Kirjaessee Laura Toivanen

Kun kaikki onkin toisin

 

Jokaiselle sattuu varmasti elämänsä aikana jokin mielialaa horjuttava kokemus. Toisille niitä sattuu useampiakin. Joskus kyse on terveydestä; omasta tai läheisen terveydestä. Joskus voidaan käydä hyvinkin lähellä elämän ja kuoleman rajaa. Mikä siinä tilanteessa on tärkeintä? Mitä silloin tarvitaan? Silloin tarvitaan tukea. Se on siinä tilanteessa tärkeintä. Jos haluaa auttaa toista, täytyy itse olla kunnossa. Kuinka isä voi tukea poikaansa, jos ei itse ole vahvimmillaan? Mistä isä voi saada apua, jotta voi itse olla avuksi? Miten hän jaksaa?

Tällaisia ajatuksia minussa herätti Tero Järvisen kirjoittama kirja, Kolhittu. Se on päiväkirja isän ajatuksista, kun hänen oma poikansa sairastuu syöpään. Kirja kertoo, miltä isästä tuntuu olla isä ja mikä on vanhempien rooli, kun oma lapsi on vakavasti sairas. Kirja alkaa vuoden 2007 keväästä. Isoveljellä on ollut outoja vatsakipuja, jonka takia hän on käynyt lääkärissä. Mitään ei ole löydetty ensimmäisistä laboratoriokokeista. Koulustakin on etsitty syytä, mutta mikään ei viittaa koulusta aiheutuvaan stressiin. Kaikki näyttäisi olevan hyvin 7-vuotiaan pojan elämässä. Pitkäperjantaina kaikki kuitenkin muuttuu. Laboratoriokokeista näkyy, että tulehdusarvo on koholla ja vatsa on kipeä ja painellessa se tuntuu kovalta. He lähtevät Seinäjoen keskussairaalaan lisätutkimuksiin. Keskussairaalassa isoveljelle tehdään vatsan ultraäänitutkimus, josta selviää, että vatsassa on kasvain. Matka jatkuu Tampereen yliopistolliseen sairaalaan, lasten poliklinikalle. Siitä alkaa kirjan tapahtumat, melkein 1,5 vuotta kestävä taistelu syöpää vastaan.

Kun oma läheinen sairastuu, unohtaa sitä välillä pitää huolta myös itsestään. Kaikki voimat menevät läheisen tukemiseen ja auttamiseen. Usein mies on perheen pää ja olettaa, että suurin vastuu on hänellä ja hänen täytyy pitää huolta kaikista. Siksipä Kolhittu  pistääkin miettimään, kuinka kirjoitta on jaksanut pitää huolta sekä sairaasta lapsestaan että vaimostaan, 4-vuotiaasta pojastaan, 7 kuukauden ikäisestä tyttärestään ja itsestään. Kuinka hän on jaksanut paneutua sairaan poikansa hoitoon, vaikka hänestä on välillä varmasti tuntunut siltä, että hän itse tarvitsee hoitoa. Mistä siinä tilanteessa löytää voimia, jotta ei luovuta. Kuinka isän voi saada ymmärtämään, ettei hänen tarvitse yksin pitää huolta kaikista ja ettei kaikki ole hänen vastuullaan.

Kirjassa pojan hoidossa mukana olivat molemmat vanhemmat. Kun toinen oli sairaalassa, toinen lepäsi. Se on varmasti helpottanut isän taakkaa. Kirjoittajaa on varmasti helpottanut myös se, että hän kirjoittanut päiväkirjaa. Joskus on helpompi purkaa ajatukset paperille kuin sanoa ne ääneen. Päiväkirja on kuin näkymätön ihminen, jolle voi kertoa kaiken ja jonka jaksamisesta ei tarvitse huolehtia. Mukana heidän elämässään oli myös mummut, jotka pitivät huolta nuoremmista lapsista, kun vanhemmat olivat sairaalassa. Heiltä on varmasti myös saatu tukea. Töissä joustettiin ja isä sai sairaslomaa pojan hoitamista varten.

Myös hoitohenkilökunnan tehtävänä on tukea pientä potilasta, mutta myös vanhempia. On tärkeää, että potilaan hoidossa kiinnitämme huomiota myös omaisten jaksamiseen. Oli potilas sitten aikuinen tai lapsi. Lapset usein viihtyvät ja saavat muuta ajateltavaa, sillä esimerkiksi sairaalassa lastenosastolla on pelejä, videoita ja kirjoja. Lapset sopeutuvat nopeasti ja he ovat sisukkaita ja uskaltavat sanoa, kun tarvitsevat apua. Mutta kuinka vanhemmat sopeutuvat. Heidän on helppo sanoa, että he pärjäävät, vaikka oikeasti he huutavat hiljaa apua.

Mielestäni kirjassa kerrottiin hienoja asioita, kuinka omaisia voi tukea. Omaisille oli varattuna sairaalan lähellä olevasta kerrostalosta asuntoja, tilapäisiksi kodeiksi sairaalajaksoja varten. Näin omaiset voivat olla koko ajan lähellä sairasta läheistään, kuten kirjassa vanhemmat lastaan. Kotijaksoille he saivat kotihoitajan avustamaan pojan hoidossa. Pojan koulunkäynnistäkään heidän ei tarvinnut huolehtia, sillä sairaalassa oli sairaalakoulu. Vanhemmille annettiin myös mahdollisuus käydä juttelemassa psykologin kanssa.

Omaisia voisi auttaa myös se, että vaikka yhdessä lääkärin tai omaishoitajan kanssa listattaisiin asiat, mitkä pelottavat tai mietityttävät vanhempia. Sitten ne asiat käytäisiin läpi yhdessä. Asiat voisi kirjoittaa myös ylös, jotta vanhemmat voisivat palata niihin myöhemmin. Näin vanhemmat saisivat tyhjentää ajatuksensa. Näin voisi tehdä myös potilaan kohdalla ja kun kyseessä on lapsi, niin vaikka leikin kautta. Varmasti näin tehdäänkin jossain määrin, mutta tuollaisissa tilanteissa puheet menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Siksi paperille kirjoittaminen auttaisi, sillä samoihin asioihin voisi vielä palata ja muistella, että noinhan se menikin.

Mutta aina ympäristön apukaan ei auta kaikessa. Käytännönasiat ovat tietenkin kunnossa, mutta entä vanhempien psyyke. Kukaan, joka ei ole itse kokenut ei voi tietää, miltä vanhemmista tuntuu. Edes psykologi ei voi sanoa tietävänsä vanhempien tuntemuksia. Hän on vain mahdollisesti kohdannut samassa tilanteessa olevia vanhempia, mutta ei itse tilannetta. Usein mukaan tulee myös itsesyytökset ja ajatukset, olisiko jotain voinut tehdä toisin. Jatkuva alamäki tuhoaa myös uskon tulevasta ylämäestä. Pian ihminen on umpikujassa. Kaikkialla on pimeää.

Luulen, että ainakin kirjassa isän psyyke oli pahiten uhattuna. Hänellä ei ollut ketään kelle puhua ja purkaa ajatuksia. Lapset pystyivät puhumaan äidille, sillä äiti on yleensä läheisempi lapsiensa kanssa, kun täytyy puhua kipeistä ja aroista asioista. Äiti taas purkaa ajatuksiaan miehelleen eli lasten isälle. Mutta kelle isä purkaa ajatuksiaan. Kirjassa isällä oli vain päiväkirja. Eihän mies nyt voi mennä kertomaan pelkojaan vaimolleen, vaimohan murtuisi täysin. Miehenhän täytyy tukea ja antaa toivoa. Mutta näin asian ei pitäisi olla. Se ei ole kellekään hyväksi. Lopulta isä romahtaa ja sitten kukaan ei jaksa. Se on kuin korttitalo. Jos yksi kortti ei saa muilta korteilta tukea, koko talo romahtaa.

Näin on myös perheen kohdalla. Koko perheen täytyy pitää yhtä ja puhua tunteistaan, myös miehen. Hän ei saa pelätä, että vaimo ei jaksa eikä vaimo saa olettaa miehensä kestävän kaiken. Heidän pitää keskustella, mikä kumpaakin pelottaa ja olla toistensa tukena. Yhdessä he jaksavat tukea myös lapsiaan ja pysyvät itse vahvana.

Asioista puhumisen olisi hyvä jatkua myös taistelun jälkeen eli tässä tilanteessa isoveljen parannuttua. Arvot ja näkemykset asioita kohtaan ovat muuttuneet ja niistä olisi hyvä puhua. Myös pelko sairauden uusiutumisesta herättää ajatuksia. Puhuminen auttaa myös ymmärtämään, kuinka vahvaksi ihminen muuttuu tuollaisen kokemuksen jälkeen. Sen jälkeen sitä uskoo selviytyvänsä mistä tahansa. Mikään ei tunnu enää voittamattomalta.

Puhuminen on tärkeää jokaisessa tilanteessa. Se on paras tuki asiassa kuin asiassa. Kun ajatuksen sanoo ääneen, sen ymmärtää paremmin. Ilman puhumista hyvin pienestäkin asiasta tulee suuren suuri, voittamaton, möykky.

Kirjaessee Esa Kirjavainen

"Huh,Huh mihinkäs se perjantai oikein hävisi."

 

Ystäväni Katrin elämä muuttui täysin hänen äitinsä sairastuttua Alzheimerin tautiin. Taudin edettyä hänen äitinsä nukkui pois joulukuussa 2003.

 

Ensimmäiset huomiot sairaudesta ja äiti Salmen poikkeavasta käytöksestä tulivat naapureilta ja vihdoin poliisilta.Tuolloin äiti asui Savonrannalla ja Katri Miehensä kanssa Helsingissä.

 

Alzheimerin tauti on omaisen sairaus, jonka olen sairastanut alusta loppuun saakka,sanoo Pitkät jäähyväiset kirjan kirjoittanut Katri sanoo.

 

Äidin sairauden ensimmäiset vaiheet oireilivat monella tavalla.Milloin katosi tiskiharja, rahapussi tai nepparit aamutakista.Epäilyksen kohteena olivat naapurit, ja äiti vaihtoikin kirjan mukaan asuntoa nopeaan tahtiin. Joskus äidin siskon vierailut saivat televisiosta värit ja säädöt katoamaan nitropurkista puhumattakaan.

 

Osattomaksi tavaroiden tai rahojen katoamisesta ei jäänyt myöskään tytär Katri. Hänen olikin vaikea syytöksiä ymmärtää, vaikka tiesikin ne sairaudesta johtuviksi.

 

Tauti on äidissä, mutta minä oireilen. Koko minun elämäni täyttää äidin sanomiset ja tekemiset ja tekemättä jättämiset,Katri sanoo kirjassaan.

 

Tekipä äiti rikosilmoituksen naapurin rouvastakin, kun kahvikupit ja rahat katosivat. Äiti oli jopa käynyt käsiksi tähän rouvaan, ja uhannut poliisilla jos ei saa varastettuja tavaroita takaisin.

 

Tauti eteni ja Katri näki Eila siskonsa kanssa ainoana vaihtoehtona,että äiti muuttaa Katrin ja hänen miehensä Paavon luo Helsinkiin.

 

Näin jatkui jonkun aikaa,mutta väistämättä läheni se hetki, jolloin äiti olisi laitoshuollon tarpeessa.

 

Äiti sanoi itse sairastavansa Alzheimerin tautia, mutta ei osannut yhdistää sitä rahapussin ,tai aamutakin nappien katoamiseen pohtii Katri.

 

Kirjassa tulee myös hyvin esille millaisia haasteita sairastunut omainen tuo parisuhteeseen,ja työssäkäymiseen sekä arjen pyörittämiseen.

 

Olen saanut tutustua kirjan kirjoittaneeseen Katriin ja hänen mieheensä AA-yhteisön kautta,ja meistä on tullut minun raitistumisen kautta hyvin läheisiä ystäviä.

 

Valinta läheisen sairastuttua vakavasti,hoitaako kotona,vai ottaako apua ulkopuolelta on varmasti hyvin vaikea asia. Olen oman elämäni lähipiirien kautta päässyt seuraamaan tätä asiaa hyvinkin läheltä,ja oma mielipiteeni asiasta on se että kotona asuminen tiettyyn pisteeseen saakka on hyvä vaihtoehto,mutta olen myös törmännyt tapaukseen, jossa hoitaja ja hoidettava on väsyneet niin,että molemmat on jouduttu siirtämään laitoshoitoon.

 

Ehkäpä pitkäään parisuhteessa eläneet ikäihmiset voisivat miettiä niinä hyvinä päivinä kun elämiseen ei tarvita vielä ulkopuolista apua,miten asia sitten järjestetään kun elämä alkaa olla ehtoopuolella.

 

Monasti nämä asiat kuitenkin jäävät omaisten kontolle,ja varsinkin jos lapsia on enemmän kuin yksi,niin kompromissiin pääseminen tämän asian suhteen voi muodostua haasteelliseksi.

 

 

Tähän loppuun kevennykseksi,vaikka kirjan luettuani koin että tähän aiheeseen ei leikinlasku sovi,mutta sain Katrilta tekstin jonka tähän lainaan hänen luvallaan.Ymmärsin näin että tämä on hänen kynästään lähtöisin,ja julkaistu joskus alan lehdessä.

 

ITTVH:n oireet(Iän Tuoma Tarkkaivaisuuden Vajaus-Häiriö)

Näin se ilmenee:

 

Päätän pestä autoni.

Lähtiessäni kohti autotallia huomaan eteisen pöydällä postia

 

Päätän selata postin läpi ennen kuin menen pesemään autoa.

Tarkistan myös puhelimen vieressä olevat postiin menevät kutsukortit.

 

Laitan auton avaimet pöydälle ja rypistän roskapostin roskskoriin joka on pöydän alla.

 

Silloin huomaan roskakorin olevan täynnä.

Niinpä päätän laittaa kutsut takaisin pöydälle ja käydä tyhjentämässaä roskakorin.

 

Mutta sitten tajusinkin,että kun kerran olen viemässä roskia ulos ja roskalaatikko sattuu olemaan lähellä postilaatikkoa,voin aivan hyvin ensin laittaa kutsuihin postimerkit, ja viedä ne samalla laatikkoon.

 

Otanpostimerkkikuoren esiin ja huomaan, että jäljellä on vain yksi postimerkki.

 

Lisää postimerkkejä on pöytälaatikossa työhuoneessani, joten lähden kohti työpöytääni,jonka päällä huomaan kokistölkin,jota olin ollut juomassa.

 

Jotta en merkejä etsiessäni kaataisi kokista pitkin pöytää, siirrän sen hieman syrjään.

 

Huomaan että kokis on kokis on alkanut lämmetä ja päätän viedä sen jääkaappiin.

 

Matkalla jääkaapille huomaan ikkunalla kukan,joka kaipaa pikaista kastelua.

 

Laitan kokiksen ikkunalaudalle ja huomaan lukulasini,joita olen etsinyt koko aamun.

 

Ajattelen, että on varminta viedä lasit työpydälleni heti sen jälkeen kun olen kastellut kukan.

 

Lasken lasit takaisin ikkunalaudalle ja menen täyttämään kastelukannun kun siinä samassa huomaan TV:n kaukosäätimen.

 

Jpku on jättänyt sen keittiönpöydälle.

 

Tajuan,että illalla katsellessani telkkaria tarvitsen kaukosäädintä,mutta todennäköisesti en muista,että se on keittiön pöydällä,joten päätän viedä sen oikealle paikalleen kunhan vain ensin kastelen kukat.

 

Kaadan vähän vettä kukalle, mutta suurinosa läikkyy lattialle,joten laitan kaukosäätimen takaisin keittiön pöydälle ja haen pyyhkeitä jolla kuivaan läikyttämäni veden.

 

Matkalla liinavaatekaapille yritän muistaa mitä olin tekemässä. Päivän lopuksi: Autoa ei ole pesty, kutsujs ei ole postitettu,roskista ei ole tyhjennetty,lämmin kokis on edelleen ikkunalaudalla,kukkia ei ole kasteltu,postimerkkejä on edelleen vain yksi,en löydö television kaukosäädintä saatikka sitten lasejani,enkä muista minne olen laittanut auton avaimet

 

Miettiessäni,miksi mitään hommaa ei ole hoidettu tänään,olen todella hämmentynyt,sillä olen ollut kiireinen koko päivän ja olen todella väsynyt.

 

Ymmärrän että tämä on vakava ongelma ja aion hankkia apua,mutta ensin tarkistan sähköpostini..........

 

Tee minulle palvelus, jookos? Lähetä tämä viesti eteenpäin kaikille tutuillesi,sillä minä en muista keille tämä on lähetetty.

 

ÄLÄ NAURA! Jos et vielä tunnistanutitseäsi niin voit olla varma,että sekin päivä tulee.........ehkä nopeammin kuin arvaatkaan!

 

VANHENEMINEN ON PAKOLLISTA

AIKUISTUMINEN ON VAPAAEHTOISTA

ITSELLEEN NAURAMINEN ON TERAPEUTTISTA!

 

 

 

Lähteet: Pitkät jäähyväiset:

               Katri Ahola

 

                Kopijyvä Oy Jyväskylä v.2006

 

                 Lähi Lehti v.2006

Esa Kirjavainen

 

Kirjaessee Tanja Turunen

 

                                                       ISÄNI ALZHAIMER

Kirjan on kirjoittanut Leena Sinisalo 2003.

 Omien kokemusten pohjalta kirjoitettu kirja alzheimerin taudin kanssa elävästä perheestä, omaishoitajan, sekä läheisten näkökulmasta. Kirja on kirjoitettu muistiinpanoista ja muistoista, jotka ovat helpottaneet surua ja pelkoa matkan varrella.

Kirjan päähenkilöitä ovat sairastuneen tytär, kirjoittaja Leena, sairastunut isä Einari, vaimo Helli, kirjoittajan sisko Marjukka ,sekä kirjoittajan puoliso Jouko.

Ensimmäinen merkki jota he hämmästelivät, kun saattoivat linja-autolle kirjoittajan siskoa, ei isä enää muistanut kuka autoon nousi ja että eivätkö he menekkään perässä. He järkyttyivät ja hämmentyivät, mitä tämä on?

 Muistamattomuutta oli ollut jo aiemmin, mutta tämä pysäytti heidät. Kaikki ei ole kunnossa. Isä halusi tehdä kovasti kotona kaikenlaisia askareita, mutta ohjeet eivät enää menneet perille. Sattui ja tapahtui kaikenlaista, mitä ei voinut ymmärtää, kun oli annettu  erittäin yksinkertaiset ohjeet juuri ennen aloittamista.

 Meilahdessa kallokuvauksessa todettiin alkava alzheimer, heistä tuntui hyvältä saada epäilyksiin ja tapahtumiin syy. Lääkäriltä ei kuitenkaan saatu selkeää vastausta jatkotoimenpiteisiin, eikä oikeastaan mihinkään, että mitäs nyt tapahtuu. He jäivät asian kanssa ihan yksin.

 Äiti soitteli päivittäin tyttärelleen, että et sinä usko mitä se isä taas teki, ja sitä rataa.

 Isä pääsi mukaan testiryhmään, jossa kokeiltiin uutta lääkettä alzheimeriin. Kerran viikossa oli kokoontuminen. Lääkettä jouduttiin vaihtamaan, kun tuli hankalia sydänoireita.

 Näitä oireita hänellä oli ollut nuorenpanakin, nelikymppisenä todettiin sydänlaajentuma. Tässä kohtaa lääkärin pyynnöstä, isä lopetti tupakanpolton.

 Isä joutui olemaan välillä sairaalassa, kun oli huonompia kausia. Erään hoitojakson päättyessä Meilahdessa, isälle saatiin jatkopaikka Katriinan sairaalasta. Oli luvassa helpotusta, ainakin vähäksi aikaa.

 Leenan perhe pystyi tässä kohtaa viettämään loman Kanarialla, joka tuli tarpeeseen. Sisar huolehti tämän ajan isästä ja äidistäkin, joka oli yksin kotona.

 Pian matkan jälkeen sairaalassa katsottiin, että isä pärjää kotona, vaikka hoitajana on sairas ja huononäköinen vaimo.

 Alkoi taas raskas aika, Leena yritti jakaa hoitoa ja vastuuta äidinsä kanssa. Piti isää luonansa, että äiti saisi levättyä.

 Sitten löytyi taas uusi paikka isälle, Myyrinkoti. Taas helpotti, vaikka isä ei kovin mielissään ratkaisusta ollut, sitä ei vaan tässä vaiheessa voinut enää huomioida. Täällä ollessaan isä itki aina, kun Leena lähti pois hänen luotaan.

 Vaihteeksi isä passitettiin taas kotiin, mutta tässä vaiheessa äiti oli niin huonossa kunnossa, että tarvitsi hoitoa ja valvontaa. Niinpä Leena alkoi ohjata ja opastaa isää yksinelämiseen, mutta se ei enää onnistunut. Lääkkeet jäi ottamatta, vaikka kuinka opettelivat. Ruoatkin happanivat jääkaappiin, vaikka isä väitti syöneensä.

 Alkoi sinnikäs hoitopaikan etsiminen. Eräskin vastaus oli, että täytyy ensin kolme kertaa eksyä ja löytyä, vasta sitten on mahdollisuus paikkaan. Todella törkeää, entäs jos henkilöä ei enää löydetä elävänä?

 Kotipalvelu saatiin järjestettyä, joka kävi aamulla ja päivällä. Loput oli tyttären hoidettavana.

 Leenalla oli myös itsellään kiireinen ja haastava aika, työnsä parissa musiikinopettajana. Samana keväänä poikansa kirjoitti ylioppilaaksi, sekä isä sai lopultakin pysyvän paikan Hakunilan palvelutalosta.

Kirja sijoittuu Etelä-Suomeen 1990-luvulle ja kertoo isän sairastumisesta.

  Sairaus on alkanut pienestä unohtelusta, edeten vakavampaan, esimerkiksi paikkojen unohtelemiseen. Ja miten vaikuttanut perheeseen.

Sairaus on ollut vaikea tunnistaa ja hyväksyä, isä on vaikeaa saada tutkimuksiin ja hyäksymään diagnoosi. Taudista ei ole paljon tietoa, eikä sopivaa hoitopaikkaa tahdo löytyä. Oma aika ja jaksaminen tahtoo olla vaikeaa, kun molemmat vanhemmat on ”vahdittavissa”. Vaimokin väsyy miehensä sairauteen, sekä jatkuviin huono unisiin öihin.Kirjoittaja pohtii paljon omaa jaksamistaan, sekä valintojaan vanhempiensa parhaaksi.

Mitä sanoa sairastuneelle, antaako luulla asian omalla tavallaan, vai kertoako totuus muistamattomuudesta. Miten kertoa, että jotain on nyt vialla. Äitikin sairastaa, eikä haluaisi häntä  enempää rasittaa ikävillä huomioilla isästä. Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

Kirjan loppupuolella molemmat vanhemmat ovat huonossa kunnossa, he tarvitsevat todella paljon tyttärensä apua. Samaan aikaan tytär koettaa pyörittää omaa elämäänsä, työtä, perhettä, lapset ja koti. Kirjoittajan sisar asuu kauenpana ja on enemmän henkisellä puolella tukemassa, ei pääse kovin usein fyysisesti paikalle.

Kirjassa käsitellään paljon vanhempien kuolemaa edeltäviä paria vuotta. Hän kertoo myös muistoja heidän elämän varrelta, aina omasta lapsuudestaan lähtien. Näin kirjoittaessaan, pääsee lukija jotenkin syvemmin tutustumaan heidän perheeseensä.

Lopussa kirja nostatti tunteita pintaan, kun käsiteltiin läheisen ihmisen kuolemaa ja elämää surun kanssa. Eikähän elämä siihen pääty, on vaan jatkettava eteenpäin. Välillä on hyviä hetkiä, mutta elämässä tulee eteen taas uusia suruja. Elämä kulkee vuoristorataa, ylä ja alamäkiä on. Leena käsittelee kirjassaan myös miehensä kuolemaa, joka tulee melko pian vanhempien kuoleman jälkeen.

Halusin lukea kirjan muistisairaudesta,  kiinnostuin tästä kirjasta, koska tämä on niin läheltä sairautta ja omaisen näkökulmasta.

Tästä kirjasta lukija voi saada vinkkejä muistisairaan kanssa toimimiseen, ihan arkisiin asioihin ja omaiselle tämä voi olla erittäin hyvää vertaistukea.

Lähihoitajaopiskelijan näkövinkkelistä olisin toivonut enemmän vaikeista tilanteista kuvauksia, ihan konkreettisia esimerkkejä, mitä sanottiin /tehtiin.Toki kirjan sairastuneella isällä tauti oli melko helppo loppuun saakka, jos nyt näin voi sanoa. Tauti ei siis aiheuttanut agressiivisuutta, eikä oikeastaan luonnetta muuttanut.

Kirja on kirjoitettu 1990, joten tietoa sairaudesta on paljon enemmän nykyisin saatavilla, mikä varmasti helpottaa. Ei koe jäävänsä niin yksin asioiden kanssa. Tietyt asiat eivät kuitenkaan koskaan muutu,  kirjassa asiat esitetään valoisasti, sekä myönteisesti. Positiivista ajattelua pitäisi nykyisin tuoda paljon enemmän esiin, sillä on niin paljon hyviä vaikutuksia.

Kirja oli helposti luettavaa tekstiä ja kirjoitettu mukavasti, välillä menneisyyttä muistellen. Lämminhenkinen kuvaus, vaikeasta sairaudesta. Asioihin suhtaudutaan huumorin siivittämänä.

Perheen tuki välittyy ja on helpompi työstää asioita, kun perhe on tukena.

 Kirjoittaja käyttää vuosien ajan paljon aikaa vanhempiensa huolenpitoon, ihailen ja kunnioitan sitä tosi paljon. Toivon että voisin toimia itse samalla tavalla, jos elämässä eteen tulee läheiselle vakava sairaus.

Kaikki päättyy kauniisti ja tunteekkaasti. Molemmat vanhemmat kuolevat, samaan aikaan toisistaan tietämättä ja diagnoosikin on sama.

 Kirjoittaja toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa ja ryhtyy vapaaehtoistyöntekijäksi muistisairaiden pariin. Loppuun on kerätty tietoa ja paikkoja joista on apua  sairastuneille ja omaisille.