SAHU Essee Jonna Vartiainen

Prinsessa

 

Vanhempani kertoi että he olivat olleet Tuusulassa kavereiden luona, olivat istuneet taksissa ja taksikuski selitti että kun hän oli ollut pieni poika, heillä oli ollut huonot rappuset kotona niin tämä Prinsessa oli käynyt antamassa leikkiseteleitä pikku pojan (nykyisen taksikuskin) perheelle.

Tämä prinsessa-elokuva perustuu siis tositapahtumiin. Prinsessa oli siis Anna Lappalainen, hän sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä, skitsofreniaa ja hänellä oli voimakkaat harhat. Hän kuvitteli itsensä kuninkaalliseksi Buckinghamin palatsiin. Hänen hallintoalueensa ulottui Kellokosken kylään ja myös sen pankin johtajaan asti, hovi oli joukko potilastovereista.  Kamarineitona toimi Christina Von Heyroth jonka kanssa Prinsessa kerkisi käydä jo Tukholmassa asti.

Hän joutuu mielisairaalahoitoon Kellokoskelle, on ollut muissa hoitokodeissa/sijaiskodeissa. Vastapuolta edustaa, ajanmukaisista hoitomenetelmistä innostunut lääkäri Grotenfelt, joka halusi parantaa Annan harhoistaan, mutta hänen lääkärikollega Lonka mietti, miksei Prinsessa saisi olla Prinsessa, jos hän haluaa olla hän.

Lopulta hänen vain annettiin olla se Prinsessa, joka hän halusi olla. Häntä hoidettiin 1900-luvun mielisairauden hoitomenetelmillä, hän kävi myös lähellä lobotomiaa, joka oli vasta rantautumassa Kellokosken sairaalaan.

Siinä näytettiin sen ajan hoitomuotoja ja että miten hoidettiin skitsofrenia potilasta.

Mielestäni elokuva pisti miettimään sen ajan hoitomenetelmiä, esim. kuumat kylvyt potilaan rauhoittamiseen, tai pakkopaidat. Toisaalta pakkopaidat on muuttunut lepositeisiin, mutta niitäkin vain lääkärin luvalla. Siihen aikaan myös kehitysvammaisia lapsia pidettiin mielisairaina esim. tuossa elokuvassa näkyi Down-lapsia.

Elokuva oli hyvä ja mielenkiintoinen. Elokuva ei ollut vain draamaa, vaan myös komediaa. Prinsessa-elokuva kuvastaa ihmisten hyväksymisestä sellaisena kun he ovat ja erilaisuudesta. 

SAHU Essee Tamara Vedentcova

Minun essee Heli Rintalan kirjasta Liian ihmeellinen maailma: Asperger-ihmiset kertovat.

Olen katsonut lähetystä TV:ssä Asperger-ihmisestä. Se herätti minun kiinnostus, koska minulla on vähän tietoja tästä häiriöstä. Tässä lähetyksessä oli Asperger-nainen, joka kertoi, miten se on vaikea ilmaista omia tunteita. Esimerkiksi, kun hän kertoi toiselle ihmiselle, että hänen isä on kuollut eilen ja sama aikana hän hymyili.

Sen takia halusin tutustumaan ja tutkimaan enemmän Aspergerin oireyhtymää.

Kirjassa kertovat eri-ikäiset Asperger-ihmiset omasta elämästään ja siitä millaista on elää ns. neuronormaaleiden maailmassa. Myös Asperger-lasten vanhemmat kertovat millaista on kasvattaa erityislaatuista lasta ja tukea aikuista lastaan.

Kirjan alussa on selitys, mitä tarkoittaa Aspergerin oireyhtymä.

Aspergerin oireyhtymä on autismin kirjoon kuuluva laaja-alainen, neurologinen kehityshäiriö, jonka syitä ei vielä tarkkaan tunneta. Aspergerin oireyhtymän diagnostisiin kriteereihin kuuluvat vaikeudet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, intensiiviset ja usein hyvin erikoiset kiinnostuksen kohteet (esim. juna-aikataulut) sekä kaavamaiset käyttäytymismallit. Asperger-ihmisillä voi olla vaikeuksia ymmärtää toisten ihmisten tunnetiloja, sanatonta viestintää ja kirjoittamattomia sääntöjä. Asperger-ihmisen voi olla vaikea analysoida, yhdistää ja järjestää aistimuksiaan.

Kirjassa on mielenkiintoisesti kuvattu Aspergerin-ihmisten erityispiirteitä. Esim. Sami oli 4-vuotias, kun hän ensimmäinen kerta näki kuolleen eläimen. Sen jälkeen hän alkoi kiinnostaa elämän ja kuoleman kysymykset. Kuolema on Samin mieltä askarruttava asia. Hän halusi käydä kasteella, liittyä kirkkoon ja mennä rippikoulun heti, kun se oli mahdollista. Toinen esimerkki on Olli. Hänellä oli monta rituaaleja ja pakko-oireitä, kuten esimerkiksi, poika voi mennä nukkumaan mennessään kuulla edelleen äidiltään tietyt sanat järjestyksessä. Viimeinen lause on aina Nähdään aamulla.

Kirjassa on myös tiedot hoidosta ja miten voi auttaa Asperger-ihmisille.

Asperger-lapset käytettävät kommunikoinnin apuna kuvia ja sarjakuvia, sosiaalisten tarinoiden kirjoittamisella voidaan auttaa lasta ja nuorta ymmärtämään, miten toimia eri tilanteissa.

Kuntoutus ja erilaiset terapiat auttavat Asperger-ihmistä jäsentämään kokemuksiaan, ilmaisemaan omia tunteitaan ja tulkitsemaan muiden ihmisten tunteita.

Aspergerin oireyhtymään ei ole olemassa parantavaa lääkehoitoa. Usein esiintyvää ahdistuneisuutta, masentuneisuutta ja impulsiivisuutta voidaan lievittää erilaisilla masennus- ja psyykelääkkeillä. Tavallisesti esiintyviä univaikeuksia voidaan lievittää melatoniinilla.

Mielestäni tämä elämänmakuinen kirja tarjoaa rehellisiä kuvauksia siitä, miltä maailma näyttää ja arki tuntuu, kun elämässä on läsnä Aspergerin oireyhtymä. Mielestäni se on mainio teos antamaan vertaistukea ja lisäämään neuronormaalien ymmärrystä. Sen lukeminen ei olisi pahitteeksi kenellekään.

KTO Essee Anni Kivimäki

Kyllikki Kerola – Lauri, poikani Lauri

 

 

 

Kyllikki Kerolalla on autistinen lapsi, Lauri. Lauri syntyi lokakuussa 1973 Kerolan perheeseen, jossa ennestään oli yksi tytär. Kyllikki kirjoittaa kirjaa Lauri poikani Lauri Laurin kahdeksasta elinvuodesta.

 

Kun Lauri syntyi hänellä ei tunnistettu vielä autistisia piirteitä, kunnes hän kasvoi ja ei kehittynytkään niin kuin normaalit lapset. Eräänä päivänä hän sai kohtauksen, jotka jatkuivat koko Laurin elämän ajan. Niitä ruvettiin tutkimaan, eikä niiden syytä löydetty koskaan. Kohtaukset saattoivat tulla sarjoittain tai yksittäisinä. Kohtauksen aikana hän sinertyi, silmät kääntyivät nurin, hengitys pysähtyi ja koko vartaloa kouristeli. Lauri söi lääkkeitä kouristeluun.

 

Kyllikki kertoo, että Lauria on pitänyt syöttää koko hänen elämänsä ajan. Hän ei myöskään osannut olla siisti, joten joutui myös käyttämään vaippoja. Lauri oppi kävelemään puolitoista vuotiaana, mutta ei oppinut puhumaan kunnolla.

Lauri oli iloinen ja vilkas lapsi, joka tutki kaikkea innoissaan. Hän juoksenteli useasti varpaillaan ympyrää ja rapsutti kädellään vastakkaista olkapäätään. Vanhemmat saivat Laurin huomion laulamalla tuttua laulua, kertomalla tutun lorun tai sanomalla sanan mikä tarkoitti yleensä leikkimistä. Huomion kiinnittäminen tai katsekontaktin löytäminen oli muuten vaikeaa.

                     

Kyllikki ja Lauri kävivät usein sairaaloissa Helsingissä ja Kuopiossa. Siellä hän oli tutkimusjaksoilla, jossa hänen autismisuuttaan tutkittiin. Lauri kävi myös kaksi kertaa parin viikon kestoisella hoitojaksolla Honkalammin keskuslaitoksella. Kyllikki vaihtoi kirjeitse kuulumisia Laurin voinnista ja lääkkeiden toimivuudesta helsinkiläisen lastenlääkärin kanssa.

 

Talvesta -79 lähtien Kyllikki piti Laurille päivittäin ”koulua”. Tämä opetusohjelma laadittiin Honkalammin työntekijöiden kanssa. Se sisälsi yksinkertaisten kuvien katsomisen ja niiden nimeämisen, palikoiden poistaminen laatikosta, pallon ottamisen ja antamisen, erivärisillä kynillä piirtämisen ja rytmillisten laulujen kuuntelemisen. Tämän aikana Lauri oli oppinut keskittymään ja suorittamaan joitakin tehtäviä.

 

Kyllikki synnytti -78 Sampo nimisen pojan. Hän oli terve niin kuin esikoinenkin. Kolmannen lapsen synnyttyä Laurin tilanne ei ollut kehittynyt toivotulla tavalla. Kahdesta lapsesta huolehtiminen oli rankkaa, kun molempia piti hoitaa samalla tavalla esim. syöttää, vaihtaa vaippa, yms.

 

Lauri pääsi lahtelaiseen Sylvia-kotiin, joka osoittautui hyväksi paikaksi Laurille. Hänen vanhemmat luottivat työntekijöihin ja pitivät heidän asiantuntemuksestaan. Lauri meni koeajalle esikoululaiseksi ja aloittaisi seuraavana syksynä ensimmäisellä luokalla. Välimatka oli pitkä, mutta he soittelivat vanhemmille viikoittain. Lomat vietettiin kotona perheen kanssa juhlistaen.

 

Laurin ollessa kahdeksanvuotias Sylvia-kodista soitettiin ja kerrottiin Laurin kuolleen. Myöhemmin ruumiinavauslääkäri kertoi kuoleman johtuneen kohtauksesta. Joulun jälkeen Laurin hautajaiset pidettiin ja hänet haudattiin Rovaniemelle perhehautaan.

Kyllikki toivoo, että kirjan avulla saataisiin kehitysvammaisille oikeuksia ja parempaa palvelua.

 

Mielestäni kirja oli kiinnostava kertomus Laurista ja hänen elämästään. Kirjaa oli helppo lukea. Kirjassa erityisesti oli kiinnostavaa autistisen lapsen elämä. Jäin kaipaamaan parempaa kuvaa Laurista.

 

Kirjasta sain hyviä vinkkejä, joita voin hyödyntää työelämässä. Ennakointi on tosi tärkeää. Siihen sisältyy huonekalujen sopivuuden varmistaminen, siivoaminen, lapsen tarkkailu, pienten esineiden laittaminen piiloon ja niin edelleen.

 

SAHU Essee Joni Soininen

Yksi lensi yli käenpesän

Pääosissa: Jack Nicholson, Danny De Vito, Louise Fletcher, Brad Dourif, William Redfield, Will Sampson, Christopher Lloyd, Scatman Crothers

1975 ensi-iltansa saanut Milos Formanin ohjaama elokuva, joka perustuu Ken Keseyn kirjoittamaan samannimiseen romaaniin.

Randall Patrick McMurphy saapuu mielisairaalaan, jossa halutaan tutkia, onko hän mielisairas. Hän on ollut ennen sinne joutumistaan vankilassa kahdesta pahoinpitelystä ja alaikäisen kanssa makaamisesta. McMurphy on puhdas kapinallinen, joka vastustaa sairaalan ylihoitajan Mildred Ratchedin ajamia traditioita. Suurimmillaan tämä kapinointi johtaa kalastusretkeen, jonne päästäkseen McMurphy varastaa linja-auton ja veneen ja lähtee kalastamaan yhdessä mielisairaalassa tapaamiensa potilaiden kanssa.

Sairaalassa McMurphy tutustuu myös Päällikköön, jättikokoiseen intiaaniin, jota pidetään kuuromykkänä. McMurphy saa kuitenkin tietoonsa Päällikön salaisuuden: hän osaa puhua eikä ole mielenvikainen. He päättävät paeta sairaalasta yhdessä. McMurphy joutuu kokemaan sähköshokkihoidon pikku mellakan jälkeen. Sieltä tullessaan hän esittää täysin lamaantunutta potilasta, mutta vinkkaa silmällään Päällikölle vain näyttelevänsä ennen kuin paljastaa pilailunsa muillekin potilaille ja hoitajille.

Pakoillasta tulee täysi katastrofi. Potilastovereiden pitämien juhlien jälkeen McMurphy saa herätä aamulla ja havaita hoitaja Ratchedin saapuneen osastolle. Kun hoitaja Ratched poistuu, McMurphy ja Päällikkö yrittävät pakoa pihistämänsä avaimen kanssa. Pelonsekainen huuto kuitenkin katkaisee paon, kun käy ilmi, että potilas Billy Bibbit on tappanut itsensä. Hoitaja Ratched on valmis painamaan tapauksen villaisella ja jatkamaan tuttujen traditioiden varassa, jolloin McMurphy hyökkää kuristamaan tätä. McMurphy viedään pois.

Jonkun ajan kuluttua McMurphy tuodaan yöllä takaisin osastolle ja häntä odottamaan jäänyt Päällikkö haluaa paeta. Käy kuitenkin ilmi, että McMurphylle on tehty lobotomia, eikä hän enää ole tietoinen ympäröivästä maailmasta. Päällikkö ei kuitenkaan halua jättää ystäväänsä siihen kuntoon ja tukahduttaa hänet tyynyllä kuoliaaksi. Sitten hän kävelee sairaalan pesuhuoneeseen, nostaa painavan lavuaarin syliinsä, heittää sen ikkunasta avaten pakotien ja pakenee itse.

 

Mielestäni elokuva oli todella hyvä, koskettava ja kertova oman alan näkökulmasta.
McMurphy; väärinymmärretty, hyväsydäminen mutta rikollinen. Elokuvassa tuli paljon esiin mielisairaista ja vanhan ajan laitoshoidosta. Myös lobotomia nähtiin elokuvan lopussa.
Verraten nykyiseen; lääkkeet jaettiin luukusta, hoitajat todella virallisia ja eläminen kuin vankilassa.
 
Mielestäni elokuvaan ei olisi voinut valita parempia näyttelijöitä, sekä vuorosanat että kohtaukset ovat suunniteltu todella hyvin.

KTO Essee Mira Tuhkanen

Päivi Alasalmi – Loistava yksinhuoltajuus

 

”On pakko jaksaa, ja kun jaksaa, se kantaa hedelmää tulevaisuudessa. Yksinhuoltajalla ei ole varaa lyödä hanskoja tiskiin.”

”Vähemmän sanoja, enemmän tekoja.”

 

Päivi Alasalmen Loistava yksinhuoltajuus kirjassa on haastateltu kymmentä eri yksinhuoltajaa, kolmea yksinhuoltajaisää ja seitsemää yksinhuoltajaäitiä. Myös kirjan kirjoittajan tarinoita, vinkkejä ja avustuksia oli oman kokemuksen takaa. Jokaisella heistä oli ihana koskettava ja jännittävä tarina, kuinka heistä tuli, tai he pääsivät yksinhuoltajaksi. Kirjassa kerrotaan mitkä tekijät auttavat heitä pärjäämään ja onnistumaan vanhempina. Kirjassa tuli hyvin esille, minkälaisia yhteiskunnan tarjoamia avustuksia ja vinkkejä on, ja mistä voi hakea tukea henkiseen jaksamiseen.

 

Olen elänyt koko elämäni ajan perheessä, johon kuuluu äiti, isä ja pikkuveli. En ole ikinä ennen kuvitellut elämää, jos jompikumpi vanhemmistani olisi yksinhuoltaja. Luettuani kirjan mietin myös omaa elämääni, jos olisin yksinhuoltajaperheestä. Olisiko elämäni samanlaista? Ei olisi. En välttämättä ikinä olisi saanut hienoa mahdollisuutta harrastaa hieman kalliimpia harrastuksia, ratsastusta sekä moottoriurheilua. En olisi ikinä päässyt asumaan maaseudulle isoon omakotitaloon järven rannalla rakkaan perheeni kanssa. Olen todella iloinen, että perheeseeni kuuluu molemmat vanhempani.

 

Minulla on ystäviä, jotka tulevat yksinhuoltajaperheestä. He ovat kertoneet joskus omasta elämästään, kuinka heillä ei ole esimerkiksi varaa kalliisiin merkkivaatteisiin tai harrastuksiin. Ymmärrän nyt paremmin perheen yksinhuoltajaa, kuinka paljon hän on vastuussa perheestään. Yksinhuoltajasta saattaa tuntua, että hän on epäonnistunut kasvatuksessa, kun lapsella ei ole kaikkea hienouksia toisinkuin lapsen kavereilla saattaa olla. Tämä on väärä ajattelutapa. Yksinhuoltaja kasvattaa aivan varmasti yhtä hyviä ja päteviä lapsia kuin ne vanhemmat, jotka kasvattavat lapsensa yhdessä.

 

Kirjassa tuli esille myöskin yksinhuoltajiin kohdistuvaa syrjintää ja jopa kiusaamista. Yksinhuoltajat saavat kaupungilla, työpaikoilla ja jopa lastensa koulussa kuulla, onko hän pätevä vanhempi tai kuinka hänen lapsella on huonommat harrastukset ja halvemmat vaatteet. Nämä ihmiset ei ymmärrä, kuinka haastavaa ja rankkaa on olla yksinhuoltaja. ”Yksinhuoltajana olo on kuitenkin kuin omaishoitajan työtä, ’hoidokissa’ on kiinni 24 tuntia vuorokaudessa seitsemän päivää viikossa.”

 

Käyn hieman tarkemmin läpi yhtä kertomusta, jossa yksinhuoltajaäiti ottaa lapsensa mukaan, pakkaa matkalaukut ja lähtee Afrikkaan. Kerron tästä kertomuksesta tarkemmin, koska mielestäni se on todella jännittävä lukea, sillä se nostatti sekä vihan että herkät tunteet pintaan. Vihan tunteet aiheutti tarinan mies, sillä hän käyttäytyi todella typerästi perheen äitiä kohtaan. Herkkiä tunteita puolestaan tuli kertomuksen loppupuolella, kun äiti ja lapset olivat viettäneen monia vuosia mahtavasti Afrikassa.

 

Suomalainen nuori nainen lähti Pariisiin työpaikkansa sivukonttorille, ja matkan aikana hän tapasi siellä tulevan miehensä klubilla, jossa kävi paljon kuuluisia taiteilijoita, arkkitehtejä, näyttelijöitä ja muita julkkiksia. Pariskunta asui ensimmäiset seurusteluvuodet Pariisissa, ja naimisiin mennessä he muuttivat Suomeen, Helsinkiin. Ensimmäisen lapsen he saivat muutaman vuoden asuttuaan Suomessa. Pari vuotta he elivät tavallista perhe-elämää, kävivät töissä ja viettivät arkea yhdessä. Ennen toisen lapsen syntymää perheen isä jäi kiinni pettämisestä, nainen ei ollut tottunut siihen eikä tiennyt kuinka suhtautua. Muutama viikko siitä heille syntyi toinen lapsi. Toisen lapsen syntymisestä äiti oli hieman vihoissaan isälle, sillä isää ei kiinnostanut mikään muu kuin oma itse ja työ.

 

Synnytyksen jälkeen isä muuttui kummalliseksi ja alkoi haukkua äitiä. Pian puheet ottivat vallan äidin mielessä ja hänen itsetunto katosi. Isä ei halunnut mitään roolia perheessä, ja lupautui auttamaan vain, jos äidillä oli jokin erityistilanne, ettei pystynyt viemään lapsia hoitoon. Perheen äiti alkoi irtautua suhteesta, ja rupesi tapailemaan toista miestä. Kolmen vuoden jälkeen äiti otti eron, ja haki myöskin yksinhuoltajuutta. Yksinhuoltajuus myönnettiin ja äidille sekä lapsille oli tulossa suuri muutos elämään. Äiti sai työpaikan Afrikasta joten he pakkasivat ja lähtivät kohti uusia seikkailuja.

 

Äidin ja poikien elämä oli paljon parempaa Afrikassa. Heillä oli kokki, sisäkkö, puutarhuri, autonkuljettaja ja vartijat. Äidin työpäivän jälkeen he saivat viettää laatuaikaa yhdessä, eikä aikaa mennyt kotona tehdessä askareita. He asuivat Afrikassa seitsemän vuotta, ja muuttivat takaisin Suomeen, koska vanhempi poika pääsi Helsinkiin IB-lukioon.

 

Mielestäni kirja on todella hyvä ja mielenkiintoinen lukea. Luettuani kirjan minulla oli aivan eri käsitys yksinhuoltajien elämästä kuin ennen kirjan lukemista. Kirjaan on haastateltu myös miespuolisia yksinhuoltajia, joka muutti kokonaan käsitykseni. Olen ajatellut, että naiset ovat parempia yksinhuoltajia, mutta aina se ei pidä paikkaansa. Moni yksinhuoltajaäidin sekä -isän tarina sai minut jopa herkistymään.

SAHU Essee Anna-Maria Turunen

Yksi lensi yli käenpesän

Perustuu Ken Keseyn romaaniin.

Ohjaaja Milos Forman, valmistumisvuosi 1975.

Pääosissa; Jack Nicholson, Danny De Vito, Louise Fletcher, Brad Dourif, William Redfield, Will Sampson, Christopher Lloyd, Scatman Crothers

 

Elokuvan alussa Jack Nicholsonin esittämä kapinallinen ja pikkurikollinen Randall Patrick McMurphy saapuu mielisairaalaan kartoitukseen. McMurphy ei ole mielisairas vaan hiukan virkeämpi ja aktiivisempi kaveri, jonka takia hän joutuu erittäin kylmäkiskoisen ylihoitajan silmätikuksi.

McMurphy ystävystyy potilaiden kanssa ja saa nämä tekemään asioita joita he eivät ole koskaan ennen tehneet. Hän pyörittää myös korttirinkiä pesutiloissa, josta jää kiinni ja pesutilojen käyttöä rajoitetaan.

Mielisairaalassa on myös Päällikkö, jättikokoinen intiaani, jota kaikki pitävät kuuromykkänä. McMurphy on ensimmäinen joka saa kontaktin Päällikköön korispelin yhteydessä, Päällikkö on aivan ylivoimainen pelaaja kokonsa takia.

Potilaat käyvät säännöllisesti läpi ongelmiaan eräänlaisissa potilaskokouksissa, yhdessä ringissä istuen. Monien sattumusten kautta eräs potilaskokouksista päättyy mellakkaan ja McMurphy ja Päällikkö joutuvat sähköshokkihoitoon, ennen hoitoa Päällikkö paljastaa salaisuutensa McMurphylle, hän kuulee ja puhuu!

McMurphy järjestää toisille potilaille myös ikimuistoisen kalastusretken pakenemalla ja varastamalla linja-auton, kyydissä täyslastillinen hulluja, kuten potilaat itseään nimittävät.

Ylihoitajaa McMurphyn tempaukset ja tämän persoona eivät miellytä, hän kohtelee tätä ja muitakin potilaita todella kylmäkiskoisesti ja epäoikeudenmukaisesti sekä manipuloi heitä.

McMurphylle selviää että hän ei välttämättä pääsekään mielisairaalasta helposti vapauteen, ylihoitajan puheilla on suuri vaikutus siihen kuinka kauan hän joutuisi siellä olemaan. Hän päättää paeta Päällikön kanssa, mutta ensin järjestää pakoillan kunniaksi juhlan. Juhlat ovat kosteat ja kaikki potilaat pääsevät niistä osalliseksi. On juomaa ja naisia paikalla.

Aamulla vartijat ja hoitajat tulevat töihin ja löytävät sammuneet juhlijat.

Ylihoitajan reagoinnin takia yksi potilaista päätyy itsemurhaan, jolloin McMurphyn patoutumat ylihoitajaa kohtaan pääsevät valloilleen ja hän yrittää kuristaa hoitajan. Vartijat irroittavat McMurphyn hoitajasta ja vievät pois paikalta. Myöhemmin hänet tuodaan takaisin osastolle. Päällikkö on odottanut McMurphya ja haluaa paeta tämän kanssa, mutta hän huomaa ettei McMurphy enää ole tässä maailmassa, hänelle on tehty lobotomia. Päällikkö tekee ystävälleen viimeisen palveluksen, hän ei halua jättää McMurphya elämään vihanneksena koko loppuiäkseen mielisairaalaan, vaan hän tukehduttaa tämän tyynyllä.

Elokuvan loppukohtaus on koskettava ja upea. Jättikokoinen intiaani astelee pesuhuoneeseen, nostaa satojen kilojen painoisen marmorialtaan ylös, heittää läpi ikkunan ja pakenee juosten vapauteen.

 

Olen nähnyt elokuvan useita kertoja ja joka kerran se on yhtä koskettava. Nyt hoitoalaa opiskellessa se avaa aivan uusia näkökulmia. Potilaat ovat eläneet melkoisessa vankilassa  ja lääkkeenjako on tapahtunut yhdestä luukusta, työasut ovat oikein viralliset, päässä olevia hilkkoja myöten. Yhtäläisyyksiäkin tähän päivään on, sähköshokkihoidot ovat edelleen käytössä. Mutta asia mikä elokuvasta jää olosuhteita ja käytäntöjä enemmän mieleen on täysin empatiakyvytön ja kylmäkiskoinen ylihoitaja, ja tämän suhtautuminen potilaisiin, hän on epäoikeudenmukainen ja kaikki inhimillisyys puuttuu. McMurphy taas on väärinymmärretty kapinallinen, jolla on hyvä sydän, hän on ajautunut joskus tekemään vääriä tekoja mutta hän ei ole paha ihminen, vain väärinymmärretty ja oikeilla apukeinoilla ja tuella hänestä olisi tullut kunnon kansalainen, mutta hän ei saanut mahdollisuutta siihen. Elokuva on myös tarina ystävyydestä, McMurphyn ja Päällikön ystävyys on elämää suurempaa, jonka Päällikkö myös viimeisellä teollaan osoittaa. Elokuva herättää suuria tunteita ilosta suruun, suosittelen katsomaan ehdottomasti.

SAHU Essee Minna Pyykkö

ESSEE ELOKUVASTA VALKOINEN RAIVO                                                                  

Ohjaaja Arto Halonen

Elokuva on tositarina Lauri-pojasta, ja hänen kauttaan muista, jotka ovat koulukiusaamisen ja lapsuudessa koetun trauman yhdistelmän seurauksena täynnä raivoa, mikä voi johtaa kouluampumisiin ja muihin äärimmäisiin väkivallantekoihin.

Lauri oli tavallinen poika, koulussa hiljainen, tunnollinen ja menestyvä. Kotona oli kaikki hyvin ja välit vanhempiin hyvät.

Yhtenä päivänä Laurin tultua koulusta, hän sain kuulla, että hänen isänsä oli jäänyt rekan alle ja kuollut.

Isä oli ollut hyvin menestyvä ja siksi hautajaisissa oli paljon Laurin mielestä outoja vieraita, ihan ulkomailta asti. Se teki hautajaisista epätodellisen tuntuiset.

Isän kuoltua, äiti odotti, että 9-vuotias Lauri ottaisi miehen paikan talossa ja hoitaisi siihen kuuluvat työt ja niin Lauri tekikin, hän ei saanut elää lapsuuttaan vaan joutui pienenä jo vastuuseen ja aikuisen rooliin kotona.

Lauri aloitti uuden koulun, jossa hän oli paras oppilas, hän sai parhaat arvosanat, hän pukeutui hyvin ja oli hyväkäytöksinen. Tämä aiheutti närää muissa oppilaissa ja he alkoivat kiusata ja mollata Lauria.

Lauri kertoi kotona kiusaamisesta äidille, mutta äiti kehotti antaa asian olla ja hyväksyä se. Jonkin ajan kuluttua äiti kuitenkin tuli koululle puhumaan opettajille kiusaamisesta, opettaja olivat hämmentyneitä ja närkästyneitä, ei heidän koulussa semmoista tapahtunut. Opettajien mielestä vika oli Laurissa, joka ärsytti ja provosoi uhallaan ja muiden täytyy puolustautua.

Myös tytöt osallistuivat kiusaamiseen. Lauri ei koskaan lyönyt takaisin, mutta hän tunsi, että hänen sisällään tapahtui jotain.

Kiusaaminen lisääntyi ja rajuuntui vuosivuodelta. Lauri koetti unohtaa kiusaamisen uppotumalla opiskeluun, mikä näkyi koulumenestyksessä, hän oli muita parempi.

Lauria auttoivat jaksamaan eteenpäin luontokuvaus ja pari tärkeää ihmissuhdetta.

Alkoi lukio, kiusaaminen jatkui, vähemmän fyysisenä. Kiusattuna oleminen esti suhteet tyttöihin. Lauri mietti, miten hän selviää. Lauri oli isokokoinen ja olisi milloin vain voittanut kiusaajien johtajan, jolloin muutkin olisivat jättäneet hänet rauhaan, mutta Lauri oli kasvatettu periaatteella ”pahuutta ei kosteta pahuudella, eikä väkivaltaa väkivallalla.” Kiusaajat ihmettelivät, miksi Lauri ei lyö takaisin tai tee vastarintaa, mikä pahensi kiusaamista.

”-Psykologiassa käsiteltiin agressiota ja luulen, että tää on paljo teille vaikeampaa kuin mulle, mä oon luultavasti teille vaan hoitomuoto.”

Ylimielisyys ärsytti kiusaajia. Lauri jatkoi asioiden älyllistämistä, joka teki kiusaajista aseettomia, koska heiltä loppuivat sanat kesken käydä taistelua.

Älyllistäminen johti tunteiden kieltämiseen, joka oli selviytymiskeino.

16-vuotiaana Lauri alkoi saada mieleen kuvia rankaisusta, hän halusi sovitusta tapahtuneelle. Kiusaamisesta kuuluisi rankaista. Mieleen tulivat kidutusfantasiat, hän halusi sietämätöntä kipua kiusaajille.

Epäoikeudenmukaisessa maailmassa Lauri rakastui voimaan, hän halusi saavuttaa ylivertaisuuden Hän kiinnostui raskasteknologiasta, suurituhovoimasta, tykeistä ja singoista. Mielessä liikkui fantasia apokalyptisesta joukkotuhosta.

”-Ajattelin, että menisin johonkin paikkaan ja ampuisin kaikki.”

Lauri teki tarkat suunnitelmat, hankki tietoa erilaisista aseista ja aloitti tarkkuusammunta harrastuksen. Hän oli valmis iskuun.

Koulussa kiusaaminen jatkui. Aina kun Lauria kiusattiin, hän kehitti dissosisaation, jossa mieli irtaantuu ruumiista, hän ei tuntenut mitään ja näin kesti kiusaamisen.

Lauri etääntyi muista, ihmisyydestä. ”On minä ja muut, minä olen ihminen ja muut ovat muita, teko, jonka teen muille, eivät ole ihmisiä.”

Laurilla oli matala kynnys hakea apua koulupsykologilta. Tapaamiset helpottivat oloa, mutta eivät poistaneet perusongelmaa.

Sitten Lauri löysi urheilun. Se oli Laurille tärkeä henkireikä ja vei ajatukset pois joukkomurhasta. Joukkueessa hän tunsi olevansa yksi muista ja koki parhaat tuntemukset ikinä. Lukio oli ohi, taskussa todistus kympin keskiarvolla ja 6 Laudaturia. Suuri taakka putosi Laurin harteilta, hän teki sen, pääsi koulun loppuun ja odotti nyt yliopistoa innolla.

Yliopistossa professorit huomasivat heti, että Lauri oli lahjakas. Hän pääsi tutkimusryhmään ja erkaantui omasta ryhmästä, hänestä tuli professorien ”kultapossu”. Muut opiskelijat olivat kateellisia ja Lauri eristettiin ryhmästä, myös osa professoreista kiusasivat Lauria keksimällä perättömiä juttuja.

Lauri vieraantui omasta lajista, ihmisistä. Lauri ajatteli, ettei pääse tästä eroon ellei oikeus ole hänen omissa käsissään, fantasiat uusiutuivat.

Lauri hakeutui terapiaan, mikä esti toiminnan ja Lauri oppi hallitsemaan fantasioitaan.

Armeijassa Lauri keräsi kaikki miinat ja räjähteet ja halusi räjäytellä ne itse, hän jopa maksoi kavereilleen, että saisi ampua singolla kaikki 6 laukausta. Laurille asetettiin kovapanoskielto. Hän suunnitteli hirmutekoja, miten hän varastaisi miinoja ja räjäyttäisi kaikki. Lauri hakeutui armeijanpsykiatrille ja sai vapautuksen.

Terapia ja alan opiskelu on saanut Laurin ymmärtämään itseään.

On olemassa kahdenlaista raivoa mustaa ja valkoista.

Musta raivo on silmitöntä suuttumusta, jossa sokaistuu ja ei hallitse itseään ja käytöstään. Suurin osa henkirikoksista on tehty impulssitappona, mustan raivon vallassa.

Valkeassa raivossa ei ole hetkellistä impulssia, kiihtymistä vaan henkilö on rauhallinen, analyyttinen. Siinä todetaan tunnekylmästi epäoikeudenmukaisuus, mikä halutaan kostaa.

Mielenterveystyö ei tunne ”valkoinen raivo”-käsitystä. Se liittyy johonkin altistavaan neuropsykologiseen tilaan, kuten post-traumaattinen reaktio, käyttäytymis- ja persoonallisuushäiriö tai hoitamaton ADHD. Valkoinen raivo ei ole synnynäistä. Nämä rauhalliset ja jopa ystävälliset murhaajat voivat auttaa, ja seuraavassa hetkessä kävellä koululle teloittamaan.

Valkoisen raivon voi hallita ja jos sen vie hautaan asti, ei kukaan ole tiennyt sen olemassaolosta.

Kun kiusaamistilanteessa kehitetty dissosiaatio toistuu, ihminen hajoaa henkisesti pirstaleiksi, joka avaa kanavan valkoisen raivon patoutumiselle.

Laurin tapauksessa nämä ajatukset olisi voitu estää, jos jo pienenä isän kuoleman jälkeen olisi tarjottu kriisiapua ja keskusteluapua. Koulukiusaamiseen olisi pitänyt puuttua heti ja tiukemmin. Äidin olisi pitänyt ryhtyä toimeen, eikä hyssytellä asiaa. Jos lapsi kertoo kiusaamisesta, se sanotaan usein aikuiselle, johon luotetaan, jolloin toimintavastuu on hänellä.

Lisäksi isän kuoleman jälkeen, äiti ei olisi saanut odottaa Laurilta sitä, että hän ottaisi miehen paikan talossa, vaan äidin olisi pitänyt antaa pojan olla lapsi ja elää lapsen elämää. Lauri joutui aikuistumaan liian aikaisin.

Hyvä asia on, että Lauri hakeutui itse koulussa ja armeijassa psykiatrin juttusille ja näin esti oman toimintansa hyökkäysten osalta.