SAHU Kirjaessee Marjo Räty

RAJALTA RAJALLE

Esko Ollila

Kirja kertoo Eskon omakohtaisesta kokemuksesta sairastua Aivoverenvuotoon ja Aivohalvaukseen. Esko oli vain 32-vuotias, kun hän sai ensimmäisen kerran Aivoverenvuodon ja kymmenen kuukautta myöhemmin Aivoverenvuoto uusiutui.

Ensimmäisessä Aivoverenvuodossa mitään pysyviä vammoja ei päässyt tulemaan ja tämä hoidettiin leikkauksella kuntoon. Elämä jatkui normaalisti, kunnes toinen Aivoverenvuoto tuli, johon ei ollutkaan parantavaa hoitomuotoa.

Elämä oli pilalla, entiseen ei ollut paluuta, kaikki romahti yhdellä kertaa tuosta noin vain. Halvaantuminen vei kävelykyvyn, puhe oli epäselvää, käsissä oli vapinaa ja mikään ei ollut kuin ennen.  Hänelle oli järkytys koska hän ei pystynyt kävelemään vaan tarvitsi liikkumiseen pyörätuolia. Hänen oli vaikea hyväksyä tilannetta koska oli harrastanut juoksua ja tehnyt työtä lääkintävoimistelijana. Miten elämä kohteli näin, ei ollut paluuta työhön eikä harrastuksien pariin, päällimmäisenä tunne ettei ollut mitään.

Eskolla meni oma aikansa totutella tilanteeseen ja siihen, että hyväksyi oman kohtalonsa, pitipä siitä tai ei, koska siitä ei päässyt minnekään. Sairaudesta huolimatta elämä jatkui, oli sopeuduttava vaan uusiin olosuhteisiin ja tehtävä se, mitä pystyi.

Hän rypi itsesäälissä ja masennuksessa. Tunteet olivat sekaisin ja yhtä kaaosta, mutta hyvät ystävät ja lähiomaiset kannustivat ja tukivat jaksamaan ja yrittämään eteenpäin.

Ajattelu itsestä ja siitä missä tilanteessa oli, halu kuntoutua, kävellä vielä joskus ja saada elämä takaisin.

Alku oli haastavaa koska, piti oppia jotakin uutta ja samalla myös tottua siihen. Välillä oli hyviä jaksoja ja monesti oli tunne, ettei mikään onnistunut. Se vaati paljon aikaa, sinnikkyyttä ja periksi antamattomuutta. Kuntoutus vei monia vuosia, ennen kuin alkoi tapahtua muutoksia. Tämä oli pitkä ja kivinen tie ja se vaati kovasti harjoittelua, kärsivällisyyttä ja sitä miten motivoitunut oli kuntoutuksen suhteen.

Esko oli motivoitunut kuntoutukseen ja halusi kovasti kävellä jaloillaan, vaikka apuvälineen turvin. 7 vuotta kuntoutuksen jälkeen hän kävelee nelipistesauvojen tuella ja on onnellisesti naimisissa sekä kahden ihanan tyttölapsen isä. Silti kuntoutus jatkuu edelleen hänen elämässään.

Pitää uskoa itseensä ja siihen mitä tekee. Täytyy vaan yrittää koko ajan, senkin jälkeen kun on epäonnistunut. Mahdollisuuksia on niin kauan kuin jaksaa yrittää. Jokainen päivä on myös uusi alku ja mahdollisuus.

Elämä on kolhuja ja haavoja, oppimista ja unohtamista. Alku tuntuu ankealta, tosi kamalalta, aika opettaa hiljalleen katsomaan asioita uudella tapaa.

Terveys on jotakin sellaista, jonka todellisen arvon ymmärtää vasta, kun sitä ei enää ole. Ja näinhän se yleensä on!

SAHU Kirjaessee Kirsi Ryynänen

PALA PALALTA POIS

Kertomuksia Alzheimerin taudista

ANNELI KANTO

Pala palalta pois on koskettava tarina, jonka kirjoittajana on Alzheimerin tautiin sairastuneen naisen tytär. Teos on siis kirjailijan omakohtainen kertomus siitä, miten Alzheimer muuttaa sekä sairastunutta, mutta myös läheisen elämää.

Sairastunut on diagnoosin saatuaan 85-vuotias ja 90-vuotias silloin, kun tytär on purkanut tuntemuksiaan kirjan muotoon. Kirja kertoo siitä, kuinka sairauden edetessä tuttu ihminen muuttuu tavallaan tuntemattomaksi ihmiseksi. Se kertoo myös siitä, kuinka omaishoitajuus on raskasta niin henkisesti kuin käytännöllisesti. Omaishoitajuus on tavallaan ilmaista työtä ja yhteiskunnalle säästöjä tuottavaa. Omaishoitajuus on kuitenkin todellisuudessa arvokasta työtä, mutta valitettavasti monet hoitajat voivat sairastua myös itsekin hoitajuuden myötä.

Kirjan alussa kuvataan elävästi sairastuneen tuntemuksia siitä hetkestä lähtien, kun diagnoosi sairaudesta on saatu. Sairastunut kuvaa sairautta Pahaksi taudiksi ja toteaa sen olevan totta, vaikka se ei "tunnu".  Epätoivo sairauden tuomista elämänmuutoksista herää ja samalla toiveet kuolemasta. Turhautuminen on mielessä siitä, että ihmisen tullessa vanhaksi ja sairaaksi häntä ei enää kuunnella, ei välitetä. Kohdellaan, kuin jotain esinettä. Mielessä siintää ajatus siitä, että kaikki olisi kuin ennenkin sairaudesta huolimatta.

Kirjan loppupuolella tytär kertoo omista tuntemuksistaan ja suhtautumisestaan äitinsä sairauteen. Siitä, kuinka alkujärkytyksen jälkeen häneen iskee halu taistella sairauden etenemistä vastaan. Halusta ottaa kaikki mahdollinen tieto sairauteen liittyen, halusta tehdä äitinsä elämästä niin hyvän ja rikkaan kuin se on mahdollista. Välillä iskee turhautuminen äidin muistamattomuuden ja unohdusten myötä. Hyvä ja rakas äiti muuttuu kolmessa vuodessa persoonaltaan erilaiseksi, kuin mitä on ollut ennen sairautta. Henkilöllisyys katoaa, tunteet latistuvat ja muuttuvat teeskentelyksi. Huoli äidin hyvästä hoidosta on koko ajan läsnä, vaikka välillä on niitä huolettomiakin hetkiä.

Tämä kirja on kertomus siitä, kuinka Alzheimer vie sairastuneen vääjäämättä pois tästä maailmasta. Tuttu ihminen häviää vähitellen, persoonallisuus, äly, huolenpito, myötätunto, rakkaus ja tunteet katoavat. Jäljelle jäävät viha, katkeruus ja tyytymättömyys. Kirjassa kuvastuu kuitenkin tyttären rakkaus ja välittäminen äitiään kohtaan sairaudesta huolimatta. Se, kuinka jokainen ihminen on arvokas elämänsä loppuun saakka ja sairaudestaan huolimatta

Suosittelen lämpimästi tämän mukaansa tempaavan ja koskettavan teoksen lukemista. Alzheimer on nykypäivänä sairautena lähellä niin monen elämässä, joten kirja liikuttaa ja on ajankohtainen.

SAHU Kirjaessee Miia Eronen

Essi Jäntin toimittamassa Täyttä Elämää ADHD:n kanssa(Karisto 2016)-kirjassa on kertomuksia ADHD-oireyhtymää sairastavien henkilöiden elämästä. Kirja on tehty yhteistyössä Vaasan seudun ADHD-yhdistys ry:n kanssa. Yhteistyössä mukana on ollut myös Suomen ADHD-aikuiset ry.

LUKIJALLE- kappaleen tiivistelmä

Kirja on koottu siksi, että yleisyydestä huolimatta ADHD eri muotoineen on edelleen huonosti tunnettu oireyhtymä.

Tarinat ovat ADHD-oireisten ja heidän läheistensä kirjoittamia.

Kirjaa varten on tullut yli 100 tarinaa, joista osa on valittu kirjaan.

Elämä ADHD:n kanssa

ADHD näkyy ihmisen elämässä lapsuudesta alkaen kaikilla elämän osa-alueilla. Elämä saattaa tuntua jatkuvalta kamppailulta ja vaikeuksien loppumaton tulva voi johtaa lopulta siihen, että ihmiselle kehittyy uskomus itsestään tyhmänä, laiskana tai muuten vain epäonnistujana.

Kirjoittanut; Sami Leppämäki, ylilääkäri LT, psykiatrian dosentti.

Omaa pohdiskelua

Kirja oli erittäin mielenkiintoinen. Oli mielenkiintoista huomata, miten suuria eroja ADHD-diagnoosin saaneilla on keskenään. Tulin siihen johtopäätökseen lukiessani, että ADHD-oireet ovat erittäin yksilöllisiä. Toisilla oireet ovat lieviä ja toisilla voi olla todella suuria vaikeuksia pärjätä elämässään ADHD:n kanssa.

Mielestäni oli yllättävää lukea, että ADHD-oireisia olisi Suomessa yli 200 000 ja silti ADHD:stä tiedetään yllättävän vähän ja oireisia ei välttämättä osata auttaa tai heille kirjoitetaan aluksi vääriä diagnooseja, kuten masennus, ahdistuneisuushäiriö, kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Keräsin kirjasta oireisten vahvuuksia, jotka ovat; pystyy tekemään montaa asiaa yhtä aikaa, suoruus, rehellisyys, impulsiivisuus, taiteellisuus, mielikuvitus, sosiaalisuus, spontaanius, puheliaisuus, monipuolisuus, idearikkaus, ongelmanratkaisukyky, luovuus, sitkeys, periksi antamattomuus, avoimuus, aitous, iloisuus, kekseliäisyys, rohkeus, huumorintaju, innokkuus, kaikkea kokeileva, kaikkien kaveri.

Keräsin kirjasta myös oireisten heikkouksia, jotka ovat; paikoillaan pysymisen vaikeus, myöhästely, tavarat hukassa, ajatusten harhailu, keskittymisvaikeudet, kaikki jää kesken, impulsiivisuus, tapaturma-alttius, koti on kaatopaikka, eksyminen, häiriöherkkyys, aloittamisen vaikeus, kömpelyys, epäjärjestelmällisyys,  asioiden tärkeysjärjestykseen laittamisen vaikeus, huonomuistisuus, äkkipikaisuus, unohtelu, säheltäminen, huolimattomuus, lyhyt jänteisyys, suorasukaisuus, harkitsemattomuus.

Osa näistä heikkouksista oli myös vahvuuksia!

Kirjassa oli eri-ikäisten naisten ja miesten omia kirjoituksia, sekä myös lasten ja isovanhempienkin kirjoituksia.

Myös asuinpaikalla on merkitystä, kuinka pääsee tutkimuksiin sekä saa tarvitsemaansa tukea ja apua.

Suurin osa kirjoittajista on saanut avun lääkityksestä, pari taisi olla sitä mieltä, ettei lääkitystä tarvita koska on löytänyt oman tavan pärjätä tässä yhteiskunnassa ilman lääkitystä.

Vertaistuki on myös tärkeää ja korvaamatonta niin läheisille kuin oireisille itselleenkin.

Jos aihe kiinnostaa, niin ehdottomasti suosittelen lukemaan kirjan.

SAHU Kirjaessee Päivi Saastamoinen

Pala palalta pois

Anneli Kanto

kertomuksia Alzheimerin taudista

Pala palalta pois on kirjailija Anneli Kannon omakohtainen kuvaus siitä, mitä on elää Alzheimerin tautiin sairastuneen äidin tyttärenä.

Kirjaan on kerätty myös muiden dementiaan sairastuneiden ihmisten läheisten kertomuksia.

Alzheimer on lempeä sairastuneelle, mutta ankara omaiselle, sanoi geriatri diagnoosin antaessaan.

Kirjan alussa kerrotaan, että kirja sisältää kertomuksia Alzheimerin taudista, mutta myös kertomuksia muista dementian muodoista, joiden ilmeneminen on toisenlaista kuin Alzheimerin taudissa.

Kerronta on kepeää, jopa hauskaa ja humoristista.

Minulla on se paha tauti

Tässä osassa kerrotaan kuinka äiti viedään lääkärin vastaanotolle ja tutkitaan siellä. Äiti saa lähetteen labraan ja magneettikuvaan. Uusi käynti lääkäriin kuuntelemaan tuloksia. Läkäri kertoo, että hippokampukset ovat kutistuneet ja että äidillä on Alzheimerin tauti. 

”Pitää sanoa lapsille, että ette sitten rupea suremaan, ettekä elämäänne uhraamaan, laitatte minut ajoissa laitokseen, sanon itse mitä tahansa. Eikä tarvitse tulla lusikalla velliä suuhun lappamaan. Täytyy kirjoittaa paperit valmiiksi; edunvalvonta, hoitotahto, raha-asiat, mitä näitä on. Kaikki selväksi. Ja pitää sanoa, että suremaan ette sitten rupea.”

Äiti kertoo itse sairastumisen alkuajoista kotona. Asunnossa kulkee vierasta väkeä: ne kysyvät oletko syönyt, katsovat jääkaappiin, laittavat ruokaa nenän eteen ja käskevät syödä vaikka just olen syönyt, itse osaan ruokani laittaa. Mutta silmälasit on hävinny, puhelin on viety tai piilotettu, mies on hävinnyt, ei se ole enää kotona, missähän se aina on. Äiti eksyy vähissä vaatteissa ulos ja viimeinkin äidille järjestyy paikka hoitokotiin.

Kertomuksia Mikä-Mikä-Maasta

Tässä osassa kerrotaan myös muiden dementiaan sairastuneiden ihmisten läheisten kertomuksia.

Taistelua ajokortista

Rivoja puheita, kiroilua, haistattelua

Erimielisyyttä lääkkeiden otosta ja epäilyä myrkyttämisestä

Kesämökistä luopumista

Epäilyä rahan väärinkäytöstä

Epäilyä uskottomuudesta

Väärinymmärrystä vanhuksen voinnista ja pärjämisestä

Elämässäni on musta aukko

Isä on kuollut ja äiti on muistisairas. Kahdessa kuukaudessa otan äidiltä vallan ja vastuun. Olen niin hyvä tytär. Kun äiti sai diagnoosin, luin taudista kaiken, minkä käsiini sain. Kyselin tutuilta, joilla on dementoituneita läheisiä. Ostin vitamiineja: E, B, C, magnesium, sinkki, pii, kalkki, seleeni, omega 3. Järjestin äidille virikkeitä; vein häntä taidenäyttelyyn, teatteriin ja konserttiin. Kävimme kahviloissa, retkillä, matkustimme. Äiti kävi muistijumpassa ja muistelupiirissä. Eikä äiti ollut tyytyväinen mihinkään. Äidille ei kelpaa mikään. Kunnes ymmärrän, äiti ei muista. Kaikki katoaa.

Äiti asuu dementiakodissa ja tyttären taakka on keventynyt.         Ei tarvitse enää huolehtia. Taakka on nostettu hartioilta. Mutta olo ei kevene.

”Olen melkein iloinen. Kun äiti kuolee, olen vapaa. Olen vapaa hänen raha-asioidensa hoitamisesta, kuolinpesän hoitamisesta, viranomaisten kanssa asioimisesta, viikottaisista vierailuista. Olen vapaa suremaan suruni valmiiksi asti. Voin päästää irti, päästää irti ja palata entiseen elämäni. Kunhan saan äidin kunnialla hautaan ja perunkirjoituksen hoidettua. Sitten itken.”

Tuohon kiteytyy pakahduttavan paljon tunteita, tämän ymmärtää vasta sitten, kun on hoitanut itse Alzheimerin tautiin sairastunutta läheistä ja hänen asioitaan.

Joka tapauksessa suosittelen lukemaan tämän kirjan, kirjaa lukiessa nauratti ja tätä kirjoittaessa itketti.

HOHU Kirjaessee Annina Korhonen

Kirja essee

Kirjan nimi on: Dementia opettajamme: äidin ja tyttären tarina

Kirjan kirjoittaja: Ilenius Eila

Mielenkiintoinen oli lukea kirja. Selkeä oli myös.

Kirjassa kerrotaan äidin ja tyttären tarinaa.

Sota ajastakin on kirjoitettu jonkin verran. Siitä ajasta millaista heillä oli sodassa.

Tytär kertoo myös niistä ajoista, kun oli ulkomailla eikä päässyt äitiään katsomaan

Kirjassa kerrottiin äidin sairaudesta ja siitä miten tytär jaksoi olla äitinsä tukena.

Tytär kertoo myös niistä ajoista, kun äitinsä oli hoitokodissa, kun kotona ei pärjännyt.

Äidin kotona kävi kotihoito.

Välillä on runoja ja tekstiä mitä äiti on kirjoittanut päiväkirjaan.

Kirjassa kerrotaan miten äiti pärjää kotona ja saa apua sinne.

Tytär lukee äidille äidin kirjoittamia muistelmia vaikka äiti sano, että lukee vasta sitten, kun on äiti kuollut pois.

Miten tytär kohtaa äidin kanssa ne vaikeatkin ajat mitä äidillä on.

Tyttären äiti pääsi saattohoitoon.

Loppujen lopuksi äiti kuolee

Kannattaa lukea kirja. On todella hyvää luettavaa.

Itse tykkäsin lukea mielellään vaikka välillä on vähän surullisiakin juttuja.

Kirja laittaa miettimään asioita miksi jollekin käy näin ja sairastuu dementiaan.

Kirjaessee Heli Palkovuori

         FIGHT BACK

Kuulin tästä kirjasta ja innostuin koska halusin tietää enemmän Pekka Hyysalosta ja hänen kamppailusta ”elävien kirjoihin”.

Kirja alkaa päivästä la 24.4.2010, HELLO-elokuvan kuvauksien aloittamisesta. Aloitan lukemisen innokkaasti, mutta uni voittaa ja kirja jää kesken muutaman sivun jälkeen. Näin käy itseasiassa monta kertaa koska alussa on vain juttua sen elokuvan kuvaamisesta ja laskettelusta, mikä ei ihan hirveästi minua kiinnosta ja tuntuu pitkäveteiseltä.

Sitten tulee keskiviikko 28.4.2010, kuvauksissa Pekka päättää tehdä feikkitupla-hypyn transfer gapin yli eli jos ymmärsin oikein se tarkoittaa suomeksi temppua jossa laskija tulee takaperin hyppyriin jossa on kaksi alastuloa ja pyörii kaksi kertaa pään yli. Kaksi ensimmäistä hyppyä epäonnistuu ja hän ajattelee että kolmas kerta toden sanoo. Kuvaajat haluaisivat jo lopettaa kuvaamisen mutta Pekka haluaa tehdä vielä yhden, viimeisen hypyn kuten hän kuvaajille sanoo.

 Hän saa luvan aloittaa:

”Droppaan sisään, otan vauhtia käännyn feikkiin. Tämä on normaalia. Olen syntynyt tätä varten! Kuoleminen lienee syy, minkä vuoksi minä synnyin. En kuitenkaan kuole. Selviän. Kova tuulen puuska tarttuu minuun juuri, kun tulen nokalle. Koska liikun kovaa vauhtia, en tunne sitä itse. Ponnistan, alan pyöriä. 180 astetta, ok. 360 astetta, ok. 540 astetta, ok? Ei. Mikään ei ole läheskään ok. Jatkan nousemista ilmassa, vaikka alastulo on jo alkanut allani. Tämä menee pitkäksi. Liian pitkäksi. Aivan liian pitkäksi. Pyörin vieläkin, alastulo on jo allani. En voi pysähtyä. 1080 astetta – check, 1170 astetta – check, 1240 astetta – pam.

Hiljaisuus. Pimeys. Loppu.”

Seuraavaksi kuvausryhmän jäsen kertoo kuinka Pekka jäi vain makaamaan paikoilleen liikkumattomana, täristen ja välillä kouristellen. Päästä tulee verta. Heidän pitää vakuutella puhelimessa että nyt on tosi kyseessä ja tarvitaan helikopteria. Rinnehenkilökunta tuo Pekan moottorikelkalla ensiapukeskukseen ja siitä ambulanssilla Lapin keskussairaalaan Rovaniemelle ja siitä Ouluun yliopistolliseen sairaalaan.

16.5. otetussa pään magneettitutkimuksessa selvisi seuraavaa: Lasketteluonnettomuus, vaikea kallovamma. Hemorragiaa/ DAI muutoksia talamushypotalamusaluaalle ja frontaalisesti, okkipiaalisest sav komponenttia. Alkuun hankala aivoturvotus, viikkoon ei icp ongelmaa ja mittari poistettu. Spontaanihengitys trakarin kanssa, jäykistelee pk pään MRI kontuusio ja dai-muutosten arvioimiseksi.

Tuostahan ymmärsin vain vähän mutta jotain kuitenkin eli sen että jostain vakavasta oli kysymys.

Hattua kyllä nostan Pekalle, kun miettii että onnettomuus tapahtui 28.4.2010 ja hän oli koomassa toukokuun puoliväliin, sairastettuaan parit keuhkokuumeet yms ja 6.9.2014 kaveri vetäisee FightBack-juoksun juosten!

Mielenkiitoista oli lukea miten erilaisia kuntoutuksia hänellä oli ja mitä kaikkea apuvälineitä. Ja tuo positiivisuus, jotain aivan uskomatonta. Vaikka tuli siellä yksi kohta missä hän kirjaimellisesti tajusi sen ettei enää pystykään kilpailemaan, siitäkin selvittiin. Ja tuo energia, mikä tuossa miehessä on, ei sitä pysty sanoin kuvailemaan. Oli jo ennen onnettomuutta ja vielä se vain jatkuu.

Lopuksi haluan kirjoittaa Pekan itsensä loppusanat jotka mielestäni hyvin kiteyttää kaiken.

”Lopuksi

Olen matkalla. Määränpäänäni ei ole enää tulla maailman parhaaksi freeskilaskijaksi vaan niin hyväksi ihmiseksi kuin vain voin tulla.

Nykyään ymmärrän iloita pienistä asioista. Ennen onnettomuuttani en tajunnut, miten onnellinen minun olisi pitänyt olla. Nykyään osaan arvostaa kaikkea aivan eri tavalla, ihan tavallisia arkisia asioitakin. On yllättävän olennaista ymmärtää itse, milloin on siistiä ja hyvä olla. Kun kirjoitan näitä loppusanoja, on kulunut yli kaksi vuotta siitä, kun uskoin saaneeni kirjan valmiiksi. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Yhteistyökuvioni FightBackin ja kuntoutukseni tiimoilta ovat muuttuneet. Viivian ja minun tieni ovat erkaantuneet. Päätimme erota ystävinä ennen kuin lukuisat askareemme repisivät meidät erilleen.

Kun yksi ovi on sulkeutunut, uusia on kuitenkin avautunut. Olen saanut uusia ystäviä ja tukijoukkoja. Vasa Conceptin myötä niin oma kuntoutukseni kuin mahdollisuuteni auttaa muita ovat muuttaneet elämäni. Kuntoutuksessa on ihan erilainen meininki kuin aiemmin. Koen asioiden olevan paremmin nyt, kun uudet tuulet puhaltavat. Virheistä oppii eikä tulevaisuus huoleta minua. Olen tehnyt myös tärkeän huomion, että kun kaikki tekevät hyvää, niin vain hyviä juttuja tapahtuu. Nyt lähden pitämään hauskaa ja yritän tehdä niin paljon hyviä juttuja, että myös muilla on siistiä! Kun olen saanut tämän sanaisen arkkuni auki, voin kertoa, että jatkoa on luvassa.

Kiitos teille kaikille, jotka olette tukeneet minua matkallani – kiitos tekstin aiheena olemisesta, kirjan lukemisesta ja taloudellisen tuen antamisesta. Myös jokainen hymy, joka minulle on suotu, on ollut arvokas.

Kiitos kaikille. Fight Back!”

Suosittelen kirjaa kaikille, vaikka välillä olikin pitkästyttävä, kannattaa silti lukea!

Sen verran vielä että Pekka Hyysalo kirjoitti tämän kirjan mieluummin englanniksi, osasi kuulemma paremmin kirjoittaa englanniksi kuin suomeksi.

Kirjaessee Minna Pyykkö

Ben Furman: Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus

Ben Furman, kirjan kirjoittaja, on psykiatrian erikoislääkäri, psykoterapeutti ja koluttaja. Hän on tullut tunnetuksi ihmisten voimavaroja ja vahvuuksia korostavien menetelmien sanansaattajana. Hänet tunnetaan maailmalla mm ratkaisukeskeisen terapian kouluttajana, ratkaisukeskeisten valmennusmenetelmien ja  Muksuoppi-menetelmän kehittäjänä. Hän on kirjottanut aiheeseen liittyen useita kirjoja.

 

Tässä kirjassaan hän asettaa kyseenalaiseksi myytin, jonka mukaan loppuelämämme riippuu ratkaisevasti siitä, minkälainen lapsuutemme on ollut. Furman käyttää kirjassaan vaikean lapsuuden kokeneiden ihmisten kirjoittamien kirjeiden antamaa kokemustietoa hyväkseen murtaessaan myyttiä. Furmania haastateltiin kahteen lehteen kirjan kirjoittamisesta ja  haastattelun yhteydessä julkaistiin ilmoitus , jossa hän pyysi lukijoita, joilla oli ollut vaikea lapsuus,  kirjoittamaan hänelle kokemuksistaan ja vastaamaan kolmeen kysymykseen:

1. Mikä on auttanut sinua selviytymään vaikeasta lapsuudesta?
2. Mitä vaikea lapsuutesi on sinulle opettanut?
3. Miten olet myöhemmin elämässäsi hankkinut niitä kokemuksia, joita vaille lapsena jäit?
   Furman toteaa saaneensa kolmisensataa kirjettä ja että niiden lukeminen vasta avasi hänen silmänsä.Hän toteaa, että "ihminen on olento, joka voi periaatteessa selviytyä mistä tahansa" ja että "ihmisellä on kyky nähdä menneisyytensä - mukaan lukien siihen mahdollisesti liittynyt kohtuuton kärsimys - pikemminkin voiman lähteenä kuin kaiken pahan alkuna". Myös monet kirjeiden kirjoittajista olivat sitä mieltä, että oli hyvä, että yksioikoinen käsitys vaikean lapsuuden kohtalokkaasta merkityksestä asetetaan kyseenalaiseksi; "Monta kertaa olen nähnyt punaista, kun joku nuori tai aikuinen on lokeroitu tietynlaisen tulevaisuuden omaavaksi juuri lapsuutensa vuoksi. Itse olen sitä mieltä, että vaikea lapsuus ei takaa sen huonompaa aikuisuutta kuin ns. normaaliperheessä kasvaminenkaan".
   Mitä tarkoitetaan sanonnalla, että " ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus"? Siihen kysymykseen Furman yrittää löytää teoksellaan vastauksen.
   Länsimaisessa kulttuurissa olemme oppineet, että ihmisten psyykkkiset ongelmat johtuvat menneisyydestämme, lapsuuden kokemuksistamme.Asiantuntijat ovat esittäneet, että ensimmäiset elinvuotemme ovat myöhemmän elämämme kannalta ratkaisevia ja vanhempia, etenkin äitejä, on syyllistetty selittämällä mitä erilaisempien ongelmien johtuvan lapsuudesta.Furman kirjoittaa useista tutkimuksista, joissa selvitettiin mm ihmisten selviytymistä traumaattisesta lapsuudesta, ja toteaa, etteivät ongelmat siirry sukupuolelta toiselle Mendelin perinnöllisyyslakien mukaan.Hän kirjoittaa, että lapsuudessa koetut vaikeudet ja koettelemukset voivat lisätä henkilön riskiä kärsiä elämässään samantapaisista tai muista ongelmista, mutta ne eivät aiheuta niitä.Furman viittaa ruotsalaisen psykologin Claezonin tutkimukseen huumausaineiden käyttäjien lasten selviytymisestä, että osa päihteiden käyttäjien lapsista selviytyy hyvin lapsuudessaan ja myös aikuisina. Suomalaisen lastenpsykiatrin ja lääketieteen tohtori Eila Räsäsen tutkimuksen mukaan valtaosa Ruotsiin sodan jaloista siirretyistä ja vanhemmistaan eroon joutuneista lapsista selviytyi koettelemuksestaan hyvin vastoin yleistä ennakkoluuloa.Erilaisilla tutkimuksilla on myös tuotettu paljon tietoa riskitekijöistä eli seikoista ja olosuhteista, jotka lisäävät todennäköisyyttä sairastua, tulla poikkeavaksi tai kärsiä ongelmista. Lapsuuden riskitekijöitä voimme yrittää vähentää, mutta emme hallita maailmaa emmekä voi niitä kokonaan poistaa kirjoittaa Furman. Miksi sitten joku näyttää selviytyvän lapsuudenaikaisista koettelumuksistaan tai myönteisen kokemusten puutteestaan niin paljon paremmin kuin toinen, Furman kysyy. Ammattiauttajat ja tutkijat kiinnostuivatkin niistä tekijöistä, jotka suojaavat ja auttavat selviämään kaikesta huolimatta.
    
   Mikä on auttanut sinua selviytymään vaikeasta lapsuudesta?
   Suojaavat tekijät-käsite on syntynyt vastauksena kysymykseen, mikä on auttanut ihmisiä selviytymään vaikeasta lapsuudesta. Yksi suojaavista tekijöistä on hyvä suhde johonkin tärkeäksi koettuun ihmiseen. Jos kumpikaan vanhemmista ei ole psytynyt olemaan lapselleen vanhempana, lapsella on ollut ilmiömäinen kyky löytää ympäristöstään itselleen korvikevanhempia Furman kirjoittaa.Eräässä kirjeessä Virpi kirjoittaa "minulla oli ja on vieläkin aivan ihana kummitäti.Hän uskoi minuun ja minä uskoin häneen. Monet itkut hänen kanssaan itkin ja hänen kanssaan olen saanut monet onnelliset lapsuuden muistot." Furman kirjoittaa kirjeissä ihmisten kertoneen merkityksellisistä suhteista myös oman ikäisiin. Edelleen ihmisillä näyttää olevan ihmeellinen taito hyötyä myös muunlaisista hyvistä lapsuuden kokemuksista esim. lemmikit ovat tarjonneet pyyteetöntä hellyyttä ja ymmärrystä lukemattomille lapsille.Luonto on ollut myös monelle ihmiselle selviytymisen ehto.Edelleen Furman kirjoittaa  mielikuvituksen auttavasta voimasta niin lapsilla kuin aikuisillakin; lapset ovat luoneet itselleen mielikuvitusperheitä, jossa he ovat kokeneet rakkautta.Aikuisten kokemukset selviytymisestä vankileireiltä , kuinka he  mielikuvituksen avulla he pystyivät säilyttämään järjen. Päiväkirjojen, runojen ja muiden tekstien kirjoittaminen on myös auttanut monia kirjoittajia selviytymään toteaa Furman."Kirjoittaminen oli minulle pakotie, purkautumistie, henkinen siivous ja ihanin harrastus" kirjoittaa Taina. Monet vaikean lapsuuden kokeneet ihmiset ovat Furmanin mukaan harrastaneet pienestä pitäen aktiivisesti lukemista.Kirjoista lukijat ovat saaneet mm. vertaistukea, tietoa, uusia näkökulmia, lohtua ja ymmärrystä. Furman kirjoittaa, että suojaavien tekijöiden luettelo on lähes ehtymätön. Lapsia on auttanut selviytymään se, että he ovat huomanneet menestyvänsä koulussa tai olevansa kyvykkäitä jossakin harrastuksessa; "harrastukset veivät ajatukset pois ikävistä kotiasioista, mieli sai levätä ja ruumiista poistui jännitykset urheillessa" kirjoittaa Juhani.Monet vaikean lapsuuden eläneet ihmiset ovat joutuneet ottamaan nuorena vastuuta omasta elämästään ja itsenäistyneet."Tuo aikainen kotoa lähtö oli ratkaisu siihen, että pääsin pois helvetistä" kirjoittaa isäpuolen seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutunut nimimerkki Etsin kunnes löydän sun.Furman kirjoittaa, kuinka kirjeissään monet kertovat ,miten heissä jo lapsena heräsi tietynlainen näyttämisen  halu, joka auttoi selviytymään.Furman nostaa myös huumorin yhdeksi ihmisen selviytymiskeinoksi, "kautta aikojen ihmiset ovat vitsailleet vakavista asioista ja viljelleet mustaa huumoria setviessään kokemiaan kauheuksia". Uskonnon merkitys voiman ja toivon antajana on myös monille ollut merkityksellinen kokemus selviytymisessä.
   Selvitymisenkeinoja on siis monia ja yhtenä Furman mainitsee vielä psykoterapian ja mielenterveydellisen hoidon.Nimimerkki Paljon kärsinyt kertoo terapian auttaneen häntä.
   Kysymys siitä, mikä meitä on auttanut selviämään kaikesta huolimatta,  nostaa elämästämme esille voimavaroja, joita emme välttämättä tule muuten ajatelleeksi kirjoittaa Furman.
    
   Mitä vaikea lapsuutesi on sinulle opettanut?
   Kriisi- ja katastrofipsykologian avulla on opittu ymmärtämään paremmin sitä, miten ihminen reagoi traumaattisiin kriiseihin ja miten selviytymistä voidaan edistää. Järkyttävässä tilanteessa ihminen toimii vaistonvaraisesti, hän tekee sen, minkä sillä hetkellä parhaaksi näkee.Psykologisen ensiavun, jälkipuinnin eli debriefingin, avulla kriisin kokeneet ihmiset saavat etäisyyttä kokemaansa, kuulevat miten muut ovat reagoineet vastaavassa tilanteessa ja ymmärtävät paremmin itseään ja toisiaan. He vakuuttuvat reaktioidensa normaaliudesta ja asiaankuuluvuudesta ja huomaavat, etteivät he olisi pystyneet estämään onnettomuutta tapahtumasta. Debriefingin tarkoituksena on antaa ihmisille toivoa, vaikka kokemus olisi ollut kuinka järkyttävä tahansa, siitä voi aikaa myöten selviytyä kirjoittaa Furman. Perheväkivallan ja insestin uhreille sekä alkoholistiperheiden lapsille että monista sairauksista kärsivien ihmisten perheille on järjestetty sopeutumisvalmennuksia, kursseja ja leirejä, jotka  tarjoavat myös lapsille mahdollisuuden saada asiasta tietoa sekä tavata ja keskustella samassa tilanteessa olevien kanssa.
   Oman menneisyyden kokemusten ymmärtämisessä on monta tapaa oppia; aiheesta  lukeminen, asiantuntijoiden kuuleminen, tapahtumien pohtiminen mielessä tai keskusteleminen muiden ihmisten kanssa , jotka ovat kokeneet jotakin samaa.Tarjolla on monenlaisia ryhmiä kasvotusten sekä internetin välityksellä. Lapsuuden kielteisistä  kokemuksista keskusteleminen omien vanhempien kanssa voi olla malko haasteellista, mutta parhaimmillaan se voi helpottaa oloa melkoisesti kuten Tiina kuvaa :"olen puhunut molempien vanhempieni kanssa menneistä ja monet asiat ovat selvinneet minulle.En enää haudo itsemurhaa ja painajaiseni loppuivat puhuttuani isäni kanssa asiat selviksi". Furman kirjoittaa, että joskus ymmärtäminen voi auttaa antamaan vanhemmilleen anteeksi.
   Elämämme järkyttävistä tapahtumista piirtyy mieleemme muisto, jolla voi olla meihin joko kielteinen tai myönteinen vaikutus.Jos muistoon liittyy häpeän, syyllisyyden tai vihan tunteita se voi olla taakka, mutta jos sen mieleen palauttaminen antaa aihetta ylpeyteen se voi olla voimavara. Jokaisen tulisi voida kokea, että reaktiot traumaattisessa tilanteessa olivat mielekkäitä ja ymmärrettäviä ja olosuhteisiin nähden normaaleja. Katsoessamme omaa elämäämme taaksepäin merkityksellistä olisikin oivaltaa  omien suhtautumistapojen ja reaktioiden mielekkyys kulloisessakin tilanteessa. Myös ympäristön suhtautumisella on suunnaton vaikutus siihen, mitä me itse kokemuksistamme ajattelemme kirjoittaa Furman. Hänen mukaansa menneisyytemme on tarina, jonka voimme kertoa itsellemme monella eri tavalla. Kiinnittämällä huomiota keinoihin, joiden avulla olemme voittaneet vaikeat kokemuksemme, voimme alkaa tuntea kunnioitusta itseämme kohtaan ja muistella vaikeitakin lapsuudenkokemuksia pikemminkin ylpeyttä kuin katumusta tuntien.
    
   Miten olet myöhemmin elämässäsi hankkinut niitä kokemuksia, joit vaille lapsena jäit?
   "Me voimme jatkuvasti vielä aikuisenakin kokea lapsuuden iloja ollessamme yhdessä lasten kanssa" kirjoittaa Diana.Lasten ohella myös puoliso mainitaan usein myönteisten kokemusten tärkeimpänä lähteenä samoin lähiympäristön muut ihmiset."Suurin asia, joka on minulle vanhempieni avioeron jälkeen tapahtunut, on rakkauden löytyminen sekä sen myötä poikaystäväni vanhempiin tutustuminen.He ovat minulle se perhe, jota aina kaipasin" Sanna kirjoittaa.
   Furman kirjoittaa, että on alettu ymmärtää, että lapsi kehittyy osana  ihmisten verkostoa, johon kuuluu äidin lisäksi muitakin ihmisiä ja että lapset oppivat asioita eri järjestyksessä ja jonkin kehitysvaiheen siirtyminen ajallisesti eteenpäin ei ole ollenkaan niin kohtalokasta kuin on aikaisemmin oletettu. Lapsi hankkii myöhemmin ne kokemukset, joita vaille hän tietyssä iässä mahdollisesti jäi. Furman kirjoittaa ystävänsä psykologi Linda Metcalf olevan vakuuttunut siitä, että aikuisenakin voi vielä nauttia niistä kokemuksista, joiden yleensä toivotaan kuuluvan lapsuuteen. "En usko, että on koskaan liian myöhäsistä saada onnellinen lapsuus.En usko, että  koskaan kokonaan menetämme lapsen silmiämme.Itse asiassa vasta, kun kiellämme silmiltämme uteliaisuuden, oppimisen ja kasvamisen halun, meistä tulee yhtä kuin onneton menneisyytemme. Annamme sen hallita hankalaa elämäämme ja käytämme sitä tekosyynä,  jolla oikeutamme sen, kun sanomme en pysty. Ehkä avain täydenpään elämään ei löydykään siten, että opettelemme rentoutumista tai etsimme onnellisuutta tai mielenrauhaa vaan siten, että etsiydymme sinne, missä meitä rohkaistaan kokemaan lapsen riemua" kiteyttää Linda ajatuksiaan.
   Yksi selviytymistämme tukevista keinoista on kyky nähdä, mitä hyvää kohtaamamme kärsimys on tuonut mukanaan.Se kyky kehittyy ajan myötä.Monet kirjoittajista arvelivat, että heidän optimistinen luonteensa,sinnikkyyteensä, hyväntuulisuutensa, kykynsä nauttia aikuisena elämän pienistä asioista tai ymmärtää toisia ihmisiä tavallista paremmin juontuivat heidän lapsuuden kielteisistä kokemuksistaan. Monet ovat päättäneet myös kohdella omia lapsiaan aivan toisin kuin heitä itseään on kohdeltu: "meillä on itsestään selvää, ettei tässä perheessä harjoiteta fyysistä väkivaltaa" kertoo Aulikki. Myönteinen ajattelu, tulevaisuuden haaveilu ja myönteisten mielikuvien sijoittaminen sinne auttaa maalaamaan myös menneisyyden myönteisimmin värein. Muistamme vaikeastakin lapsuudesta hyviä hetkiä ja hauskoja tapahtumia ja samalla koettelemuksemme näyttäytyvät voimavarana.Kuten Päivi kirjoittaa "nyt voin tunnistaa omassa kehityksessäni vaikean lapsuuden saldon, joka on varjoja täynnä, jos katselen sitä varjossa ja jos katselen sitä auringon valossa, varjot häviää".
    
   Lopuksi:
   Historiaa, menneisyyden tositapahtumia, emme voi muuttaa.Tehtyä ei saa tekemättömäksi eikä tapahtunutta tapahtumattomaksi, mutta voimme vaikuttaa siihen, miten me menneisyytemme ymmärrämme ja mitä menneisyyden tapahtumat meille merkitsevät Furman kirjoittaa.Menneisyys on elävä tarina, joka muuttaa muotoaan aina sen mukaan miten tuo tarina kerrotaan, mitä merkityksiä tapahtumat saavat, mitä selityksiä niille annetaan ja mitä seurauksia niistä uskotaan olevan.Furman uskoo että voimme omilla asenteillamme edistää elämämme laatua.
   Kirjan loppuun  hän on koonnut ajatuksiaan ja ohjenuoria siitä elämänviisauksia sisältävästä materiaalista, joita lukijoiden kirjeet, alankirjallisuus ja keskustelut ihmisten kanssa ovat hänessä herättäneet:

• Arvosta sitä, miten olet selviytynyt elämäsi vaikeuksista.
• Näe kohtaamasi vaikeudet koettelemuksina, jotka ovat kasvattaneet sinua ihmisenä.
• Huomaa sisäiset ja ulkopuolellasi olevat voimavarat, sillä niitä on enemmän kuin arvaatkaan.
• Arvosta edistymistäsi ja onnistumistasi ja kiinnitä huomiota niihin merkkeihin, jotka puhuvat sen puolesta, että olet oikealla tiellä.
• Ole tietoinen siitä, mitä elämältä haluat ja tulevaisuudelta toivot.Toiveilla on taipumus toteutua, mutta mikään tuuli ei ole otollinen laivalle, jolla ei ole päämäärää.
• Usko, että ansaitset hyvän tulevaisuuden. Ja mitä raskaampi menneisyytesi on ollut, sitä paremmalla syyllä.
• Ole armollinen itsellesi ja muista, että et ole yksin.
   
  Mietteitä kirjasta
  Furman kirjoittaa helppolukuista tekstiä ja esimerkit elävästä elämästä niin Suomesta kuin maailmaltakin sekä kirjeiden kirjoittajien kokemukset auttavat hahmottamaan kirjan sanomaa. Furmanin perehtyneisyys aiheeseen näkyy teoksessa. Teos auttaa näkemään menneisyyden kokemukset voimavarana.Kirjeiden kirjoittajat ovat selviytyneet paikoin todella vaikelta kuullostavasta lapsuudestaan ja pystyneet kääntämään sen voimavarakseen.Kirjoittajat eivät ole jääneet menneisyytensä vangeiksi.Selviytymiskeinoja on ollut  monenlaisia ja usein ne ovat olleet ihmisten itsensä keksimiä/ oivaltamia.Niin kuin kirjan alussa Furman viittaa amerikkalaisen psykiatrin Milton H.Eriksonin ajatuksiin:"Ihminen tietää ongelmansa ratkaisun, hän ei vain tiedä, että tietää." Mitkä voimat meissä ihmisissä piileekään! Kirjan lukeminen herätti toivon, sai hyvälle mielelle ja vakuutti siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.