Kirjaessee Mika Kärkkäinen

HAPPO TESTI 

Kalle Lähde ja Kustannusosakeyhtiö Otava 2015

 

Kalle Lähde on raumalaissyntyinen yrittäjä ja raitis alkoholisti, joka on jo kolmen vuosikymmenen ajan tiennyt kirjoittavansa kirjan. Hänen esikoisteoksensa aiheena on juuri se asia, joka tähän asti esti kirjoittamisen- alkoholismi.

Minä joka olen huono lukemaan kirjoja, otin kyseisen kirjan ja päätin lukea muutaman sivun että pääsisin alkuun. Huomasin yllättäen olevani sivulla 126 tässä 269 sivuisessa kirjassa. Kirja tempaisi mukaan koska kerronta oli sellaista että tuli monet kaverit ja monesti jopa oma elämä mieleen. Kirjailija itse on ollut kaksi ja puoli vuotta kuivilla, itse juhannuksena kaksi vuotta ilman pisaraakaan alkoholia, jota kului itselläkin aika runsaasti ennen juhannusta 2014.

Kirja kertoo mielestäni todella hyvin ja mukavin esimerkein sen miten alkoholisti kieltää olevansa ja kuinka aina keksitään syy juomiseen jostakin. Joko muista ihmisistä tai asioista jotka antavat oikeutuksen omaan juomiseen. Kaikki muut jotka käyttävät kohtuudellakin alkoholia on holistin mielestä enemmän juoppoja kuin itse vaikka itsellä olisi mennyt pari työpaikkaa ja parisuhdetta, muista ihmissuhteista puhumattakaan karikolle viinan takia.

”Minä join hieman olutta vitutukseen. Se sitten muuttui vaimon puheissa ryyppyputkeksi.”

”Herään kun vaimo kolistelee töihin lähtiessään mutta olen nukkuvinani. Nyt ei ehkä ole paras aika näyttäytyä. Minulla on muistikuva baarin vessasta, hatara sellainen. Häpeän tunne saa nenän kutiamaan. Kutina loppuu, kun sydämestä kylmää muistaessani kaljat. En kai vain unohtanut niitä kuppilaan? Tai vaimon armoille? Siinä tapauksessa niiden kohtalo olisi epävarmaa ja minun myös.”

”Eikö se ole mennyt töihin? kello on jo yli yhdeksän…….Olo helpottuu hiukan, ja samalla tajuan että on ilta”

Pari olutta kotona ja pari baarissa. Eihän parin päivän reissu mitään ja miksi naiset nalkuttavat kun se pari päivää miesten kielellä tarkoittaa kaksi viikkoa. Tyypillistä käyttäytymistä, heti herättyä kun ei krapulakaan vielä ole paha kaivataan jo lisää juomista, muttei kuitenkaan uskalleta kohdata sitä todellista maailmaa, vaan kaikki tehdään omassa rauhassa ja pääosin salaa. Läheiset ihmiset ovat ne pahimmat kohdattavat juovuksissa/krapulan kolkutellessa ovelle, koska heille sanot olevasi selvä vaikka olisitkin juovuksissa. Itse luulet että se menee kaikille läpi ja olet hyvä näyttelijä. Juoppo kaverit ja baarissa istuvat ihmiset ovat eriasia. Onhan baari kuitenkin juopolle joskus enempi koti kuin se minne hänen postinsa tulee.

”Baarimikon kanssa pitää olla väleissä, se on portinvartija, joka iltayhdeksän jälkeen seisoo minun ja viinojen välissä, hallitsee elämää ja kuolemaa ja krapulaa.”

”Nuoreksi naiseksi hän tuntuu ymmärtävän minua erinomaisesti. Harmittelen että vaimo on niin umpimielinen. Saman miehen kanssa tämä Jaana neiti täällä keskustelee ilman kiukkua. Muuttuisiko Jaanakin vittumaiseksi ämmäksi, jos se asuisi minun kanssani? Aikaisemmin vaimokin jaksoi kuunnella tuntikausia merimiesjuttujani niistä vuosista, kun maailma suorastaan haukkoi henkeään minun saapuessani satamaan. Mikä on muuttunut? Lakkasimme käymästä sunnuntaikävelyllä Ruissalossa. Voisiko sillä olla niin suuri vaikutus luonnevikaiseen vaimoon? Päätän ehdottaa Ruissalon palauttamista elämäämme, jos se sitä niin paljon kaipasi. Teetä oli termospullossa aina mukana, joimme sitä rantakalliolla ja katselimme ruotsinlaivoja. Myöhemmin aloin kaivata teehen terästystä, eikä vaimo enää ollut kiinnostunut ulkoilusta. Huokaisen syvään. Ulkoilunpuutteesta.”

Alkoholi näyttelee niin suurta osaa alkoholistin elämässä, ettei juuri mitään voi tehdä ilman viinaa. Viina on lämmike, rentouttaja, seurustelujuoma(joskus tärkeämpi seurustelukumppani kuin se oma puoliso), lohduttaja... viina käy ihan mihin tilanteeseen ja vaivaan tahansa ainakin holistin mielestä. Ei ruokakaan voi lopulta syödä jos siihen ei ole sopivaa alkoholipitoista juomaa. Alkoholi hallitsee ja on niin suuri osa elämää ettei huomata ympärillä tapahtuvia muutoksia eikä sitä kuinka muut ihmiset suhtautuvat. Ja jos joku sinulle alkoholin käytöstä mainitsee, on hän pikkusieluinen nipottaja, raittiusintoilija ja juoppo. Ottihan hän itse kahtena viikonloppuna kännin ja minä olen vasta kaksi viikkoa ollut samassa kännissä.

”Arvaan krapulan loiventamisen epäonnistuneen hieman. Kello on jotakin yli neljä. Pol Pot on siis jo kotona, tästä ei hyvää seuraa.”

”Lupaan huomenna etsiä netistä jotain tukea kaltaisilleni keittomiehille. Vaikka etätukea, ajattelen”

”Valomerkkiin on yli tunti, viettäisin sen laadukkaasti. Hyvä ilta tästä tulikin, vaikka huonolta näytti”

”Nousen ylös ja yritän kävellä varmoin askelin keittiön kautta vessaan. Hipaisen vaimoa olkapäästä ja toivotan huomenet. Yritän samalla hakea merkkejä siitä, onko hän tietoinen yöllisestä pubireissustani. Minulle ei taaskaan toivoteta mitään hyvää ja kaunist.”

”Vaimo hakee käsilaukun ja kaivaa lompakon esille, kaksikymppinen lentää lattialle kuin luu koiralle. Koppaan sen kuntooni nähden ketterästi ennen kuin vaimo muuttaa mielensä. Ensimmäinen etappi on saavutettu. Kömmin sänkyyn sikiöasentoon odottamaan raivottaren lähtöä”

Apua. Lupaus hakea apua ja parantaa tapansa. No apua löytyy yöllä baarista. Noidankehä on melkoinen, kun miettii itsekin niitä kertoja, on morkkis ja tuntuu että kaikki kaatuu päälle, mutta on kuitenkin yksi henkilö joka yrittää ymmärtää ja toivoo sisimmässään että ne lupaukset jotka krapulassa annetaan, muuttuisivat joskus todeksi. Mutta, kissanpaskat. Heti kun olo voimaantuu ja ehkä se viikko, kuukausi tai pari vietetään normaalia elämää ja taas mennään, viikosta toiseen. Edessä jälleen ne lupaukset ja vannomiset että kyllä minä pystyn lopettamaan ja hetken päästä haetaan jo syytä jostakin joka antaa oikeutuksen korkata lohduttaja ja paras kaveri.

”Miksiköhän se vielä jatkaa kanssani, hullun ja saamattoman ihmisen? Juomaputki, nöyrä anteeksipyyntö, maanista suorittamista ja sama taas alusta, kaikki nämä vuodet, samalla kaavalla.”

Kaverit, puolitutut baarista eli samanlaiset juopot kuin sinä itse. Heidän seurassa sinä viihdyt. He eivät motkota, saarnaa eivätkä välitä sinun alkoholin käytöstä. Toisaalta välittävätkö he muutenkaan ylipäätänsä sinusta itsestäsi, vai siitä, että heillä on joku seuranaan, kun kotona ei ehkä ole ketään tai jos on, se on se nalkuttava akka, jota ei jaksa kuunnella. Voi kun kaikki ihmiset olisivat samanlaisia kuin minä olisi maailma hieno paikka. Juoppoja kaikki.

”Pian yrittäjä on tilannut tiskin niin täyteen viinaa, että olen hänestä huomattavasti jäljessä. Päätän unohtaa hetkeksi Sosiaali- ja terveysministeriön ohjeet pienistä kulauksista. Silloin on juotava kun tarjotaan. Järki vaatii minua lähtemään kotiin…..Toisaalta taas olisi kiittämätöntä noin vain lähteä, kun toinen tarjoaa. Järki jää pään sisäisessä väittelyssä kakkoseksi. Minä jatkan juomista.”

Kirjan päähenkilö, jonka seikkailut ja kokemukset ovat kirjailijan mukaan yksi yhteen hänen omasta elämästään, käy välillä katkolla.

”Yksitoista hoitokertaa takana”, hän sanoo ja katsoo minua tunteettomasti. Tämä ei nyt mene suunnitelmien mukaan. Helvetin ämmä, katsoisi tarkemmin vaikka logoa neuleeni rintapielessä, siitä voisi helposti päätellä, etten ole mikään taakka yhteiskunnalle.

”Oikeastaan juon masennukseen, kipuun, vitutukseen, sortovallan vuosia miettiessäni ja saunan jälkeen. Olenko edes alkoholisti.”

Katkolla käynti sehän on oikeastaan kuin käyttäisi autoa määräaikaishuollossa, että se jaksaa kulkea taas. Jos ihminen ei oikeasti itse halua ja vaadi itseltään alkoholin käytön lopettamista, niin katkolla käynti on avustettua kuntoutumista uuteen ryyppyputkeen. Kirjan henkilö katkolta päästyään on elämänsä kunnossa ja kuinkas käykään kun vaimo lähtee viikonlopuksi koulutus päiville. Mies päättää lähteä kesämökille saunomaan ja kuntoilemaan eli viettämään kunnon elämää. Viiniä täytyy kuitenkin olla neljä pulloa mukaan. Mutta eihän se ole juopottelua jos sivistyneesti Aperiittaa nauttii omassa seurassaan.

”Hei kulta”, sanon reippaasti. ”Moi mitäs sinne?” Kerron lähteneeni mökille saunaan kun olin tuntenut olevani sen tarpeessa. ”Oletko sä juonut jotain?” ”En tietenkään ole, ajattelin ajaa kaupunkiin vielä saunan jälkeen. Hakkasin puita ja olen hengästynyt.” Päätän ampua kovilla. ”Voisin kai ruveta juomaankin kun kerran heti syyllisenä pidetään.”

”Avaan viestiketjun ja luen ensimmäisenä tulleen: ”Vai et oo vittu juonu mitään!!” Kelaan ketjua ylöspäin, painan lähettämääni valokuvaa. Poseeraan jalat levällään istuen, viinipullo polvella. Keskellä kuvaa on tuhkan tahrimat munani.”

”En millään jaksa miettiä mökille jäänyttä lommoista autoa ja miten senkin taas selittäisin. Sellaisia murheita vastaan on tässä maassa aina juotu viinaa ja vähän oluttakin. Mitä sitä muutenkaan tulevaa murehtimaan. Viisitoistaminuuttia on minulle sopiva tulevaisuus.”

Niin, eli auto jäi mökille. Taksilla kaupunkiin baariin. Nythän sitä jaksaa ja kuntoakin on, kun kävi ennen mökkireissua huollossa. Vaimolle on valehdeltu, jääty kiinni joka tässä vaiheessa on juopon mielessä se suurin virhe mitä hän on tehnyt, se kiinni jääminen. Kaikki mitä minä teen on oikeutettua.

”Kännykkä taskussani alkaa soida. Kaivan sen nopeasti esille, vaimo näkyy soittavan. Paniikki kurkistaa kurkusta, ja suuntaan vessaan, siellä voisin vastata, jos yleensä uskaltaisin vastata. ”Hei kulta”, vastaan tavoitellen väsymystä. ”Moi, oletko kotona?”Kerron makoilevani sohvalla ja torkahtaneeni kesken ohjelman.”Onko meillä toinenkin sohva kun minä istun tällä yhdellä?” Mitä helvettiä vaimo tekee kotona? Alan änkyttää vaikka yritän estää, valheesta on hirveää jäädä kiinni. Päätän olla kokonaan hiljaa, nyt ei enää mikään auta. ”Haista vittu!” kuuluu luurista. Minä yritän vielä pyytää, ettei hän kaataisi kaljojani viemäriin jääkaapista, se on minun suurin huoleni. Luurista kuuluu tuuttausta. Istun baaritiskillä ristiriitaisin tuntein. Miksi se tuli kotiin jo tänään? Minä vihaan sitä, kun se on mennyt pilaamaan päivänsä minun takiani. Olisi tullut huomenna, niin kaikki olisi hyvin. Mietin kotiinlähtöä, mutta en uskalla. Kun vaimo on tuossa mielentilassa, asia vain pahenisi. Mitenköhän olueiden käy? Olikohan sinne jäänyt kaksi tölkkiä? Kiukuissaan varmasti kaataa ne pois. Oikeastaan olen helpottunut, tänään ei tarvitse enää salailla mitään. Tilaan Paavolta tuopin ja mietin, miksi vaimo ei voi istua kanssani täällä, niin kuin seurusteluaikoina. Pitäisimme hauskaa ja olisimme oikein rakkaat toisillemme. Minä en ole muuttunut, mutta vaimosta on tullut hauskanpitoa kaihtava ihminen. Synkkämielinen raivotar. Huokaisen ja onnittelen itseäni ihanasta luonteestani”

Vaimo hakee miestä milloin baarista paskat housussa, putkasta ja milloin mistäkin. Eräällä baari reissulla hän lähtee yllättäen erään porukan mukana käymään Ruotsissakin ja vaimollehan ei tarvitse ilmoittaa kun vasta tullessa, että tulisi hakemaan satamasta, kun hän yllättäen joutui Lappeenrantalaisen seurueen oppaaksi. Juopottelua, avioerolla uhkailua, pakkohoidon ehdottamista, ambulanssin kutsumista, juopottelua ja vielä kerran juopottelua. Kirjassa on todella paljon ajatuksia joita alkoholistin päässä liikkuu ja kuinka hän maailmaan ja maailma häneen, hänen mielestään suhtautuu. En halua paljastaa tässä kaikkea joten suosittelen lämpimästi lukemaan kirjan. Koittaako raittius? Tuleeko ero? jne… Lue myös alla olevasta linkistä kirjailijan haastattelu.

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1451449717167

Kirjaessee Johanna Jussila

Kristiina Hanhirova: Rakkautta, rukouksia ja rauhoittavia

 

 

Syöpä,

tuo ihmiskunnan viholainen, sanana jo niin kammottava ja karvoja pystyyn nostattava. Joitakin aikoja sitten syöpä tuntui olevan kuin lähes varma kuolemantuomio. Onneksi nykyään vain harvalla se on sitä.

Kristiina Hanhirova kertoo kirjassaan rakkautta, rukouksia ja rauhoittavia taistelusta miehensä, Timo Laukkion leukemiaa vastaan kahdeksan vuoden ajalta.

Joulun alla vuonna 2005 Timo meni lääkäriin oudon päänsäryn ja selkäkivun takia. Tutkimuksissa selvisi, että Timo sairasti akuuttia myelooista leukemiaa. Vakava tauti pisti elämän ihan sekaisin, selviytymisprosentiksi sanottiin 50/50. Timon hoidot aloitettiin sytostaateilla. Kunto heikkeni injektioiden takia ja Timo oli jo kolme päivää hengityskoneessa koomassa, mutta taisteli itsensä vielä rajan tälle puolelle.

Timolla oli hyvin paljon ystäviä ja he halusivat käydä tervehtimässä niin sankoin joukoin, että lopulta Kristiinan oli tehtävä kielto kaikille, koska infektioriski oli niin suuri ja huoneen muutkin potilaat kärsivät. Timon herätessä koomasta, hän puhui ensimmäiset päivät englantia ja oli aivan omissa fantasiamaailmoissaan.

Kun Timon kunto alkoi kohentua tammikuussa, alkoi heti uusi sytostaattikuuri ja lisäksi tarvittiin vielä luuydinsiirto. Toinen sytostaattikuuri menikin hyvin, pahoilta infektioilta vältyttiin ja leukemia saatiin pidettyä kurissa.

Helmikuun lopulla oli kolmas sytostaattikuuri, jota seurasi viiden viikon infektiokierre ja Timo alkoi osoittaa  taisteluväsymystä. Hoidon jälkeen vointi kuitenkin koheni morfiinilääkityksen ansiosta ja Timo pääsi kotilomalle.

Toukokuussa oli vuorossa kantasolusiirto, jossa Timo sai uuden luuytimen, infektioiden lisäksi kantasolusiirrossa pyritään ehkäisemään ja hoitamaan sekä hyljintä- että käänteishyljintäreaktioita. Elinsiirrossa(kantasolusiirto) hyljintä tarkoittaa sitä, että keho alkaa hylkiä siirrettä. Kantasolusiirrossa yleisempää on käänteishyljintä, jossa siirretyt solut alkavat hylkiä isäntäänsä.

Samaan aikaan Kristiina sairastui ja taudin diagnoosiksi tuli punajäkälä. Hoidoksi hän sai valohoitoa.

Syksy meni hyvin muutamaa infektiota ja paria sairaalareissua lukuun ottamatta ja Timo pääsi töihinkin, vaikka sairaslomaa olisi vielä ollut. Tammikuussa tuli sairaalasta tieto, että tauti olisi tuloissa takaisin. Luuydinnäytteestä oli löytynyt omia soluja eli leukemiasoluja suhteessa 50/50. Lääkärit päättivät purkaa immunosupression. Hylkimistä estävät ja vastustuskykyä lamaavat lääkkeet vedettiin melkein kokonaan pois, josta seurasi, että kunto romahti ja lisätaudiksi tuli vielä mm. keuhkokuume ja sappirakkotulehdus.

Kuin ihmeenkaupalla Timo selvisi taas kaikesta ja lopulta luuydinnäytteestäkin löytyi taas vain luovuttajaperäisiä soluja.

Vuoden 2007 lopulla Timo alkoi kaatuilemaan ja syyksi paljastui kortisoni, jota hän joutui syömään käänteishyljinnän kurissapitämiseksi. Lisäksi kortisoni ohensi ihoa ja aiheutti mustelmia ja repeämiä.

Viidentenä vuonna sairastumisesta alkoi olkapäätä kiristää. Pian myös toista ja sitten jo lonkkaakin. Syyksi paljastui taas kortisoni ja sen aiheuttama luunekroosi eli luukuolio ja tarvittiin leikkauksia. Kun näissä ei ollut vielä tarpeeksi, niin Timolle tehtiin myös pallolaajennus.

Jouluista tuli heidän perheensä painajainen. Lähes joka joulu kahdeksan vuoden ajan Timo oli joko sairaalassa tai sairaalareissu oli tulossa.

Kirjan luettuani johtopäätöksenä voi vetää, että Timo on taistelija ja selviytyjä. Kahdeksan vuotta sairastamisen jälkeen hän käy fysioterapiassa ja yrittää pitää kuntoaan yllä. Kristiina on jaksanut uskollisesti hoitaa ja kannustaa miestään nämä kaikki sairastetut kahdeksan vuotta. Sairastaminen ei ole raskasta ainoastaan sairaalle, vaan läheinen joutuu koville myös. Kristiina kirjoittaa "Meille on vuosikaudet opetettu, että jos syöt sitä, vältät tätä, liikut näin ja elät noin, niin pysyt terveenä, hyväksyttynä ja siten siis onnellisena. Näin ei ole. Sairastua voi kuka tahansa."

Essee Jaana Martiskainen

ESSEE KIRJASTA MUISTOJEN VARTIJA

Kirjan kirjoittaja on Lempi Pursiainen vuonna 1989. Kirja kertoo oman aviomiehen sairastumisesta Alzheimerin tautiin. Kirjan on kustantanut Kirjapaja ja siinä on 239 sivua sekä kirjan lopussa on ylilääkäri Paavo Riekkisen kuvaus taudista ja sen hoidollisista näkemyksistä eli yhteensä kirjassa on 252 sivua.

Lopussa olimme vain Eemeli ja Mempi menneisyyden muistoissa.

Puijonlaakso Kuopiossa, siellä minä ja mieheni Eemeli asuimme. Olimme kasvattaneet viisi lasta ja meillä oli yhdeksän lastenlasta. Eemelillä alkoi lasten iät ja nimet  hävitä muistista kultahääpäivämme kynnyksellä. Olimme sitä niin aikaisemmin suunnitelleet ja haaveilleet, kun nuoruuden häät olivat jääneet juhlimatta sodan aikoihin ja hopeahäitäkin vietettiin vaatimattomasti, mutta nyt tauti nimeltään Alzheimer on alkanut tehdä aivoissa tehtävänsä. Se mikä on Eemelille tärkeää ja minulle myös, on käden laittaminen käteen ja läheisyyden tunteminen. Eemeli on nyt 76-vuotias ja aikanaan pitkän työuran tehnyt mies kirjanpitotöiden parissa Valtiolla. Nuorena haaveiltiin eläkkeelle pääsystä ja sen tuomasta vapaudesta, mutta kuka osaa ennustaa muistisairautta etukäteen?

Eemeli hoito yleensä meidän perheen paperiasiat, kun oli töikseen niitä tehnyt. Lopulta alkoi kulua aikaa pienen lomakkeen täyttöön ja aluksi luulin sitä tahallaan viivyttelyksi. Eemeli itse sanoi, että ei enää kykene täyttämään veroilmoituksia ja muita lomakkeita ja  se oli lopulta minunkin ymmärrettävä. Muistisairaus rupesi tekemään tuhojaan. Myös raha-asioiden hoidosta Eemeli oli pääsääntöisesti vastannut, mutta nyt tämäkin asia alkoi Eemeliltä unohtua.

Kauppareissuilla oli hidasta edetä Eemelin kanssa ihmispaljoudessa, joten istutin monta kertaa Eemelin odottamaan kaupan aulaan ja sanoin, että palaan pian. Mutta Eemeliä ei useinkaan näkynyt ja kun lopulta etsimisen jälkeen hänet löysin, sanoi hän etsineensä minua. Myös kauppamatkat alkoivat olla todellinen ongelma.

Alussa kun muistiongelmat alkoivat, en vaimona ottanut niitä todesta, vaan naureskelin muistilappusille, joita löysin päivittäin sieltä täältä. Eemeli oli muuten hyvässä fyysisessä kunnossa oleva ja mielestäni hän oli yhä nuori ja poikamainen. Läheisenä en huomannut ajan kulua ja vanhenemista. Vähitellen aloin ymmärtää, että asiatasolla Eemeli etääntyi todellisuudesta pala palalta. Ajat ja paikat muuttivat muotoaan ja tapahtumat sekaantuivat toisiinsa.

Aloin tuntea häpeää ja aluksi vieraiden seurassa en yrittänyt oikoa Eemelin väärinmuistamisia, koska halusin suojella häntä tuttavien epäluottamukselta. Kahden kesken yritin palauttaa asioita oikeille raiteille. Vähättelin alkuun kuitenkin jo alkanutta ongelmaa ja en keskustellut sairaudesta kenenkään kanssa, joka olisi todennäköisesti auttanut kokonaistilannetta.

Eräänä sunnuntaiaamuna luin Savon Sanomista artikkelin Kuopiossa järjestettävistä muistihäiriötutkimuksista. Hakeuduttiin niihin ja Eemeli otettiin sairaalaan neurologisiin tutkimuksiin. Häneltä otettiin aivokäyrä, selkäydinpunktio ja muut neurologiset kokeet. Mitään näyttöä ei sairaudesta kuitenkaan löydetty, mutta Eemelille määrättiin uutta lääkettä, jota hän söi kolmen vuoden ajan ja kävi säännöllisesti muistitesteissä. Vuoden perästä ensimmäisistä tutkimuksista perustutkimukset uusittiin ja sama tulos; mies on terve, ei mitään vikaa. Ainut fyysinen vika oli palelevat jalat; Eemeli käytti välillä monia sukkia päällekkäin. Uusi lääke ja muistin tarkkailu päättyivät, kun kerta terveestä miehestä oli kyse. Eemelillä oli aikaisemmin ollut Hydergini-niminen lääke ja sen käyttöä jatkettiin. Neurologi kyllä sanoi ,että Alzheimerin tauti ei ole poissuljettu, mutta diagnoosia ei vielä voitu tehdä eli elämä jatkui entiseen malliin.

Viimeinen lapsi lähti omaan kotiinsa ja huomasimme Eemelin kanssa, että asunto jäi liian suureksi. Onneksemme samasta taloyhtiöstä vapautui myyntiin pienempi asunto, joka olisi meille juuri sopiva. Niinpä teimme päätöksen ostaa sen ja ei tarvinnut muuttaa tutuilta kotikonnuilta vieraaseen ympäristöön, joka olisi edelleen sekoittanut Eemelin päätä. Asuntoon muutto ei muistisairauden Eemelillä pahetessa sujunut ilman kommelluksia. Eemeli on ollut taitava tekemään kaikenlaista remonttia ja nyt uuteen kotiimme haluttiin uudet tapetit ja joitakin muita nikkarointia vaativia toimenpiteitä, niin minä ja Eemeli itse uskoimme, että kaikki sujuu niin kuin ennen vanhaan. Mutta näin ei tapahtunut; tapetointi meni mönkään, paloista tuli väärän kokoisia ja tapetti ei riittänyt alkuunkaan, joten lopulta menimme kauppaan, josta emme enää saaneet samaa tapettia, mutta ostimme toisen, joka meitä miellytti ja palkkasimme myös tapetoijan.

Toinen todellinen kriisi sairauden edetessä oli autolla ajaminen; mies, joka on ollut hyvä autolla ajaja, alkoi töppäillä vähän joka käänteessä. Välillä olivat auton valot rikki, joten ajettiin pimeässä huoltoasemalle, jossa neuvottiin ne laittamaan oikealla tavalla päälle. Muutenkin vaihteiden päälle laittaminen, risteyksissä ajaminen jne. teki minut melkein hermoromahduksen partaalla olevaksi. Lopulta jännitin autolla ajamista koko ajan ja autoin välillä ajamisessa siinä minkä pystyin. Minulla ei ollut ajokorttia ja lopulta rupesin ajamaan pieniä asioita ilman korttia.

Kesämökillä nikkarointi on ollut meidän perheen rakas tapahtuma ja tähän liittyy myös auto, joka on sinne mennessä välttämätön. Mutta autosta tuli rakas vihollinen. Lapset tiesivät tilanteesta ja kehottivat meitä luopumaan auton käytöstä. Mutta eihän suomalainen sisu hevillä luovuta. Enkä minäkään oikein tiennyt miten ajatella asiaa, koska ilman autoa rakas kesäpaikkamme olisi menetetty. Lopulta päätös tehtiin, että tyttären perhe ostaisi mökin ja nuorin poika auton, joten ne säilyisivät suvussa ja mökillä voisi myös jatkossa käydä. Mutta luopuminen oli Eemelille paljon vaikeampi kuin osasin kuvitella. Mutta lopulta se onnistui.

Rakkailta nuoruuden ystävättäriltä alkoi tulla kirjeitä ja se tuli yllätyksenä, että heidänkin aviomiehet olivat sairastuneet muistisairauteen. Toisen mies oli vielä väkivaltainen.  Oli  fyysistä väkivaltaa henkisen rinnalla. Lääkäri oli kehottanut pysymään vierellä, ei ollut tarjota muuta kuin mielisairaalasta hoitopaikka. Erään ystävättären mies joutui mielisairaalaan ja sieltä kuumeisena kunnalliseen sairaalaan ja hän lopulta kuoli. Ystävätär ei jaksanut edes mennä hautajaisiin.

Usko Jumalaan yhdistää minua ja ystävättäriäni. Vaikka se on monesti joutunut koetukselle näissä vaikeissa tilanteissa, kun muistisairaus on muuttanut ihmisen persoonaa. Oman mieheni kanssa olen seuroissa yrittänyt käydä, mutta Eemelin on ollut vaikea keskittyä. Usko kuitenkin on luonut voimaa kestää vaikeat ajat.

Eemelin vanhin veli kuoli, hautajaiset oli edessä ja Eemeli ei ymmärtänyt enää sairauden uuvuttamana koko tilannetta;  pukeutuminen juhlavaatteisiin oli hankalaa ja Eemeli olisi halunnut, että lähden yksin hautajaisiin. Hautajaisissa hän ei ymmärtänyt sitä, että mitä tapahtuu ja siunaustilaisuudessa kyseli, että koska mennään saunaan. Rakkain Eemelin veli kuoli  maailmasta pois ja Eemelin muistista oli jo unohtunut aikaisemmin.

 Myös sukujuhlissa jopa omat lapset nimineen unohtuivat, se oli masentavaa katsottavaa. Lapset puhumattakaan lapsen lapsista lakkasivat melkein juttelemasta Eemelille, kun ei tullut kontaktia tilanteeseen. Sauna; se kuitenkin muistui mieleen, kun oltiin porukalla. Toisaalta uskoin, että Eemeli eli mukana juhlissa ja muissa tilanteissa, joissa oli rakkaita sukulaisia ja ystäviä. Toisin kuitenkin tuntui olevan. Vaikka kerroin hänelle siitä, missä oltiin ja miksi, Eemeli tuntui, että ei ymmärtänyt eikä muistanut tilanteen oikeaa laitaa. Se murehdutti minua, miten kaukana Eemeli oli todellisuudesta.

Onnekseni Eemelillä ei juuri ollut fyysisen väkivallan oireita niin kuin ystävättäreni miehellä. Oudoin tähän liittyvä tilanne oli kun Eemeli saunassa käski hakemaan saunakaljan, vaikka aikaisemmin ei oltu kaljaa saunassa juotu. Yleensäkin saunominen alkoi muistin huonotessa muuttua sellaiseksi, että pesin omaan miestäni kuin pientä lasta.

Hain veteraanikuntoutukseen tarkoituksena piristää Eemelin mieltä ja myös omaani. Itselleni oli tarkoitus ottaa hierontaa, mutta  haaveeksi jäi. Eemeli karkaili huoneesta öisin, saunasta meinasi lähti ilman vaatteita ja muutenkin oli koko ajan silmällä pidettävä, joten istuin miesten saunan ulkopuolella odottaen miestäni, kun itselläni olisi ollut hieronta-aika. Ei tullut kovin rentouttava kuntoutusloma ainakaan minulle.

Kirkkoon ja hengellisiin tilaisuuksiin Eemeli lähtee mielellään, vaikka lisääntynyt iltaväsymys ja ajattelukyvyn heikentyminen asettavat omat rajoitukset. Lisäksi joukkotilanteessa kommunikointivaikeudet lisäävät väsymystä.

Muistisairaan jokainen päivä voi tuoda mukanaan muutoksen. Mikä eilen oli tuttua, voi tänään tuntua vieraalta. Eemelillä oli  ihosairaus ja hän oli tottunut käyttämään lääkärin suosittelemia apteekkituotteita; nyt kun muisti ei pelaa, minä saan seurata, että rakas Eemelini ei käytä pesun ja voitelun jälkeen uudestaan tavallista saippuaa  ja näitä päivittäin  muuttuvia tilanteita on paljon eri asioihin liittyen.

Mitä enemmän muistisairaan hoitaja läheistään rakastaa, sitä enemmän se vie hoitajalta voimia. Eemeli oli kiltti kuin lapsi. Käpertyi viereen nukkumaan, mutta saattoi kesken uneen pääsemisen huolehtia tekemättömistä töistä, ikänsä minusta huolta pitäneenä. Tuli tippa linssiin ja sääli Eemeliä, joka oli minua tukenut nuoruudessa. Kuitenkin Eemeli on vielä pysynyt uskollisena niille asioille, joihin on elämänsä aikana tottunut. Saa nähdä kuinka pitkään...

Joitakin mietteitä ylilääkäri Paavo Riekkisen ajatuksista.

 Alzheimerin tauti on traaginen vanhuuden mukana voimakkaasti lisääntyvä ja etenevä keskushermoston sairaus. Sairauden esiintyvyys lisääntyy 50 ikävuodesta 80 ikävuoteen noin 30-kertaisesti. Tauti on tyypillisimmin yhdistetty muistihäiriöihin ja nimenomaan lähimuistin heikkenemiseen. Muistihäiriö alkaa vähitellen ja uusien asioiden oppiminen vaikeutuu. Taudin alkuvaiheessa voi olla myös masentuneisuutta, joka tilan edetessä häviää. Myös psykoottisia oireita näkö-ja kuuloharhoineen voi esiintyä, myös puheen ymmärtäminen voi heikentyä. Samoin päättelykyky huononee ja usein esiintyy myös kätevyyden ja havaintokyvyn häiriöitä. Persoonallisuus voi latistua, oma-aloitteisuus vähetä sekä ihminen voi käydä välinpitämättömäksi.

Taudin periytymisestä ei ole varmoja näyttöjä, arvioidaan, että noin 10 prosenttia voi olla periytyvää.  Tautia on tällöin todettu useamman saman suvun jäsenellä peräkkäisissä sukupolvissa. Tällöin taudin oireet saattavat alkaa keskimääräistä nuorempana.

Kirjaessee Sara Parviainen

Riikka Lämsä, Potilaskertomus

Etnografia potiluudesta sairaalaosaston käytännöissä

”Potilaan tietosuoja murtuu lääkärinkierrolla, kun hänen asioitaan käsitellään muiden potilaiden kuullen monen hengen potilashuoneissa. Miten potilaat reagoivat tähän? Joskus samoihin potilashuoneisiin sijoitetaan sekä naisia että miehiä. Miksi näin tehdään?”

Kirjan kirjoittaja, valtiotieteen maisteri Riikka Lämsä, pohtii ja tutkii juuri näitä asioita kirjoittamassaan kirjassa. Kirja tuo esiin potilaan yksityisyyden suojan rikkoutumista sekä ongelmia potilaan kotiuttamisessa. Ongelmia voi olla myös osastolla vietetyssä ajassa, sekä hoitajien ja lääkäreiden työskentelyssä.

Kirja avaa uusia näkökulmia työhön sekä kehittämisideoita sairaalaosaston käytäntöihin.

Kirjoittaja vieraili sairaalan kolmella osastolla; Akuuttiosastolla, Infektio-osastolla sekä kuntoutusosastolla. Hän oli mukana lääkärinkierroilla, kotiutusvaiheessa sekä tutkimuksissa. Hän seuraa potilaiden päivittäisiä toimintoja sekä lääkärien, sairaanhoitajien ja lähihoitajien työskentelyä eri tilanteissa.

”Potilas haluaa vessaan ja hoitaja poistuu käytävälle hakemaan naiselle potilashousuja. Takaisin tullessaan hän avaa vessan oven näyttääkseen pöntöllä istuvalle potilaalle kahta eri housukokoa ja kysyäkseen kumman potilas haluaa. Hoitaja antaa housut potilaalle ja sanoo, että ne on helppo vaihtaa tässä vessassa. Potilas alkaa riisua kenkiään ja hoitaja sanoo, että hän voi auttaa. Potilas yrittää sanoa, että saan ne kyllä, mutta hoitaja menee kyykylleen ottamaan edelleen tarpeillaan olevan potilaan kenkiä pois. ”

Ylläoleva teksti voi kuulostaa monen hoitotyössä olevan korvaan tutulta. Housuvaihtoehtoja tarjotessaan hoitaja antoi mahdollisuuden potilaalle valita ja vaikuttaa, mutta samalla kuitenkin rikkoi tärkeä kulttuurisen intimiteetin rajan: avasi vessan oven koputtamatta tai mitään kysymättä. Tilanteessa tapahtui samalla myös omistajuuden laajentuminen: potilaan kengistä tuli yhteistä omaisuutta niin, että hoitajalla oli mahdollisuus riisua ne potilaan jaloista tämän vastusteluista huolimatta. Kuulostaako tutulta?

Asiat kuulostavat kirjaa lukiessa huolestuttavilta ja pahoilta, mutta tarkemmin ajatellen joihinkin näihin asioihin lankeaa työelämässä itsekin, niitä sen enempää ajattelematta. Teos pistää miettimään, kuinka työskentelen tulevaisuudessa lähihoitajana. Mieleeni tulee heti lähihoitajan lupaus sekä eettiset ohjeet. Toteutuvatko ne aina? Ehkä ne eivät aina toteudu, eikä sitä itse huomaa. Voisinko työskennellessäni ajatella potilaslähtöisesti, potilaan näkökulmasta. Miltä minusta tuntuisi olla potilaana kyseisissä tilanteissa?

Kirjoittaja pohtii myös aikaa, ajankulua osastolla. Hoitajilla ja lääkäreillä on jatkuva kiire, jotta kaikki tulisi hoidettua. Työhön kun kuuluu paljon muutakin kuin fyysistä potilaan hoitamista. Hoitajat voivat ajatella, ettei kaikkea edes ehdi tehdä. Mutta ajatellaan potilaan näkökulmasta. Usein kuullaan hoitajan sanovan: ”Pieni hetki, tulen kohta”, ”Kohta tulee ruoka”. Vaikka kyseessä olisikin se pieni hetki, se tuntuu potilaasta kamalan pitkältä. Sanalla ”kohta” saadaan potilas odottamaan.

”Kauanhan sillä lääkärillä menee?”

”Täällä sitä vaan nökötetään, sanoo nelospaikan potilas. Kääntäisipä joku kelloa eteenpäin, kakkospaikalla oleva potilas vastaa”

Potilaiden aika kuluu odottamiseen. Heti aamusta potilaat odottavat lääkärin kiertoa, tai edes sitä hoitajaa, joka tulisi käymään huoneessa. Sitä voisi sanoa jopa päivän kohokohdaksi. Siksi olisikin tärkeää, että potilailla olisi aktiviteettejä. Omatoimiset potilaat osaavat järjestää sitä ehkä itse, mutta entäs vähemmän omatoimiset, fyysiseltä kunnoltaan heikommat, avun tarpeessa olevat potilaat? Heille kun ei voi sanoa ”entäs jos lenkkeilet osaston ympäri?”. Näihin asioihin olisi jokaisen hoitajan kiinnitettävä huomiota.

Mielestäni kirja oli erittäin mielenkiintoinen. Se toi esiin asioita, joita ei hoitajana muista aina ottaa huomioon. Asiat ovat pieniä, mutta tärkeitä. Siksi suosittelisinkin kirjaa kaikille hoitotyössä oleville. Kirja on täynnä tärkeitä faktoja osastoelämästä ja osa asioista saattaa yllättää, ainakin näin kävi minun kohdalla. Kirja pisti miettimään.

Kirjaessee Nita Meriläinen

Arnhild Lauveng      Huomenna olin aina leijona

 

Kirja kertoi naisesta nimeltä Arnhild, joka sairastui skitsofreniaan. Hän oli yläaste ikäinen, kun ensimmäiset oireet tulivat. Sairaus alkoi hitaasti. Ensin elämä alkoi tuntua vain koko ajan sumeammalta, pelottavammalta ja hän tunsi olevansa eksynyt. Arnhild ei pystynyt tekemään ryhmätöitä tai olemaan koulussa kenenkään kanssa. Koulu hänellä meni kumminkin hyvin ja arvosanat olivat luokan parhaita.

Arnhild vietti paljon vapaa-aikaansa metsässä ja hän yritti etsiä siellä itseään. Metsä näytti hänen silmissään todella kuolleelta ja autiolta. Ainut mikä häntä auttoi, oli kultainen lohikäärme. Hän näki lohikäärmeen joka kerta ollessaan siellä. Kaikki muut metsän eläimet näyttivät siltä, että ne eivät nähneet Arnhildiä joten hän mietti, että onko häntä olemassa.
Lohikäärme sen sijaan hymyili Arnhildille ja hänelle tuli pieni toivo elämästä.

Yhtenä päivänä kun hän oli taas metsässä, hän näki saman lohikäärmeen, mutta tällä kertaa se oli vihainen. Arnhild näki itsensä pelokkaana jääprinsessana, jonka vihainen lohikäärme lopulta söi. Arnhild ei ollut ollenkaan varma onko mikään enää totta.

Seuraavaksi hänen elämään tuli ”kapteeni”, joka oli lopulta hänen ainut ystävä. Välillä hän oli ystävällinen Arnhildille, mutta jos hän teki jotain huonosti tai koulu tehtävät olivat liian huonoja arvioitavaksi, kapteeni rankaisi häntä. Arnhild löi itseään tai raapi kasvojansa kapteenin määräyksestä. Hän luuli ensin että se oli kapteeni joka häntä satutti, mutta tajusi hetken päästä että hän löi itse itseään.
Kumminkin hän tunsi, että kapteenista oli jotain hyötyä. Kerran kouluun kävellessä hän seisoi puoli tuntia tien vieressä, koska pelkäsi ylittää katua. Hänestä tuntui että tien kynnys oli 15 metriä korkea ja hän ei osannut arvioida autojen etäisyyttä. Sitten kapteeni vain käski ylittää kadun vaikka Arnhildistä tuntui että hän kuolee siinä ajassa.

Arnhildin äiti tajusi myöhemmin, että hänellä ei ole kaikki hyvin. Siitä varmaan kun kapteeni kielsi syömästä mitään, joten hän alkoi laihtua ja mennä heikkoon kuntoon. Lopulta Arnhildin äiti soitti apua ja myöhemmin hänet laitettiin suljetulle osastolle.

Sielläkään hänen ei ollut hyvä olla. Osastolla hän näki susia ja isoja rottia vaikka tiesi ettei niitä siellä voi olla. Arnhildillä oli todella tyhjä olo, joten hän yritti saada oloaan paremmaksi syömällä tapettia seinältä ja omaa patjaansa. Hän jopa yritti tappaa itsensä, koska hoitaja oli kierrolla ja tuli hälytys ja hoitaja jätti kengät ja paidan hänen huoneeseen ja lähti. Siellä oli tapana kerätä ylimääräiset vaatteet ja kengät pois huoneista. Koska hoitaja teki niin, Arnhildistä tuntui että kengät jätettiin hänen huoneeseensa, että voisi hirttäytyä nauhoihin. Hän teki valmiiksi kaiken, mutta onneksi ei kerinnyt mitään tapahtua koska sama hoitaja tuli silloin sinne.

Myöhemmin hän oli käynyt monet suljetut ja akuutit osastot ja käynyt samoja asioita läpi koko elämänsä ajan. Hän sai uhkauksia, että joutuu lepositeisiin jos ei käyttäydy kunnolla.

Yhdellä, varmaan viimeisellä osastolla jossa hän oli ja ilmeisesti jo parantumassa niin yksi hoitaja rikkoi kieltoa ja puhui Arnhildille. Hän antoi paperin jonka keskelle oli piirretty musta neliö. Arnhildin piti tehdä piirustus loppuun. Ensin hän vähän empi ja ajatteli ettei halua tehdä sitä. Hän otti värikynät ja alkoi piirtämään. Hän piirsi sinne kaikkea värikästä. Lopulta koko paperi oli täynnä erivärisiä neliöitä, ympyröitä ja muita kuvia ja se musta neliö oli tullut osaksi piirustusta.
Hoitaja hymyili ja sanoi hänelle ’’Piirsin sen keskelle suuren mustan neliön, joka tuhosi kaiken, ja piirsin sen vielä tussilla niin ettet voi hävittää sitä. Se on siinä edelleen, mutta sinä olet tehnyt neliön ympärille kuvan. Neliö ei näytä enää rumalta eikä se tuhoa mitään. Siitä on tullut osa värikästä kokonaisuutta. Mikään ei estä sinua tekemästä samaa omalle elämällesi.’’


Arnhild parani ja työskentelee nykyisin kliinisenä psykologina. Hänen nuoruus oli todella rankka ja vaikea, mutta kuitenkin hän taisteli sairauttaan vastaan ja oli elämän haluinen.

Kirja oli mielenkiintoinen ja herätti paljon ajattelemista. Mietin että miten ihminen voi tulla niin ”hulluksi” kun voi nähdä kaikenlaista, mutta kumminkin sitten parantua siitä. Varmasti pelottavaa kun ei tiedä mikä on totta ja mikä ei.
Arnhild kertoi kirjan lopussa että kolmannes skitsofreenikoista yleensä parantuu.

Kirjaessee Riitta Tahvanainen

Pakko saada – addiktoitunut yhteiskunta; Janne Viljamaa

Elämässä on kaksi tragediaa – se ettei saa haluamaansa ja se että saa.

Kirjan alkuosa pureutuu itse addiktioon, mitä riippuvuus on. Kirjassa käsitellään sekä aineriippuvuuksia että toiminnallisia riippuvuuksia ja niitä psyykkisestä, fyysisestä, sosiaalisesta ja tapoihin perustuvasta näkökulmasta. Kirja esittelee esimerkkitapausten avulla riippuvuuksia, mikä tekee lukemisesta mielenkiintoisemman.

Kirjassa käsitellään mistä addiktiot syntyvät; addiktion mahdollista geneettistä tekijää ja ympäristön laukaisemaa riippuvuutta sekä hormoonien aikaansaamaa addiktoitumista. Myös yhteiskunta saa ihmiset addiktoitumaan asioihin; koko ajan tulee olla kivaa ja elämästä täytyy nauttia. Addikti tekee päätökset lyhyellä tähtäimellä; olemme tässä ja nyt. Enää ei pysähdytä ja hiljaiset hetket ovat pelottavia; silloin täytyisi kohdata omat ajatukset. Yhteiskunnassa myös hyvästä kunnosta ja terveellisestä elämästä voi tulla syyllistämisen väline.

Kirjassa käsitellään myös stressiä ja pakko-oiresuutta työriippuvuuteen liittyen ja voit lukijana testata puratko ahdistustasi työhön.

Kirja kritisoi kilpa-urheilua ja kehonrakennusta ja kannustaa kuntoiluun oikean harjoittelun, ruokavalion ja levon kautta. Ruokaa kirjassa käsitellään osana identiteettiä, vallankäyttöä ja ruokailuun liittyvinä sairauksina (bulimia, anoreksia, pro-ana-tytöt).

Kuka vaan voi olla addikti. Hyvin palkatut urheilijat, korkean tason politikot ja menestyneet liikemiehet ovat jossain määrin riippuvaisia lajistaan ja työstään. Kirja käsittelee myös addiktin kykyä olla vanhempana lapsilleen; vanhemmat ovat enemmänkin ikiteini-aikuisia, jotka näyttävät huonoa mallia addiktoituneina lapsilleen. Addiktio on hyvin demokraattinen, se ei katso sosiaaliluokkaa, tulotasoa tai koulutusta.

Addiktiot hallitsevat elämää. Ne vahingoittavat sosiaalisia, ammatillisia, aineellisia ja perheeseen liittyviä arvoja ja sitoumuksia. Tämän vuoksi onkin tärkeää, että addiktoituneet saataisiin diagnosoitua ja tunnustamaan ongelmansa sekä saamaan hoitoa tilaansa.

Kirjassa annetaan hyviä neuvoja kuinka välttää hetken mielitekoihin sortumista ja kuinka elää välttääkseen additoitumasta. Kirjassa voi myös testata oman addiktoituneisuutensa eri addiktoiden kohdalla, annetaan vinkkejä riippuvuuksien hallintaan, keinoja esimerkiksi vähentää alkoholin käyttöä sekä kerrotaan riippuvuuksien hoidosta.

Kirjaa lukiessa tulee vääjäämättä tunne, että jokaisella on pakostakin jonkin moinen addiktio johonkin asiaan. Ei ole elämässä sellaista osa-aluetta, josta ei addiktiota saisi jotenkin tehtyä ja et osaa olla niin, ettei siitä muodostuisi ongelmallinen addiktio. Esimerkiksi ylipainon karistanut henkilö joutuu vääjäämättä muuttamaan elämäntapojaan ja tarkkailmaan syömisiään ja liikkumisiaan mikäli aikoo pysyä samoissa saavutetuissa mitoissa. Tämän kirjan luettuasi koetkin olevasi ruokiaan ja liikkumisiaan tarkkaileva addikti. Toisten munkkien syömisen vahtiminen ja moralisointi on epäkohteliasta ja ei johda mihinkään hyvään. Mutta jos kannustat lähimmäistäsi terveellisempään elämään, se tuskin tekee sinusta yhteiskunnallista ongelmatapausta, joka addiktoittaa toisen ihmisen anteeksipyyteleväksi munkin syöjäksi. Rikkauskaan ei sinänsä kirjan mukaan tuo onnea; Ladan vaihtaminen Mersuun ei tee ihmistä ikuisesti onnellisemmaksi. Pian hän alkaa pohtia aina vain hienompaan malliin siirymistä. Mielestäni asiat ei nyt kuitenkaan ihan näin yksioikoisia kuitenkaan ole. Ennemmin minä itken mersussa kuin linja-auton penkillä… Ja tuskin kaikista lottovoittajista heti kuoriutuu addikteja; osa heistä voi voiton jälkeen olla todella onnellisia ja pitkään.

Kirjaessee Johanna Hara

Saila Seppo- Elämää Asperger-lapsen kanssa

”Minut kutsuttiin katsomaan ja Pekka teki monta yritystä, kunnes lopulta meni nappiin. Harvoin onnistuin näkemään onnistuneen ollien, kickflipin.
Ihailin, kuinka poika jaksoi yrittää ja yrittää, vaikka kolhuja ja epäonnistumisia tuli tämän tästä. Pekan taidot kasvoivat, mutta hän ei ollut niin hyvä kuin jotkut toiset pojat olivat käsitelemään rullalautaa.
Pohdimme asiaa, keskityimme omaan osaamiseen harjoituksella ja sitkeydellä.”

-Kirja kertoo äidin näkökulmasta kirjoitettuna viisilapsisesta perheestä, joista keskimmäinen lapsi sairastaa Aspergerin oireyhtymää. Äiti kokee lapsen käyttäytymisen hankalasti ymmärrettäväksi. Äiti on ollyt yhteydessä perheneuvolaan, mutta siellä ei aluksi otettu asiaa ollenkaan huomioon. He pääsivät neuropsykologille ja psykologille keskustelemaan Pekan käyttäytymisestä.

”Psykologi sanoi, että ongelmat eivät johtuneet kasvatuksesta. Tuntui kuin kivi olisi pudonnut sydämestä.Toisaalta epätietoisuus oireiden vakavuudesta ja tulevaisuudesta syövytti sisintäni. Kotona minut valtasi valtava murhe. Kumpa eläisin ikuisesti tai ainakin yhtä kauan kuin poikani. Kuka Pekasta huolestisi, kun minä en enää olisi auttamassa.”

Äiti sai Pekan sairaalatutkimuksiin mutta mitään diagnoosia ei osattu heille antaa. Päiväkodissa Pekalla oli kehittämissuunnitelma ja perheneuvolassa säännöllinen puheterapia. Äiti tunsi olevansa ristiaallokossa poikansa Pekan kanssa. Asiantuntijat ja psykologit arvostivat paljon äidin tekemistä, uhrautuvuutta äitinä ja taistelua poikansa edestä. Itse äiti koki avuttomuutta, kun ei mahtanut mitään tapahtumille. Pekalle järjestettiin päiväkotiin avustaja, koska päiväkodin hoitajilla ei riittänyt jaksaminen juosta hänen perässään jatkuvaan.

Arki tuntu hankalalta eikä äiti tiedä miten saisi lapseensa kontaktin. Kuusivuotiaana Pekka otettiin käyttäytymisen tarkkailuun sairaalaan, jotta koulun aloittamisen tarpeet saataisiin selvitettyä. Päiväkodin henkilökunnan kanssa oli käyty palaverissa koska Pekan käytöstä ei alettu ymmärtää vieläkään. Äiti kertoo kirjassa että vasta koulun aloitus osoitti neurologisten vaikeuksien syyn Aperger-diagnoosiksi. Sosiaalisten taitojen kehittymättömyydestä kulminoituu Asperger-lapsen ongelmakohta, eikä se välttämättä kotioloissa tule edes esille. Kehitys kouluaikaan alkoi näkyä paremmin, käyttäytyminen parani ja äiti tajusi perustelujen auttavan Pekkaa ymmärtämään paremmin.

Pekka sai diagnoosin vasta yhdeksänvuotiaana noin kuukauden pituisen sairaalassa tehdyn tarkkailujakson päätteeksi. Hänet todettiin hyväksi jalkapallon pelaajaksi, mikä oli epätyypillistä Asperger-syndroomassa. Neurologi sanoi kumminkin ettei Pekalla ole kuitenkaan klassinen Aspergerin oireyhtymä. Äiti ja lapsi pääsivät viikosi kuntoutus- ja kehittämiskeskukseen täyshoitoon. Vaikka Pekka sai koulussa kokeista kiitettäviä, opettaja kuitenkin mitätöi kaiken ja ampui alas.  Vasta lukioaikaan Pekka sai vaihdettua koulua sellaiseen, jossa hänen tietoja ja taitojaan arvostettiin. Perhe oppi elämään Aspergerin kanssa.

 

 

Kirja oli mielenkiintoinen ja helposti luettava. Sain paljon uutta hyvää tietoa Aspergerin oireyhtymästä. Kirjan luettua oli helppo samaistua ajattelemaan miten hankalaa äidillä on varmasti ollut huolehtia Asperger-lapsesta, muista lapsista ja itsestään vielä kaiken lisäksi. Suosittelen kirjan lukemista kaikille alan opiskelijoille.