KUNT Essee Tony Sundström

Tony Sundström kirja essee kirjasta; [Dementoituvan ihmisen kuntoutuksen lupaus.] (kirjoittaja Sirkkaliisa Heimonen/Päivi Voutilainen (toim.)

Kirjassa puhutaan tahdonalaisesta, tietoisesta eksplisiittisestä muistista ja implisiittisestä tiedostamattomasta muistista. Kiinnostavaa implisiittisessä muistissa on sen vaikutus kuntoutuksessa muistihäiriöisille asiakkaille. Itse voisin ajatella sen yhteyttä esimerkiksi musiikin avulla. Millä tavalla se vaikuttaisi aivoihin ja vireystilaan. Ihminen joka on ikänsä harrastanut soittamista jollakin instrumentilla, on jättänyt muistijäljet aivoihin harjoittelusta ja soittamisen kokemuksesta. Nämä osat aivoista, olettaen että nämä osat eivät ole onnettomuuden tai sairauden takia vaurioituneet, ovat tavallaan vapaata muistikapasiteettia. Olen huomannut muistisairaiden ihmisten kanssa sen, että heille tuttujen asioiden tai harrastusten tuominen esille, jopa niiden muistelu nostaa heidän vireystilaansa ja he ovat toimintakykyisempiä näiden hetkien jälkeen.

Mitä osaa aivoista sairaus hallitsee? Mitkä terveet osat ovat käytettävissä, sovellettavissa arkisiin yksinkertaisiin toimintoihin. Miten aktivoimme aivojen terveitä alueita, jotka voisivat auttaa arjen omatoimisessa hallinnassa, pienissäkin niissä. Muistisairaus prosessina ja sen kanssa vierellä eläminen erityisesti Alzheimer potilailla, jossa sairaus etenee vääjäämättä tuhoamalla aivoja, on hyväksyttävä tosi asiat. Mutta esimerkiksi pysyvien, hoidettavissa olevien ja ohimenevien muistioireiden kuntouttamista voidaan tukea kuntouttavalla työotteella. Voidaan tutustua asiakkaan taustoihin, harrastuksiin, elämänkaareen ja koulutukseen, ehkä oppia ja huomata jotakin niistä. Millaisia ovat asiakkaan elämän tavat ja jo opitut taidot. Voisiko niitä soveltaa toimintaan tässä hetkessä. Voisiko niistä saada tukea harjoittelemalla yksinkertaisempia arkea tukevia asioita toisella tavalla? 

Kirja herätti minussa ajatuksia siitä miten yksilöllisiä ovat kognitiiviset ominaisuudet. Miten yksilöllisesti ihmiset reagoivat toiminnan ohjaukseen, oppimiseen ja muistamiseen. Käyttäytyminen ja sen muuttuminen dementoituvassa ihmisessä herättää minussa kysymyksiä. Yleensä omaiset suhtautuvat emotionaalisesti dementiaan sairastuneen läheisen tarpeisiin ja tarvitsevat hoitajina myös psykososiaalista tukea. Mitä nämä dementoituneet ihmiset opettavat meille? Mitä omaisilla, hoitotyöntekijöillä, ja kaikilla ihmisillä olisi opittavaa heistä. Miten perhekulttuurien ja yhteisökulttuurien olisi tuettava heidän kuntoutumista.

Minusta se, että vaikeasti dementoituneelle ihmiselle järjestetään ympäristö mikä pysyy samana ja muuttumattomana on tärkeää. Dementoitunut ihminen ei pysty heti orientoitumaan tuttuun paikkaan, jos häntä käytetään esimerkiksi kävelyllä ulkona. Hän voi eksyä omassa kodissaan. Mutta tätä helpottamaan ja taas palaaminen tuttuun paikkaan
järjestyy, kun kaikki pyritään pitämään muuttumattomana. Erilaiset terapiat ovat tehokkaita, jos ne pystytään kohdentamaan yksilöllisesti. Ihmiselle tulisi positiivinen vaikutus hallinnan tunteeseen ja itsetuntoon. Kirja kertoo mm. realiteetteja ja orientaatiota tukevien aktiviteettien hyödyntämisestä. 

Voisin ajatella, että pelkästään realiteettien, ajan, paikan ja itsensä hahmottaminen olisi vain osa kuntoutusta. Mutta jos puhutaan orientaatiosta, niin sen vaikutus on laaja ja vaikuttaa kaikkeen. Kysymys kuinka orientoidun tähän päivään, on merkittävä ihmiselle itselleen. Kuinka vahvistamme orientaatiota ympäristöön ja vuorovaikutukseen. Ihmisen elämänlaatu on aina suhteessa hänelle ominaiseen ympäristöön ja sosiaaliseen vaikutuspiiriin. Tämän päivän uusimmissa tutkimuksissa on todettu, että merkittävintä ihmiselle on ikääntymisen kannalta sosiaalisten suhteiden ylläpito. Pienikin määrä sosiaalista vuorovaikuttamista ja osallisuutta riittää vastaamaan kysymykseen, kuinka orientoitunut minä olen.

HOHU Essee Matti Pöykiö

Chronic

2015, Ohjaaja: Michel Franco

Elokuva kertoo kotihoidossa työskentelevästä saattohoitajasta nimeltä David Wilson (Tim Roth) ja Hänen suhteistaan kuoleviin potilaisiin sekä Hänen oman elämänsä ongelmista.

Chronic kertoo raadollisesti ja realistisesti palliatiivista hoitotyötä tekevän ihmisen työstä, Esimerkkinä elokuvan ensimmäinen kohtaus kehoa rappeuttavasta sairaudesta kärsivän naisen kanssa näyttää realistisen kuvauksen hoitotyöstä pukemisineen ja pesuineen, unohtamatta ihmisen läsnäolon tärkeyttä.

Työssään David on ammattilainen, määrätietoinen ja tehokas, mutta työnsä ulkopuolella David on saamaton ja masentunut, ja välillä vaikuttaa siltä, että Hän tarvitsee potilaitaan lähes yhtä paljon, kuin potilaat Häntä.

Elokuvan edetessä Davidin toiminta saa katsojan kyseenalaistamaan Hänen toimet.

David muun muassa kertoo potilaiden tarinoita ominaan sekä identifioituu potilaisiinsa jopa hieman sairaalla tasolla, Hoitaessaan halvauksesta kärsivää arkkitehtia Johnia (Michael Cristofer), David esittäytyy ihmisille tämän veljenä ja vierailee jopa muutamissa Johnin suunnittelemissa asunnoissa pitääkseen kulissia yllä.

Davidin muodostamat vahvat, jopa intiimit suhteet kuoleviin asiakkaisiinsa ovat monesti läheisempiä kuin potilaiden omaisten, joka aiheuttaa omaisissa epämukavaa oloa, mikä usein purkautuu myös Davidiin.

Mielestäni elokuva antoi todellisuutta vastaavan kuvauksen jokapäiväisestä hoitotyöstä ja varsinkin pääosanesittäjä, sekä potilaat vetivät roolinsa erittäin uskottavasti.

Elokuvan kameratoiminta sekä värimaailma toivat myös hieman haikean ilmapiirin sekä herättivät elokuvan miljöön henkiin. Voin suositella elokuvaa hoitotyöstä ja ihmissuhdedraamasta kiinnostuneille, tosin elokuva ei välttämättä sovellu kaikille sen hitaan etenemisen vuoksi.

Kaiken kaikkiaan elokuva oli surumielinen ja karu, mutta samalla realistinen kuvaus palliatiivisesta hoitotyöstä, pienellä draamalla ja mustalla huumorilla höystettynä.

HOHU Essee Anni Kivimäki

Olet korvaamaton

Elokuva Olet korvaamaton kertoo Abbiesta, joka sairastuu syöpään ja epätoivoisesti yrittää suunnitella poikaystävänsä Samin elämää Abbien kuoleman jälkeen.

Sam ja Abbie ovat rakastuneet jo nuorena ja muuttavat nyt yhteen. Tupaantuliais juhlissa Abbie kertoo olevansa raskaana, mutta lääkärin käynnillä ilmeni sikiön olevankin paha syöpä.

Abbie koittaa järjestää treffejä Samille, että hän ei jäisi yksin ja hänen menettäminen ei olisi niin vaikeaa. Hän järjesti Samille treffit ja ne menivät huonosti. Abbien aikeet paljastuivat, kun Sam palasi kotiin. Heille tuli siitä riitaa ja Abbie ei päästänyt Samia kotiin.

Seuraavana päivänä he tapasivat sillalla ja Sam kosi Abbieta, koska he tiesivät ettei aikaa olisi enää paljoa jäljellä. He rupesivat suunnittelemaan häitä. Kului viikkoja, kunnes Abbie menehtyi juuri ennen juhlapäivää. Sam luki heidän hääpäivänä Abbien kirjoittaman kirjeen läheisilleen, jossa hän muisteli heitä.

Elokuva oli hyvä, mutta loppu oli surullinen. Tästä voin oppia syövän olevan surullinen prosessi kaikille omaisille.

HOHU Essee Netta Nevalainen

KUNT Essee Jere Ruokolainen

To the Bone

 

Tämä elokuva kertoo Ellenin elämästä, ja siitä miten vaikeaa on kamppailla anoreksiaa vastaan.

Elokuvan alussa Ellen asustelee kotonaan hänen siskonsa, isänsä ja äitipuolensa kanssa. Hän on sairastunut jo anokreksiaan ja hänen painoaan seurataan tiiviisti kotona. Ellen viihtyy paljon siskonsa kanssa, joka yrittää ymmärtää Ellenin sairautta. Ellenillä ajautuu usein erimielisyyksiin perheensä kanssa, jotka yrittävät häntä saada häntä syömään kunnolla. Hän on tosi keksiliäs tyttö, joka usein luikertelee hyvin ulos vaikeistakin tilanteissa.

 

Aikansa kun välit rakoilevat kotona, eikä Ellenin paino nouse, hänen äitipuolensa Susan on päättänyt laittaa asialle lopun. Hän kertoo Ellenille että tilanteessa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin käydä lääkärissä ja miettiä jotain muuta vaihtoehtoa. Pitkän suostuttelun jälkeen Ellen saadaan lääkäriin. Susan on saanut Ellenille ajan anoreksian erikoislääkärille, joka osottautuu todella päteväksi. Lääkäri on myös mukana anoreksia potilaiden hoitokodissa, jonne hän saa puhuttua myös Ellenin.

 

Hoitokodissa on Ellenin lisäksi 6 muuta potilasta. Täällä hoitajat ovat kokoajan läsnä, jotka pitävät potilailla tiukan kurin ja säännöt kuinka talossa on toimittava. Jos he laiminlyövät sääntöjä on kodista lähdettävä. Ellen kotiutuu hyvin uuteen kotiinsa, ja hän viihtyy paljon Luken kanssa. Tiukasta kurista huolimatta Ellen onnistuu huijaamaan hoitajia ja hän urheilee salaa ja heittää ruokia pois. Luke on paljon Ellenin tukena, ja yrittää saada häntä tajuamaan tilanteen vakavuuden. Luke yrittää kannustaa ja tsempata kovasti Elleniä mutta turhaan. Pian hoitojat huomaavat myös punnituksessa että Ellenin tila on menossa vain huonompaan suuntaan.

 

Hoitolaitoksen lääkäri yrittää kaikin keinoin keksiä keinoa, kuinka Ellen saataisi parempaan kuntoon. He kokeilevat perhe terapiaa mm. mutta siitäkään ei ole hyötyä. Lopulta lääkäri sanoo Ellenille että jollei hän ole halukas toimimaan talon tapojen mukaansa hänen täytyy poistua. Ellen menee pois tolaltaan kun luulee että lääkäri ei ole halukas auttamaan. Tämän jälkeen hän pakkaa tavaransa ja lähtee pois. Luke murtuu myös tästä päätöksestä. Ellenistä ja Lukesta on tullut jo todella läheisiä.

 

Hoitolaitoksesta Ellen suuntaa hänen äitinsä luokse kyynel silmässä. Ellen alkaa jo itsekkin tiedostaa tilanteensa, mutta hän ei vain pysty toimimaan että hänen tilansa korjautuisi. Hänen äitinsä on todella huolissaan, kun hän näkee mihin kuntoon on tyttösä joutunut. He käyvät Ellenin paluu iltana koskettavan keskustelun, missä hänen äitinsä heittää hanskat tiskiin Ellenin sairauden kanssa ja syyttää itseään tapahtuneesta. Hän myös sanoo että hyväksyy sen asian, jos Ellen ei halua tehdä muutosta, jonka seurauksena hän menehtyisi. Yön tultua Ellen lähtee öiselle kävelylle. Hänen voimansa ovat menneet jo niin huonoksi että hän pyörtyy kävelyretkelleen. Pyörtyessään hän näkee unen, jossa hän on aivan kuoleman porteilla todella laihana. Herettyään Ellen taitaa todella ymmärtää tilanteensa vakavuuden ja sen että hetken kuluttua hän menehtyy ellei mitään tapahdu. Retkeltä kotiin päästyään hän sanoo kyynel silmässä pahoittelevansa kaikkea ja ymmärtävänsä tilanteen. Elokuva päättyy siihen kun Ellen menee takaisin tämän jälkeen takaisin hoitolaitokseen.

 

Tykkäsin elokuvan tarinasta. Itselle tämä oli hieman vieras aihe, joten sen vuoksi seurasin mielenkiinnolla tätä. Muuten kuitenkaan ei elokuva hirveästi säväyttänyt ja olisin halunnut nähdä miten parantuminen etenee tästä, vai eteneekö se ollenkaan. Mielestäni elokuva jäi pahasti kesken ja se laskee kyllä tämän pisteitä.

HOHU Essee Mira Tuhkanen

Miracles from Heaven

 

Katsoin elokuvan nimeltä Miracles from Heaven, ja nyt aion hieman kertoa siitä.

 

Elokuvassa seurataan huolestuneen ja rakastavan äidin Christy Beamin taistelua tyttärenä Annabel ”Anna” Beamin vuoksi. Anna on 10vuotias tyttö, jolla on todella vakava suolistosairaus. Sairauteen ei ole keksitty parannuskeinoa, joten he joutuvat käymään monilla lääkäreillä, että oireita ja kipuja pystyttäisiin lieventämään.

 

Aluksi lääkärit epäilivät Annalla olevan laktoosi-intoleranssi. Vanhemmat eivät uskoneet tätä, joten he vaativat toisen lääkärin tutkivan tytön. Toinen lääkäri tutki Annan, ja paljastui, että Anna on jäänyt pseudo-obstrukti-liikuntahäiriöön ja hän ei pysty syömään, joten syöttöputkia tarvitaan. Lääkäri kertoi Christylle Amerikan tärkeimmän pediatrisen gastroenterologin, tohtori Nurkon, joka asuu Bostonissa. Tohtori Nurkon vastaanotolle pääseminen kestäisi kuukausia, koska hän on niin kiireinen.

 

Eräs päivä Christy ja Anna pakkaavat laukkunsa ja lentävät Bostoniin tohtori Nurkon luokse ilman ajanvarausta. He pääsevät perille sairaalaan, mutta sairaalan vastaanotossa työskentelevä nainen kertoi, että tohtori Nurkolle ei pääse. Christy ja Anna lähtevät surullisina pois sairaalasta, ja menevät erääseen ravintolaan syömään. Ravintolassa sattuu vahinko, kun Anna vahingossa kaataa vesilasin pöydälle. Sitä tulee siivoamaan työntekijä Angela, josta alkaa Annan, Christyn ja Angelan ystävyys. Angela esittelee kaupungin nähtävyyksiä, he käyvät yhdessä esim. akvaariossa ja taidegalleriassa.

 

Taidegalleriassa ollessa Christy saa puhelun, jossa kerrotaan Annan pääsevän seuraavana aamuna tohtori Nurkon vastaanotolle. Nurko tutki Annaa monena päivänä, teki kaikenlaisia testejä ja antoi eri lääkkeitä. Anna pääsi kotiin äitinsä kanssa, mutta heidän piti tulla Bostoniin sairaalaan joka kuudes viikko tarkistettavaksi. Anna lensi aina uudelleen ja uudelleen tohtori Nurkon luokse äitinsä kanssa. Annalla oli huonekaveri Haley, jolla oli luusyöpä. Haleyn isä Ben ei tykännyt, kun Anna antoi turhaa uskoa selviytymiseen, ja sanoi, että Jumala on aina lähellä.

 

 Eräänä päivänä sairaalassa ollessaan Anna ei tahtonut lähteä suihkuun, ja sanoi äidillensä haluavan kuolla. Christy pahoitti mielensä. Juuri silloin Annan isä Kevin soitti, ja pyysi Annan puhelimeen.

”Pelattaisiinko peli ennen suihkua”, isä sanoi.

”Miten sinä tiedät suihkusta?”, Anna kysyi.

Kysymyksen jälkeen kuului, kun isä laski kolmeen ja hän tuli sairaalan huoneesta sisään kahden Annan siskon kanssa (Abbie ja Adelynn). Anna pääsi samana iltana kotiin perheensä kanssa.

 

 

 

Kotiin päästyään Anna meni siskonsa Abbien kanssa kiipeilemään pihassa olevaan puuhun. Kun he olivat korkealla puunhaaralla, se alkoi rikkoutua. Anna menee turvallisuussyistä rungolle, jonka jälkeen hän tipahtaa reiästä puun sisälle. Kun Christy saa kuulla mitä on tapahtunut, hän epätoivoisesti kutsuu miehensä sekä palomiehet pelastamaan tyttärensä. Palomiehillä kesti melkein 4h saada Anna puun sisältä pois, ja kun he saavat hänet paareille, yksi palomiehistä sanoo iloisesti: ”Hän hengittää.”

 

Anna viedään pelastushelikopterilla sairaalaan, jossa hän joutuu tutkimuksiin. Hetken päästä lääkäri tulee Christyn ja Kevinin luokse kertoen, että Annalla on vain lievä aivotärähdys. Kun Christy ja Anna menevät seuraavan kerran tapaamiseen tohtori Nurkon kanssa, hän kertoo Christylle, että Anna on parantunut ihmeellisesti. Tohtori Nurkon mielestä Annan keskushermosto on kuin uudelleensyntynyt.

 

Anna sitten kertoo myöhemmin vanhemmilleen kokemuksesta, joka tapahtui puun sisällä. Hän kuvailee kuinka hänen sielunsa jätti kehonsa, ja Jumala lupasi, että hän olisi parantunut sairaudesta palatessaan maahan. Kirkossa Christy jakaa tarinan siitä, kuinka Jumala paransi ihmeellisesti tyttärensä rakkaudellaan. Kun Christy lopettaa puheensa, yksi seurakunnan jäsenistä protestoi ja ilmoitti, ettei usko Christyä. Ben, joka on matkustanut Bostonista kuultuaan Annan tarinan, uskoo häntä ja kertoo hänelle, että hänen tyttärensä Haley kuoli rauhallisesti, koska Anna antoi uskonsa sairaalassa.

HOHU Essee Tony Sundström

Tony Sundström [ Kirja essee kirjasta; Me teemme sen. (Merja Mäkisalo).

Hyvä hoitaja oppii rakastamaan itseään. Siinä vaiheessa kun syntyy tunne että olen löytänyt voimavarat itseni hoitamiseen, silloin minusta on hyötyä muille, parhaimmillaan jopa iloa. Tästä minun käsittääkseni kaikki lähtee. Yksi ihminen saa työyhteisössä aikaan halutessaan suuriakin positiivisia muutos prosesseja, yhtä lailla yksi toisaalla voi merkittävästi vaikeuttaa työyhteisön toimintakykyä. Taito oppia ottamaan todellisuus vastaan sellaisena kuin se on, myös näissä vaikeissakin olosuhteissa ja tilanteissa.

Tämä kirja kertoo hyviä esimerkkejä siitä miten hoitajan omat arvot ja etiikka menevät ristiriitaisiksi. Se kertoo ihmisen kasvuprosessista ja puolustusmekanismeista tämän kohdatessa haasteelliset asiakkaat. Hoitaja voi etääntyä asiakkaasta tekemällä työt rutiinilla vailla henkilökohtaista kontaktia asiakkaaseen. Hoitaja voi katsoa että asiakkaalla ei ole riittävästi älyä tai tietoa päättää omista asioistaan, että tämän on vain tiukasti noudatettava osaston päivärutiineja ja oltava kiltisti. Toinen yleinen puolustusmekanismi on kiireeseen vetoaminen, haluttomuus kehittää työtään. Nämä ongelmat ovat yleinen kasvualusta laitoskulttuurin syntymiselle.

Taito oppia keskustelemaan tunteista ja eettisistä ongelmista ilman pelkoa tai syyllistämistä, voi vapauttaa suuriakin voimavaroja eri hoitoyhteisöissä. Kun työtä kehitetään ja tehdään ytimestä käsin, mikä on eettisten periaatteiden ydin? Tässä tilanteessa kirja antaa ohjausta siihen mikä on työyhteisön toimintamalli, kun näiden eettisten periaatteiden luonnolliseen ytimeen on päästy.

Jokainen hoitajan tuki on kannustava vertaiskumppani toiselle. Toisen luova kannustaminen, jokaiseen päivään uutena tuleminen. Uudistuksiin avoin ja positiivinen mieli. Muutoksista mahdollisuuksiin, yhteiseen päämäärään sitoutuminen ja sen tiedostaminen. Miksi tätä työtä tehdään, kenen hyvää sillä pyritään edistämään. Kun katsotaan kokonaisuutta, yksilön panos hyvän työn luomiseen on osa kollektiivista hyvää, joka heijastuu koko yhteisöön ja jaettu osa tätä. Tähän perustuu kollektiivisen hyvän kasvattaminen, tai ainakin tällainen ajatus minulle syntyy tätä kirjaa lukiessani.

Kirjan yksi luku käsitteli tiimi työn merkitystä ja millaista se parhaimmillaan on. Tässä luvussa ei itselleni ollut mitään mullistavaa ja uutta, mutta se vahvisti sitä mitä olen saanut kokea ja oppia tiimityöskentelystä ja sen dynamiikasta, omalla oppimisenpolulla kohti lähihoitajan ammattia. Kirja on kirjoitettu vuonna 1999, ehkä tiimityö on päivittynyt ja tullut luonnollisemmaksi osaksi koulutuksessa ja työelämässä sen jälkeen.

Kirjassa kerrotaan myös laatuvaatimuksista palvelujärjestelmissä, projekti ryhmistä mitkä niitä kehittävät, työyhteisön imagon kehittämisestä ja sisäisestä yrittäjyydestä. Siitä kuinka tavallinen hoitaja voisi ymmärtää miten nämä käsitteet vaikuttavat joka päiväisessä hoitotyössä.

Kirjassa itsearviointi nähdään reflektointina oman työn kehittämiselle. Itse sanoisin tähän, että siinä tunnistaa itsensä, tiedostaa toimintaansa ja tunteitaan. Avoimena vertaisarvioinnille pystyy kyseenalaistamaan omaa toimintaansa ja näin myös vuorovaikutus kollegoiden kanssa vahvistuu. Joskus hoitaja on niin lähellä omahoidettavaa, että ei kykene erottamaan omia toimintatapojaan tai käyttäytymistään suhteessa hoidettavaan, silloin itsearviointi ja vertaisarviointi on hyväksi tilanteelle. On hyvä muistaa että vertaisarvioinnissa molemmat työntekijät ovat samalla tasolla, kumpikin voi kasvattaa tilanteessa asiantuntijuuttaan, jos työn kriteerit ja eettiset periaatteet kohtaavat. Kaikki tämä perustuu omaan haluun ja vapaaehtoisuuteen saada palautetta ja kehittyä ammatissaan. Voi myös kysyä ääneen, miltä tuntuu saada palautetta siltä toiselta.

Kirja oli ajankohtainen itselleni ja työssäoppimisjaksoni reflektointiin. Siitä kuinka opiskelijana otan vastaan ohjaajani mentoroinnin, kuinka taas minä opiskelijana arvioin heidän toimintaansa. Uutta kirja toi mukanaan siitä kuinka tärkeää on kehityskeskustelut työyhteisössä ja henkisen yhteenkuuluvuuden tunteen merkitys.