin hänet siirrettiin Nikkilän sairaalaan jossa hän vuonna 1988 kuoli 92-vuotiaana.

KUNT Essee Jasna Oinonen

Arman pohjan tähden alla kausi 2 jakso 4

Mielenterveys

Dokumentissa kerrottaan mitkä on mielenterveyden häiriöiden riskitekijät ja ne voi johtuu lapsuudesta (kaltoin kohtelu, hyväksi käyttö tai koulukiusaaminen), köyhyys, avioero ja mitkä ulkoiset tekijät voi vaikuttaa kanssa mielenterveyteen.

Dokumentissa kuvailtiin myös masennusta minkälainen se on ja miltä ihmisestä tuntuu kun kokee masennuksen ja mitä oireita siinä on. Siinä käytiin myös asioita miksi ihminen joutuu psykiatriselle osastolle ja mikä ihmisen tila on silloin kun hän tarvitsee semmoista hoitoa. Ihmisellä on silloin psykoosin oireita ja toimintakyky on huonompi jolloin ei pysty olemaan muualla ja yleensä ihminen ei tiedosta olevansa sairas ja haluaa pois osastolta ja joskus jopa joutuu käyttämään voima keinoja. Osastolla on myös eristyshuone ja lepositeet turvallisuuden vuoksi.

Tässä kuvattiin poikaa joka asuu äitinsä luona ja sairastaa skitsofreniaa ja hän kertoi että hänellä on välillä parempia päiviä ja huonoja. huonoina päivinä hän laittaa musiikin niin kovalle että unohtuu kaikki huonot ajatuksensa. Skitsofreniassa kuulee ja näkee omiaan ja on itse tuhoisia ajatuksia esimerkiksi viiltää ranteet auki, tappaa itsensä.

Mielenterveyden palvelujärjestelmä ei toimi kovin hyvin ja se on monimutkainen prosessi esimerkiksi jos haet terapiaan pitää hankkia erilaisia lääkärintodistuksia ja päätös kelalta jotta kela sen korvaa. Palvelut on todella kalliita ja pitäisi olla semmoisia palveluja joihin ei tarvitse pelätä mennä ja hävetä kun yleensä ihminen leimataan heikoksi jos joutuu hoitoon.

Valitsin tämän dokumentin, kun minua kiinnostaa ihmisen mielenterveys ja kun varmaan tulee työssäkin vastaan näitä asioita ja olen kiinnostunut paljon ihmisen mielenterveydestä ja mistä siinä on kyse. Tästä sain paljon lisätietoa ja uusia ajatuksia.