SAHU Kirjaessee Marjo Räty

RAJALTA RAJALLE

Esko Ollila

Kirja kertoo Eskon omakohtaisesta kokemuksesta sairastua Aivoverenvuotoon ja Aivohalvaukseen. Esko oli vain 32-vuotias, kun hän sai ensimmäisen kerran Aivoverenvuodon ja kymmenen kuukautta myöhemmin Aivoverenvuoto uusiutui.

Ensimmäisessä Aivoverenvuodossa mitään pysyviä vammoja ei päässyt tulemaan ja tämä hoidettiin leikkauksella kuntoon. Elämä jatkui normaalisti, kunnes toinen Aivoverenvuoto tuli, johon ei ollutkaan parantavaa hoitomuotoa.

Elämä oli pilalla, entiseen ei ollut paluuta, kaikki romahti yhdellä kertaa tuosta noin vain. Halvaantuminen vei kävelykyvyn, puhe oli epäselvää, käsissä oli vapinaa ja mikään ei ollut kuin ennen.  Hänelle oli järkytys koska hän ei pystynyt kävelemään vaan tarvitsi liikkumiseen pyörätuolia. Hänen oli vaikea hyväksyä tilannetta koska oli harrastanut juoksua ja tehnyt työtä lääkintävoimistelijana. Miten elämä kohteli näin, ei ollut paluuta työhön eikä harrastuksien pariin, päällimmäisenä tunne ettei ollut mitään.

Eskolla meni oma aikansa totutella tilanteeseen ja siihen, että hyväksyi oman kohtalonsa, pitipä siitä tai ei, koska siitä ei päässyt minnekään. Sairaudesta huolimatta elämä jatkui, oli sopeuduttava vaan uusiin olosuhteisiin ja tehtävä se, mitä pystyi.

Hän rypi itsesäälissä ja masennuksessa. Tunteet olivat sekaisin ja yhtä kaaosta, mutta hyvät ystävät ja lähiomaiset kannustivat ja tukivat jaksamaan ja yrittämään eteenpäin.

Ajattelu itsestä ja siitä missä tilanteessa oli, halu kuntoutua, kävellä vielä joskus ja saada elämä takaisin.

Alku oli haastavaa koska, piti oppia jotakin uutta ja samalla myös tottua siihen. Välillä oli hyviä jaksoja ja monesti oli tunne, ettei mikään onnistunut. Se vaati paljon aikaa, sinnikkyyttä ja periksi antamattomuutta. Kuntoutus vei monia vuosia, ennen kuin alkoi tapahtua muutoksia. Tämä oli pitkä ja kivinen tie ja se vaati kovasti harjoittelua, kärsivällisyyttä ja sitä miten motivoitunut oli kuntoutuksen suhteen.

Esko oli motivoitunut kuntoutukseen ja halusi kovasti kävellä jaloillaan, vaikka apuvälineen turvin. 7 vuotta kuntoutuksen jälkeen hän kävelee nelipistesauvojen tuella ja on onnellisesti naimisissa sekä kahden ihanan tyttölapsen isä. Silti kuntoutus jatkuu edelleen hänen elämässään.

Pitää uskoa itseensä ja siihen mitä tekee. Täytyy vaan yrittää koko ajan, senkin jälkeen kun on epäonnistunut. Mahdollisuuksia on niin kauan kuin jaksaa yrittää. Jokainen päivä on myös uusi alku ja mahdollisuus.

Elämä on kolhuja ja haavoja, oppimista ja unohtamista. Alku tuntuu ankealta, tosi kamalalta, aika opettaa hiljalleen katsomaan asioita uudella tapaa.

Terveys on jotakin sellaista, jonka todellisen arvon ymmärtää vasta, kun sitä ei enää ole. Ja näinhän se yleensä on!

SAHU Kirjaessee Kirsi Ryynänen

PALA PALALTA POIS

Kertomuksia Alzheimerin taudista

ANNELI KANTO

Pala palalta pois on koskettava tarina, jonka kirjoittajana on Alzheimerin tautiin sairastuneen naisen tytär. Teos on siis kirjailijan omakohtainen kertomus siitä, miten Alzheimer muuttaa sekä sairastunutta, mutta myös läheisen elämää.

Sairastunut on diagnoosin saatuaan 85-vuotias ja 90-vuotias silloin, kun tytär on purkanut tuntemuksiaan kirjan muotoon. Kirja kertoo siitä, kuinka sairauden edetessä tuttu ihminen muuttuu tavallaan tuntemattomaksi ihmiseksi. Se kertoo myös siitä, kuinka omaishoitajuus on raskasta niin henkisesti kuin käytännöllisesti. Omaishoitajuus on tavallaan ilmaista työtä ja yhteiskunnalle säästöjä tuottavaa. Omaishoitajuus on kuitenkin todellisuudessa arvokasta työtä, mutta valitettavasti monet hoitajat voivat sairastua myös itsekin hoitajuuden myötä.

Kirjan alussa kuvataan elävästi sairastuneen tuntemuksia siitä hetkestä lähtien, kun diagnoosi sairaudesta on saatu. Sairastunut kuvaa sairautta Pahaksi taudiksi ja toteaa sen olevan totta, vaikka se ei "tunnu".  Epätoivo sairauden tuomista elämänmuutoksista herää ja samalla toiveet kuolemasta. Turhautuminen on mielessä siitä, että ihmisen tullessa vanhaksi ja sairaaksi häntä ei enää kuunnella, ei välitetä. Kohdellaan, kuin jotain esinettä. Mielessä siintää ajatus siitä, että kaikki olisi kuin ennenkin sairaudesta huolimatta.

Kirjan loppupuolella tytär kertoo omista tuntemuksistaan ja suhtautumisestaan äitinsä sairauteen. Siitä, kuinka alkujärkytyksen jälkeen häneen iskee halu taistella sairauden etenemistä vastaan. Halusta ottaa kaikki mahdollinen tieto sairauteen liittyen, halusta tehdä äitinsä elämästä niin hyvän ja rikkaan kuin se on mahdollista. Välillä iskee turhautuminen äidin muistamattomuuden ja unohdusten myötä. Hyvä ja rakas äiti muuttuu kolmessa vuodessa persoonaltaan erilaiseksi, kuin mitä on ollut ennen sairautta. Henkilöllisyys katoaa, tunteet latistuvat ja muuttuvat teeskentelyksi. Huoli äidin hyvästä hoidosta on koko ajan läsnä, vaikka välillä on niitä huolettomiakin hetkiä.

Tämä kirja on kertomus siitä, kuinka Alzheimer vie sairastuneen vääjäämättä pois tästä maailmasta. Tuttu ihminen häviää vähitellen, persoonallisuus, äly, huolenpito, myötätunto, rakkaus ja tunteet katoavat. Jäljelle jäävät viha, katkeruus ja tyytymättömyys. Kirjassa kuvastuu kuitenkin tyttären rakkaus ja välittäminen äitiään kohtaan sairaudesta huolimatta. Se, kuinka jokainen ihminen on arvokas elämänsä loppuun saakka ja sairaudestaan huolimatta

Suosittelen lämpimästi tämän mukaansa tempaavan ja koskettavan teoksen lukemista. Alzheimer on nykypäivänä sairautena lähellä niin monen elämässä, joten kirja liikuttaa ja on ajankohtainen.