LANU Essee Pirjo Mattsson

Reetta Kurjosen kirjoittama kirja

Minä, adoptoitu

Kirja kertoo Reetan elämästä adoptoituna Suomessa. Toivottuna, rakastettuna ainoana lapsena eläminen, erilaisuus, koulukiusaaminen, omien juurien etsiminen ja omat elämän kolhut siivittävät lukijan mukaan melkoiselle matkalle.

Mietin kirjan sopivuutta lasten ja nuorten osaamisalan opintoihin, päädyin kirjoittamaan esseen, koska kirja käsittelee niin paljon kasvamiseen ja kehittymiseen liittyviä kokemuksia.

Kirjan alussa Reetta kertoo vanhempiensa vaikeuksista saada omaa lasta 70-luvun Suomessa. Lääketiede siltä osin oli hyvin kehittymätöntä ja aihe oli siihen aikaan vielä tabu. Vanhempansa tekivät töitä ja kärsivät lapsettomuudestaan. Viimein Reetan äiti rohkeni kysyä mieheltään, josko he harkitsisivat adoptiota. Ja Reetan isä suostui.

Moni tuskin miettii mitä lapsettomuus voi pahimmillaan olla. Itkua kuukaudesta toiseen, reippaan näyttelemistä ja vastailua uteliaiden kysymyksiin lapsen viipymisestä. Niin vaan asia on, ettei kaikki saa sitä omaa nyyttiään, vaikka kuinka haluaisi tai sen saaminen vie vuosia. Hyvä esimerkki on presidenttimme puolisoineen. Hienoa, että uskalsivat tuoda julki vuosien odotuksen ja pettymykset.

Vuosi oli 1976, kun vanhemmat ottivat yhteyttä Pelastakaa Lapset ry:n toimistoon. Siellä oli kyselty, haluaisivatko vanhemmat tytön vai pojan. No eihän sitä biologistakaan lasta ”tehdessä” laiteta perään toivetta tytöstä tai pojasta, no kyllä tietysti jotkut, mutta tuskin toivetta niin kirjaimellisesti otetaan vastaan….

Reetta syntyi vuonna 1977 ja oli 4,5 kk vanha, kun vanhemmat hakivat hänet omaan kotiin. Reetan biologinen äiti on suomalainen ja isä intialainen. Hänen ulkoinen olemuksensa siis on hieman erilainen kuin supisuomalaisen ja siitä syystä häntä sitten myöhemmin kiusattiin.

Reetan varhaislapsuus oli onnellinen. Äiti oli aina läsnä ja luki kirjoja, isä oli paljon työn takia pois, mutta kun oli kotona niin tyttö sai tuntea isän läsnäolon ja rakkauden. Perhe kertoi avoimesti adoptiosta eikä se koskaan ollut aiheuttanut ongelmia. Vanhempien suvut ja kaikki läheiset ottivat Reetan heti omakseen.

Kiusaaminen alkoi koulussa. Reettaa kiusasivat enimmäkseen pojat. Onneksi hänellä oli koulussa hyviä ystäviä ja hyvä ystäväpiiri myös koulun ulkopuolella. Suurimmaksi osaksi kiusaaminen johtui Reetan hieman erilaisesta ulkonäöstä. Eräs poika oli aikuisena tunnustanut kiusanneensa siksi, koska oli ihastunut häneen. Voi kunpa ihmiset voisivat osoittaa ihastumisensa aivan muilla keinoilla!

Kiusaaminen on aina väärin, johtuu se sitten mistä syystä hyvänsä. Reetta on mennyt kouluun 1980-luvun puolen välin tienoilla. Silloin ei ollut kiusaamisen puuttumiseen taitoja vielä opettajillakaan, tai sitten tahto puuttui. Ei ollut kasvatuskeskusteluja kiusaajien, kiusatun ja heidän vanhempiensa välillä. Reetta oli asiansa kanssa melko yksin. Jotkut opettajat vain sanoivat: ”koeta kestää” tai ”kyllä aikuisen (13V!!!) täytyy osata asiansa itsekin selvittää”. Kuka näitä lapsen ja nuoren asioita hoitaa, jos ei aikuiset koulussa ja kotona?!

Äiti oli ottanut kouluun yhteyttä kiusaamisen takia, mutta niistä ei juurikaan ollut hyötyä, pelkkää sananhelinää. Reetta ei halunnut kiusaamisestaan tehdä kovinkaan suurta numeroa, vaikka se satuttikin, muistutti vaan häntä adoptiotaustastaan ja erilaisuudestaan.

Murrosiässä Reetan sisällä kuohui, niin kuin suurimmalla osalla meistä, oli sitten adoptoitu tai ei. Koska Reetan kiusaajat olivat suurimmaksi osaksi poikia, hän luuli, ettei koskaan ”kelpaa” kellekään pojalle ja jää ilman puolisoa. Hänellä oli vääristynyt kuva itsestään. Reetta piti itseään rumana hieman tumman ihon takia ja vaikka vanhempansa olivat ruskeasilmäisiä ja tummia, niin hän piti itseään kaikkea muuta kuin suomalaisena. Hän toivoi salaa itselleen vaaleita hiuksia ja sinisiä silmiä. Reetan parhaat ystävät ovat olleet mukana lapsuudesta huimimpiin nuoruusvuosiin ja aikuisuuteen saakka. Ystävät ovat olleet tukena niin hyvinä kuin mustimpinakin päivinä.

Hyvät ja luotettavat ystävät, heitä ei ole kaikilla vaikka niin soisikin. Hyvän ystävän merkitys korostuu niinä ikävinä hetkinä, kun tarvitsee kuuntelijaa ja olkapäätä, ja silloin kun haluaa pitää hauskaa ja vähän leikitellä.

Miksiköhän jotkut kokevat erilaisuuden negatiivisena? Johtuuko se kateudesta vai ihastumisesta? Miksei saa olla onnellinen juuri sellaisena kuin on? Erilaisuuttahan pidetään rikkautena. Monesti lasten asennetta ihmetellessä, asenteen syynä ovatkin aikuiset siellä kotona….

Vuodet vierivät ja Reetta löysi rinnalleen Juhan. Reetta halusi äidiksi ja Juha isäksi. Vihdoin lapsi ilmoitti tulostaan, mutta vauva ei koskaan saanut syntyä. Reetta oli vihainen kaikelle. Aikaisemmin hän ei ollut halunnut tietää mitään biologisista vanhemmistaan, mutta nyt hän oli vihainen äidilleen. Minkälainen nainen antaa lapsensa pois, eikä halua pitää hänestä kiinni kynsin hampain? Niinpä. Kukaan ei voi kokea asioita niin kuin toinen, kukaan ei voi elää toisen elämää eikä tietää mitä sydän sanoo. Rakastiko Reetan biologinen äiti Reettaa niin paljon, että halusi antaa hänelle paremman elämän kuin mitä itse pystyi tarjoamaan?

Reetta joutui nyt kokemaan lapsuutensa uudessa valossa. Hän haluaa eheyttää itsensä ja katsoa kauas taakse – varhaislapsuutensa, vauvaikäänsä saakka. Mikä merkitys lapselle onkaan tietää mistä on tullut? Mitä ovat joutuneet pohtimaan ne nuoret ja aikuiset, jotka ovat saaneet tietää olevansa adoptoituja vasta myöhemmin elämässään? Entä ne lapset, jotka ovat saaneet alkunsa keinohedelmöityksellä vieraista sukusoluista ennen uutta lakiuudistusta, jolloin sukusoluja luovuttaneiden nimiä ei kirjattu niin, että mahdollisesti syntyvät lapset eivät koskaan saa tietää biologista isäänsä tai äitiään? Heille biologiset juuret ovat ikuinen mysteeri.

Reetta löysi sisarensa ja tämän kautta biologisen äitinsä. Äiti ei ollut ensin ilahtunut tyttärensä yhteydenotosta ja kielsi kaiken. Monien mutkien kautta äiti myönsi olevansa biologinen äiti ja kertoi Reetan isän olevan intialainen. Nyt Reetta tiesi, miksi hän on niin erinäköinen kuin muut. Hän löysi identiteettinsä ja sai voimaa juuristaan. Juurien etsiminen ja löytäminen on tuonut lisää rikkautta ja rakkautta Reetan elämään. Lapsena ja nuorena koetut kiusaamiset hän joutuu kantamaan läpi elämänsä – ne eivät häviä, muuttuvat ja muuttavat hieman muotoaan. Reetta kertoo kirjassaan paljon mitä hyvää on kokenut adoptiostaan ja mitä haasteita adoptio tuo tullessaan niin vanhemmille kuin lapsellekin. Hän pohtii kansainvälisen adoption hyviä ja huonoja puolia. Ainahan pitäisi ottaa huomioon lapsen etu, toteutuuko se vai onko lasta ”odottavat” vanhemmat itsekkäitä? Näitä asioita voisi pohtia loputtomiin.

Reetta tuli toisen kerran raskaaksi, mutta se oli kohdun ulkopuolinen….

Pitkän harkinnan jälkeen he lähtivät adoptiojonoon, Reetta ja Juha kokivat paljon. Adoptioprosessin edetessä Reetta tuli raskaaksi. He saivat pienen tyttären, tytär sai 1,5 vuoden päästä pikkusiskon.

Näin voi elämä yllättää.

Kirjassa pohdittiin paljon omien juurien merkitystä ja adoptiota. Ei kai sillä ole mitään väliä, kuinka lapset ovat perheeseen tulleet, kunhan ovat toivottuja, odotettuja ja rakastettuja. Kuinka erilaisuudesta voi löytyä oma voimavara. Kuinka kiusattu voi menestyä ja kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi rakastavassa, omassa kodissa.

HOHU Essee Nina Kotoaro

Perjantai dokkari=  Minun tieni perkele

Kertoo miehestä, jolla on aina silloin tällöin pakonomainen tarve pukeutua naiseksi. Mies on syntynyt Oulussa lääninsairaalassa. Hän kertoo, millaisia työtehtäviä on elämänsä aikana tehnyt postinkantajana, traktoriurakoitsijana, kuorma-autoilijana maatalouslomittajana, romukauppiaana, ojankaivajana. Pienyrittäjän elämä ei ole helppoa, hän kiroilee. Autojen romuja on paljon pihalla eikä hän pääse niistä eroon. Mies kertoo aloittaneensa naiseksi pukeutumisen vuonna 1997. Asiasta kertovat televisio-ohjelma ja lehtileike saivat hänet kokeilemaan pukeutumista. Niinku ois  lekalla päähän lyöty, mies kertoo. Hän tykkää meikata itseään, mutta alussa oli jonkinlaista pelkoa. Mies kertoi ostavansa vaatteita emännällensä. Mies on käynyt äidin luona näyttäytymässä naisten vaatteet yllään.  Kaikki on mentävä ja käytävä elämässä läpi. Hän tykkää olla transu ja pukeutua omaksi ilokseen. Meikkaaminen hänellä oli alkanut, kun hänen kasvot olivat niin punaiset. Hänen isänsä on valittanut kasvojen meikkaamista. Hän on sitä mieltä, että rohkea täytyy olla, ei kannata välittää, miten toiset katselee. Jos on kauniit sääret, miksei niitä voisi näytellä. Hän ihmettelee, miten naiset saavat pukeutua miehiksi, mutta toisin ei voi olla. Kaupassa ihmiset katsovat, mutta mies ei välitä siitä. Halutaan jopa valokuvata, mutta lupaa siihen mies ei anna. Hän haluaa itse olla erilainen. Hänen mielestään arvostelijoilla  ja ihmisillä on ongelma. Lopuksi hän kertoo, että transuvaatteissaan hän ei ole oma itsensä, vaan normaalivaatteissa ja työhaalarissa.

Minun mielipide on tästä miehestä, että hän on ainakin rohkea ei välitä toisten ihmisten mielipiteistä ja on oma itsensä.

KUNT Essee Tony Sundström

Tony Sundström kirja essee kirjasta; [Dementoituvan ihmisen kuntoutuksen lupaus.] (kirjoittaja Sirkkaliisa Heimonen/Päivi Voutilainen (toim.)

Kirjassa puhutaan tahdonalaisesta, tietoisesta eksplisiittisestä muistista ja implisiittisestä tiedostamattomasta muistista. Kiinnostavaa implisiittisessä muistissa on sen vaikutus kuntoutuksessa muistihäiriöisille asiakkaille. Itse voisin ajatella sen yhteyttä esimerkiksi musiikin avulla. Millä tavalla se vaikuttaisi aivoihin ja vireystilaan. Ihminen joka on ikänsä harrastanut soittamista jollakin instrumentilla, on jättänyt muistijäljet aivoihin harjoittelusta ja soittamisen kokemuksesta. Nämä osat aivoista, olettaen että nämä osat eivät ole onnettomuuden tai sairauden takia vaurioituneet, ovat tavallaan vapaata muistikapasiteettia. Olen huomannut muistisairaiden ihmisten kanssa sen, että heille tuttujen asioiden tai harrastusten tuominen esille, jopa niiden muistelu nostaa heidän vireystilaansa ja he ovat toimintakykyisempiä näiden hetkien jälkeen.

Mitä osaa aivoista sairaus hallitsee? Mitkä terveet osat ovat käytettävissä, sovellettavissa arkisiin yksinkertaisiin toimintoihin. Miten aktivoimme aivojen terveitä alueita, jotka voisivat auttaa arjen omatoimisessa hallinnassa, pienissäkin niissä. Muistisairaus prosessina ja sen kanssa vierellä eläminen erityisesti Alzheimer potilailla, jossa sairaus etenee vääjäämättä tuhoamalla aivoja, on hyväksyttävä tosi asiat. Mutta esimerkiksi pysyvien, hoidettavissa olevien ja ohimenevien muistioireiden kuntouttamista voidaan tukea kuntouttavalla työotteella. Voidaan tutustua asiakkaan taustoihin, harrastuksiin, elämänkaareen ja koulutukseen, ehkä oppia ja huomata jotakin niistä. Millaisia ovat asiakkaan elämän tavat ja jo opitut taidot. Voisiko niitä soveltaa toimintaan tässä hetkessä. Voisiko niistä saada tukea harjoittelemalla yksinkertaisempia arkea tukevia asioita toisella tavalla? 

Kirja herätti minussa ajatuksia siitä miten yksilöllisiä ovat kognitiiviset ominaisuudet. Miten yksilöllisesti ihmiset reagoivat toiminnan ohjaukseen, oppimiseen ja muistamiseen. Käyttäytyminen ja sen muuttuminen dementoituvassa ihmisessä herättää minussa kysymyksiä. Yleensä omaiset suhtautuvat emotionaalisesti dementiaan sairastuneen läheisen tarpeisiin ja tarvitsevat hoitajina myös psykososiaalista tukea. Mitä nämä dementoituneet ihmiset opettavat meille? Mitä omaisilla, hoitotyöntekijöillä, ja kaikilla ihmisillä olisi opittavaa heistä. Miten perhekulttuurien ja yhteisökulttuurien olisi tuettava heidän kuntoutumista.

Minusta se, että vaikeasti dementoituneelle ihmiselle järjestetään ympäristö mikä pysyy samana ja muuttumattomana on tärkeää. Dementoitunut ihminen ei pysty heti orientoitumaan tuttuun paikkaan, jos häntä käytetään esimerkiksi kävelyllä ulkona. Hän voi eksyä omassa kodissaan. Mutta tätä helpottamaan ja taas palaaminen tuttuun paikkaan
järjestyy, kun kaikki pyritään pitämään muuttumattomana. Erilaiset terapiat ovat tehokkaita, jos ne pystytään kohdentamaan yksilöllisesti. Ihmiselle tulisi positiivinen vaikutus hallinnan tunteeseen ja itsetuntoon. Kirja kertoo mm. realiteetteja ja orientaatiota tukevien aktiviteettien hyödyntämisestä. 

Voisin ajatella, että pelkästään realiteettien, ajan, paikan ja itsensä hahmottaminen olisi vain osa kuntoutusta. Mutta jos puhutaan orientaatiosta, niin sen vaikutus on laaja ja vaikuttaa kaikkeen. Kysymys kuinka orientoidun tähän päivään, on merkittävä ihmiselle itselleen. Kuinka vahvistamme orientaatiota ympäristöön ja vuorovaikutukseen. Ihmisen elämänlaatu on aina suhteessa hänelle ominaiseen ympäristöön ja sosiaaliseen vaikutuspiiriin. Tämän päivän uusimmissa tutkimuksissa on todettu, että merkittävintä ihmiselle on ikääntymisen kannalta sosiaalisten suhteiden ylläpito. Pienikin määrä sosiaalista vuorovaikuttamista ja osallisuutta riittää vastaamaan kysymykseen, kuinka orientoitunut minä olen.

HOHU Essee Matti Pöykiö

Chronic

2015, Ohjaaja: Michel Franco

Elokuva kertoo kotihoidossa työskentelevästä saattohoitajasta nimeltä David Wilson (Tim Roth) ja Hänen suhteistaan kuoleviin potilaisiin sekä Hänen oman elämänsä ongelmista.

Chronic kertoo raadollisesti ja realistisesti palliatiivista hoitotyötä tekevän ihmisen työstä, Esimerkkinä elokuvan ensimmäinen kohtaus kehoa rappeuttavasta sairaudesta kärsivän naisen kanssa näyttää realistisen kuvauksen hoitotyöstä pukemisineen ja pesuineen, unohtamatta ihmisen läsnäolon tärkeyttä.

Työssään David on ammattilainen, määrätietoinen ja tehokas, mutta työnsä ulkopuolella David on saamaton ja masentunut, ja välillä vaikuttaa siltä, että Hän tarvitsee potilaitaan lähes yhtä paljon, kuin potilaat Häntä.

Elokuvan edetessä Davidin toiminta saa katsojan kyseenalaistamaan Hänen toimet.

David muun muassa kertoo potilaiden tarinoita ominaan sekä identifioituu potilaisiinsa jopa hieman sairaalla tasolla, Hoitaessaan halvauksesta kärsivää arkkitehtia Johnia (Michael Cristofer), David esittäytyy ihmisille tämän veljenä ja vierailee jopa muutamissa Johnin suunnittelemissa asunnoissa pitääkseen kulissia yllä.

Davidin muodostamat vahvat, jopa intiimit suhteet kuoleviin asiakkaisiinsa ovat monesti läheisempiä kuin potilaiden omaisten, joka aiheuttaa omaisissa epämukavaa oloa, mikä usein purkautuu myös Davidiin.

Mielestäni elokuva antoi todellisuutta vastaavan kuvauksen jokapäiväisestä hoitotyöstä ja varsinkin pääosanesittäjä, sekä potilaat vetivät roolinsa erittäin uskottavasti.

Elokuvan kameratoiminta sekä värimaailma toivat myös hieman haikean ilmapiirin sekä herättivät elokuvan miljöön henkiin. Voin suositella elokuvaa hoitotyöstä ja ihmissuhdedraamasta kiinnostuneille, tosin elokuva ei välttämättä sovellu kaikille sen hitaan etenemisen vuoksi.

Kaiken kaikkiaan elokuva oli surumielinen ja karu, mutta samalla realistinen kuvaus palliatiivisesta hoitotyöstä, pienellä draamalla ja mustalla huumorilla höystettynä.

HOHU Essee Anni Kivimäki

Olet korvaamaton

Elokuva Olet korvaamaton kertoo Abbiesta, joka sairastuu syöpään ja epätoivoisesti yrittää suunnitella poikaystävänsä Samin elämää Abbien kuoleman jälkeen.

Sam ja Abbie ovat rakastuneet jo nuorena ja muuttavat nyt yhteen. Tupaantuliais juhlissa Abbie kertoo olevansa raskaana, mutta lääkärin käynnillä ilmeni sikiön olevankin paha syöpä.

Abbie koittaa järjestää treffejä Samille, että hän ei jäisi yksin ja hänen menettäminen ei olisi niin vaikeaa. Hän järjesti Samille treffit ja ne menivät huonosti. Abbien aikeet paljastuivat, kun Sam palasi kotiin. Heille tuli siitä riitaa ja Abbie ei päästänyt Samia kotiin.

Seuraavana päivänä he tapasivat sillalla ja Sam kosi Abbieta, koska he tiesivät ettei aikaa olisi enää paljoa jäljellä. He rupesivat suunnittelemaan häitä. Kului viikkoja, kunnes Abbie menehtyi juuri ennen juhlapäivää. Sam luki heidän hääpäivänä Abbien kirjoittaman kirjeen läheisilleen, jossa hän muisteli heitä.

Elokuva oli hyvä, mutta loppu oli surullinen. Tästä voin oppia syövän olevan surullinen prosessi kaikille omaisille.

HOHU Essee Netta Nevalainen

KUNT Essee Jere Ruokolainen

To the Bone

 

Tämä elokuva kertoo Ellenin elämästä, ja siitä miten vaikeaa on kamppailla anoreksiaa vastaan.

Elokuvan alussa Ellen asustelee kotonaan hänen siskonsa, isänsä ja äitipuolensa kanssa. Hän on sairastunut jo anokreksiaan ja hänen painoaan seurataan tiiviisti kotona. Ellen viihtyy paljon siskonsa kanssa, joka yrittää ymmärtää Ellenin sairautta. Ellenillä ajautuu usein erimielisyyksiin perheensä kanssa, jotka yrittävät häntä saada häntä syömään kunnolla. Hän on tosi keksiliäs tyttö, joka usein luikertelee hyvin ulos vaikeistakin tilanteissa.

 

Aikansa kun välit rakoilevat kotona, eikä Ellenin paino nouse, hänen äitipuolensa Susan on päättänyt laittaa asialle lopun. Hän kertoo Ellenille että tilanteessa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin käydä lääkärissä ja miettiä jotain muuta vaihtoehtoa. Pitkän suostuttelun jälkeen Ellen saadaan lääkäriin. Susan on saanut Ellenille ajan anoreksian erikoislääkärille, joka osottautuu todella päteväksi. Lääkäri on myös mukana anoreksia potilaiden hoitokodissa, jonne hän saa puhuttua myös Ellenin.

 

Hoitokodissa on Ellenin lisäksi 6 muuta potilasta. Täällä hoitajat ovat kokoajan läsnä, jotka pitävät potilailla tiukan kurin ja säännöt kuinka talossa on toimittava. Jos he laiminlyövät sääntöjä on kodista lähdettävä. Ellen kotiutuu hyvin uuteen kotiinsa, ja hän viihtyy paljon Luken kanssa. Tiukasta kurista huolimatta Ellen onnistuu huijaamaan hoitajia ja hän urheilee salaa ja heittää ruokia pois. Luke on paljon Ellenin tukena, ja yrittää saada häntä tajuamaan tilanteen vakavuuden. Luke yrittää kannustaa ja tsempata kovasti Elleniä mutta turhaan. Pian hoitojat huomaavat myös punnituksessa että Ellenin tila on menossa vain huonompaan suuntaan.

 

Hoitolaitoksen lääkäri yrittää kaikin keinoin keksiä keinoa, kuinka Ellen saataisi parempaan kuntoon. He kokeilevat perhe terapiaa mm. mutta siitäkään ei ole hyötyä. Lopulta lääkäri sanoo Ellenille että jollei hän ole halukas toimimaan talon tapojen mukaansa hänen täytyy poistua. Ellen menee pois tolaltaan kun luulee että lääkäri ei ole halukas auttamaan. Tämän jälkeen hän pakkaa tavaransa ja lähtee pois. Luke murtuu myös tästä päätöksestä. Ellenistä ja Lukesta on tullut jo todella läheisiä.

 

Hoitolaitoksesta Ellen suuntaa hänen äitinsä luokse kyynel silmässä. Ellen alkaa jo itsekkin tiedostaa tilanteensa, mutta hän ei vain pysty toimimaan että hänen tilansa korjautuisi. Hänen äitinsä on todella huolissaan, kun hän näkee mihin kuntoon on tyttösä joutunut. He käyvät Ellenin paluu iltana koskettavan keskustelun, missä hänen äitinsä heittää hanskat tiskiin Ellenin sairauden kanssa ja syyttää itseään tapahtuneesta. Hän myös sanoo että hyväksyy sen asian, jos Ellen ei halua tehdä muutosta, jonka seurauksena hän menehtyisi. Yön tultua Ellen lähtee öiselle kävelylle. Hänen voimansa ovat menneet jo niin huonoksi että hän pyörtyy kävelyretkelleen. Pyörtyessään hän näkee unen, jossa hän on aivan kuoleman porteilla todella laihana. Herettyään Ellen taitaa todella ymmärtää tilanteensa vakavuuden ja sen että hetken kuluttua hän menehtyy ellei mitään tapahdu. Retkeltä kotiin päästyään hän sanoo kyynel silmässä pahoittelevansa kaikkea ja ymmärtävänsä tilanteen. Elokuva päättyy siihen kun Ellen menee takaisin tämän jälkeen takaisin hoitolaitokseen.

 

Tykkäsin elokuvan tarinasta. Itselle tämä oli hieman vieras aihe, joten sen vuoksi seurasin mielenkiinnolla tätä. Muuten kuitenkaan ei elokuva hirveästi säväyttänyt ja olisin halunnut nähdä miten parantuminen etenee tästä, vai eteneekö se ollenkaan. Mielestäni elokuva jäi pahasti kesken ja se laskee kyllä tämän pisteitä.