KUNT Essee Daria Gamaiunova

Minä luin Nick Vujicicin kirjan “Elämä ilman rajoja”. Tämä kirja on miehen omaelämäkerta, joka syntyi Australiassa, Brisbanen kaupungissa. Miehellä ei ole käsiä ja jalkoja. Oikeasta jalasta oli jäänyt vain olematon tynkä ja vasemmassa jalassa oli vain typistynyt jalkaterä kaksine varpaineen.

Kirja kertoo koko miehen elämästä lapsuudesta nykypäivään. Alussa hänen elämä oli tosi rankkaa, sisältää paljon kiusaamista ja vaikeita tilanteita. Kun vauva syntyi, äiti ei halunnut ottaa häntä syliin. Mutta myöhemmin vanhemmat pitivät voimaa huolehtia lapsesta.

Nick kasvoi ja alkoi oppia hallitsemaan vasenta “jalkaa”, joka auttoi hänelle päivittäisissä toiminnoissa. Joka päivä hän teki harjoituksia. Vanhemmat keksivät hänelle erilaisia keinoja, jotka voisivat helpottaa hänen elämää, mutta Nick aina yrittii ratkaistaa ongelmia itsenäisesti.

Kiusaaminen oli silti elämän osa, mutta kirjassa mies kertoo miten voidaan käsitellä sitä. Kirjassa kuvattu tapa, kun yksi poika kiusasi kirjan kirjailijaa, mutta hän pystyi puolustaa itsensä. Nick kertoo, että jokainen ihminen tapaa kiusaamista omassa elämässä, mut on tärkeä muistaa, että hyviä ihmisiä on kuitenkin enemmän kuin huonoja.

Päivittäiset harjoitukset, tuki vanhemmilta ja ystäviltä sekä usko itsensä auttoivat häntä saavuttamaan sen, mitä hänellä on nyt. Nick Vujicicilla on vaimo ja 4 terveellistä lasta.

Hän on tunnettu kaikkialla maailmassa. Hänet kutsutaan erilaisiin esityksiin ja ohjelmiin. Hän on julkaissut sarjan kirjoja hänen elämästään, jotka kertovat, miten ei menetä sydäntä vaikeassa hetkessä ja tulla onnellisiksi mitä tahansa.

SAHU Essee Riikka Härkönen

                                                     Miksi minusta tuli hullu?    (yle areena)

 

Dokumentti kertoo kahdesta henkilöstä jotka sairastavat psykoottista häiriötä.

Toinen heistä oli mies, professori ja paljon lukenut ihminen, hän sairastui skitsofreniaan. Minusta todella outoa, että hänellä oli liuta mielialalääkkeitä ja siltikin hänellä oli todella rankkoja harhoja. Hän näki pelottavia asioita, myös dokumentin kuvaushetkellä. Oli suoraan sanottuna aivan sekaisin. Ei tullut selville olisiko ollut psykoosissa. Tämä mies rauhoitteli itseään tekemällä elektronista musiikkia, joilla hän kuvasi näkemiään asioita.

Toinen henkilö oli alle 40v nainen. Hänen työtaustoistaan ei sen kummemmin kerrottu. Hän sairasti psykoottista häiriötä. Hän kuuli ääniä ja äänet käskivät hänen tehdä itselleen pahaa.  Hän kuitenkin tiedosti, että äänet ei ole oikeita, että ne ovat harhoja. Nainen käsitteli kuulemiaan asioita piirtämällä, hän piirsi ne, että ymmärtäisi itseään paremmin ja pystyisi tulkitsemaan kuulemaansa. Naisen kuulemat äänet olivat joskus niin kovia, että ne tuottivat fyysistä kipua ja kirvelyä, esim. käsivarsilla. Hän oli myöskin todella vainoharhainen.

Dokumentissa tutkijat kertoivat ihmisten menevän psykoosiin, jos aivot tuottavat liikaa dopamiinia. Myöskin kaupunkiympäristö voi olla laukaiseva tekijä psykoottisille ongelmille tutkijoiden mukaan. Ihmiset voivat myös lukea itsensä siihen pisteeseen, että mielenterveys pettää. Psykoosin kaltaisia tiloja hoidetaan antipsykoottisilla lääkkeillä. Joskin ne eivät paranna sairautta, vaan vievät oireita pois, eli hoitavat. Tutkijat ovat myös kehitelleet lääkkeettömän vaihtoehdon, kokemusotosmenetelmä. Tähän on olemassa erillinen sovellus älylaitteilla. Sovellukseen merkitään tarkasti tiedot psykoottisesta kokemuksesta.

 

Harmikseni joudun kertomaan, että dokumentti jäi kesken, kun en heti ehtinyt katsoa loppuun. Ja tietenkään en löytänyt sitä enää… ☹

HYTO Essee Päivi Ryynänen

Lyhennelmä dokumentista saattohoito. Tässä dokumentissa veli kertoo oman veljensä sairaudesta, kärsimyksistä ja kuolemasta.

Veli haluaa osoittaa kuinka tärkeää on pysyä sairaan rinnalla loppuun saakka. Dokumentin sanoma on: Älkää jättäkö kuolevaa omaistanne yksin.

Youtube: saattohoito

Lisäksi oma kokemus/ näkemys

Saattohoito

Tässä kuolemaa tekevä mies sairastaa haima syöpää josta hän ei tule parantumaan. On itse päättänyt ettei sitä hoideta enää.  Kuolemaa tekevä puhui eutanasiasta jos se olisi mahdollista niin se tehtäisiin hänelle koska hän ei voi parantua sairaudestaan. Mentyään sairaalaan oli pystynyt vielä kävelemään mutta voimat olivat ruveneet hiipumaan. Tässä vaiheessa puhe oli vielä selvää ja jaksoi keskustella. Pääsi käymään kotona vaimonsa kanssa ,kertoi sen olevan erilaista. Vaihtelu teki hyvää, ääni oli kirkkaampi vaikka pientä äänen särinää oli havaittavissa. Kertoi myös liikunnan tärkeydestä, että vähäinenkin liikunta on tärkeää, vaikka tasapaino on mennyt. Puhe alkaa olla jo epäselvää, kuuntelijan on vaikea saada selvää puheesta, kasvot ovat kuihtuneet. Koko olemus on väsynyt. Vaimon käydessä kertoi äkkilähdöstä. Vatsa oli isontunut, vaimo kysyi onko se levinnyt. Puhe huonoa ja näytti kädellä ylävartaloaja vatsaansa. Kädet ovat viilentyneet ja olo on kurja. Seuraavan päivänä hengitti happiviiksien avulla ,hengitystä seuratessa näytti hieman haukovalt. Lihaksia ei paljon enää ole. Tässä kohtaa en oikein saa selvää että meneekö kipulääkettä.

Se mikä jäi mieleen dokumenttia katsoessa oli läheisten läsnäolo ja se miten he puhuivat kuolemaa tekevälle. Se ei ollut ollenkaan surevaa. Puhuivat aika suoraan. Siinäkin vaiheessa kun kuolemaa tekevä toivoi äkkilähtöä, vaimokin sanoi että sehän ois mukava kun pääsisi kerralla pois. Vaikka voisi olettaa että asia olisi toisinpäin. Sen tiedän että läheisestä ihmisestä on vaikea luopua vaikka sitä tunnetta ei näytetä kuolemaa tekevälle. Omasta kokemuksesta (läheisen kuolema) oli todella epätodellinen.  Sain soiton että läheiseni ihminen on saattohoidossa samana päivänä jolloin puhelu tuli operoitiin amputoitua jalkaa jonka seurauksena läheiseni ei enää jaksanut ja mitään ei ollut enää tehtävissä. Menin katsomaan ja mennessäni läheiseni luo mietin mielessäni että “odota” olen tulossa, puhelin oli koko ajan kädessäni.  Siksi että tuleeko soitto ja kerkeänkö vielä näkemään. Kun pääsin sairaalan pihaan juoksin, pääsin osastolle jossa läheiseni oli en paljon katsonut ympärilleni kun menin käytävää pitkin. Kun saavuin huoneen ovelle oli jo pappi läsnä ja mietin että mitä nyt on tapahtunut mutta se oli sen takia että rukoiltiin ja laulettiin. Päästyäni huoneeseen menin sängyn päätyyn pään puolelle.  Huone oli aika täynnä tuossa vaiheessa. Sitten laulettiin ja läheiseni siunattiin. Vielä tässä vaiheessa äänteli mutta ei puhunut. Oli väsynyt. Kädet olivat turvonneet ja viilentyneet, virtsaa ei enää tullut. Syöminen loppui ja lääkkeet pyöri suussa, ei pystynyt enää nielemään. Suuta kostuteltiin sitruuna tikuilla. Kipulääke meni tipassa ja hoito henkilökunta sanoi että painakaa hälytysnappia jos vähänkin näyttää siltä että tarvitsee kipulääkettä lisää niin he tulevat ja antavat. Hoito henkilökunta oli todella ystävällinen myös pappi mukaan lukien ja huomioivat myös läheiset.  Pappi kertoi että jos tarvetta puhua niin hänen puoleen voi kääntyä. Läheiseni oli levollinen. Ilmeestä ja kasvoista näki sen milloin oli tarvetta lisätä kipulääkettä. Loppu vaiheessa sitä meni n.15min välein, se oli pääasia että ei kipuja olisi. Koska hänellä oli muutenkin monta sairautta ja kipuja. Reuma, sydämen vajaatoiminta, valtimon kovettuma tauti, keskivaikea Alzheimer. Niimpä hän elossa ollessaan aina sanoi että joutaisi täältä ihmisten riesana olemasta pois.  Pari päivää saattohoidosta sain soiton että läheiseni oli kuollut aamulla 7 jälkeen.  Lähdin sairaala kohti. Kerrottiin että läheiseni oli kerran avannut silmiään ja haukoi henkeä. Näin hän poistui keskuudestamme. En tiedä mutta se oli niin epätodellista, ei sitä voinut uskoa kun se tapahtui lopulta aika nopeasti vaikka siihen oli omassa mielessä varautunut että näinkin voi käydä. Saimme vielä muutaman tunnin olla hänen kanssaan, sitä ennen lääkäri kävi toteamassa että hän on kuollut. Jonkin ajan kuluttua tuli pari hoitajaa pesemään ja pukemaan. Siksi aikaa meidät ohjattiin pois huoneesta. Saimme hetken hyvästien jättöön. Tässä vaiheessa tuli tunne kun jouduimme lähtemään että ei läheistä voi siihen jättää. Kai se luopuminen oli niin vaikeaa kun tiesimme että emme näe häntä enää. Vielä välilläkin tulee tunne ettei sitä voi käsittää että hän on poissa. Nyt hänellä ei ole kipuja, kärsimyksiä ja hänellä on hyvä olla.

Saattohoito on osa palliatiivista hoitoa eli oireita lievittävää hoitoa. Palliatiivisella hoidolla tarkoitetaan parantumattomasti sairaan potilaan ja hänen läheistensä aktiivista kokonaisvaltaista hoitoa. Sen tarkoituksena on lievittää kipua ja muuta kärsimystä sekä tarjota mahdollisimman hyvä elämänlaatu potilaalle ja hänen läheisilleen.  Saattohoito ajoittuu ihmisen viimeisille elinviikoille tai päiville, jolloin toiminta on yleensä merkittävästi heikentynyt.  Ja tämä kaikki toteutui hyvin sairaalassa jossa läheiseni oli. Olkaa kuolemaa tekevän läheisenne lähellä, pelkkä läsnäolo jo riittää. 

“ Kun mummot kuolevat  heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää ja joistakin mummoista tulee puita ja he humisevat lastenlastensa yllä, suojaavat heitä sateelta ja tuulelta ja levittävät talvella oksansa lumimajaksi heidän ylleen. Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia. “

Eeva kilpi    

HYTO Essee Riikka Sormunen

Saaristosta palvelukotiin 

  

Käsitellen hyvinvoinnin ja toimintakyvyn edistämisen jaksoa, jonka jälkeen päätin katsoa “Dora, kotoisin ulkosaaristosta” -nimisen dokumentin. Dokumentti kertoo 87-vuotiaasta Dorasta, joka asui yksin Lammholmin saaristossa. Nyt Dora asuu palvelutalossa, täyttää 90 vuotta ja yrittää rakentaa uudenlaista elämää.  

Dora oli kotonaan omatoiminen, mutta hänen muisti katkeili ja koki epävarmuutta omasta toiminnastaan esimerkiksi lieden pois päältä laittaminen. Hän siis asui yksin saaristossa ja oli ainoa asukas. Toisaalta se oli vaarallinen paikka sen ikäiselle ihmiselle, kun apua ei ole lähellä, jos olisi loukannut itsensä. Doran ruokatarvikkeet tulivat isossa postilaatikossa, jonka hän nostaa kottikärryihin. Hän työntää kärryjä ylämäkeen kivisessä maastossa ja hengästyy välillä. Vesipumppu meni talvella rikki ja Åke -niminen ystävä huolestuu siitä, että Dora sulattaa lunta juomavedeksi, jossa oli roskia. Dora on saanut jo kaksi sydäninfarktia ja hänen pikkuserkkunsa kehottaa Doran siirtymään palvelutaloon. 

Dora palvelutalossaan ikävöi kotiaan ja töiden tekoa. Hän halusi hoitaa kukkia, mutta palvelutalossa ei ole sitä mahdollisuutta. Lopulta Dora sai mahdollisuuden käydä kotisaaristossaan. Hänestä tuli paljon pirteämpi ja iloisempi, kun sai käydä synnyinseuduillaan. Palvelutalossa Dora tekee laulun sanoja ja jakaa niitä talon asukkaille. Doralla on apuvälineinä mm. rollaattori, jota käyttää harvoin, moottoroitu sänky ja sängyn vieressä ja yläpuolella on kahva, josta voi nostaa itsensä ylös sängystä. Dora pääsi mm. viettämään juhannusta palvelutalon asukkaiden ja kyläyhteisön kanssa. He rakensivat ja pystyttivät juhannussalon, joka oli koristeltu puunlehdillä lankaan pujotettuna. Dora sai sorminäppäryyttä ja oli onnellinen päivästä.  

Syksy vuonna 2015 Doran kunto on heikentynyt. Rollaattoria tarvitsee jatkuvasti. Hän on hengästyneempi kävelyiden jälkeen. Ruokailu sujuu itsenäisesti ilman käsien vapinaa. Pesuissa joutuu avustamaan ja omatoimisuus on vähentynyt. Hoitaja olisi voinut olla enemmän kannustavampi ja ohjata asiakasta käyttäen kuntouttavaa työotetta, kun Dora oli kuitenkin erittäin aktiivinen ikäisekseen. Dokumentissa huomaa Doran alakuloisuuden koti-ikävän takia ja tekemisen puutteen takia. Hänelle olisi tullut tarjota fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen aktiivisuuteen kannustavaa toimintaa. Toimintakyky ikääntyessä rajoittuu ja tehdä omia valintoja vähenee. Doralla ei ollut läheisiä, jotka olisivat voineet käydä hänen luona säännöllisesti. Kuntouttava työote on ainoa mahdollisuus aktivoida ja kohentaa kuntoa. Lähihoitajan tulisi kunnioittaa ihmisarvoa ja edistää hyvää elämää. Heidän tulee tukea ihmisen toimintakykyä ja omatoimisuutta sekä edistää terveyttä ja hoitaa sairaita. Lähihoitajan tulee huolia apua tarvitsevia, ehkäistä syrjäytymistä, lievittää inhimillistä kärsimystä elämän alusta kuolemaan saakka. Kotona asuessaan Dora oli aktiivisempi, kun sai tehdä kotihommia. Palvelutalossa oli vähemmän aktiviteetteja, jonka takia Doran lihaskunto heikentyi. Hänelle olisi voinut tehdä lihaskuntotreeniä n. 2-3 kertaa viikossa. Suurin osa toimintakyvyn ongelmista fyysiseen aktiivisuuteen ja liikunnan vähenemiseen. Liikunnalla on havaittu myönteisiä vaikutuksia ikääntyneillä ihmisillä mm. mieliala kohenee, unen laatuun, kunnon ylläpitäminen, masentuneisuus vähenee ja sairauksia voidaan ehkäistä.  

Tammikuussa vuonna 2016 Dora täyttää 90 vuotta. Palvelutalossa oli isot juhlat ja Dora liikuttui mm. hänestä tehdystä runosta. Vieraita kävi paljon ja hän sai paljon kukkia lahjaksi, joita hän hoiti huolellisesti. Se oli erinomainen päivä Doralle. Kesällä Dora lähti jalkahoitoon ja sai mukavan hieronnan. Kävely kömpelömpää ja korkeiden kynnysten ylittäminen vaikeaa. Ottaa reippaasti tukea ohjaajasta kuin ennen pääsi omin jaloin. Paino on noussut vähäisen aktiivisuuden takia. Käyttää tukikaiteita palvelutalon käytävillä enemmän. Kunto on selvästi huonompi kuin ennen. Dora tiedostaa, että hänen elinvuotensa käy vähiin. Dora Siivonen menehtyi toukokuussa vuonna 2017 täyttäessään 91-vuotta. 

HYTO Essee Jenni Kohtavaara

Dokumenttiprojekti: Olen jossain 

Otin esseen aiheeksi tämän dokumenttiprojektin, koska muistisairaudet kiinnostavat ja haluan valmistuttuani tehdä töitä nimenomaan vanhusten parissa ja muistisairaudet ovat yleisiä iäkkäillä. Itseasiassa katsoin tämän dokumentin jo syksyllä kertaalleen, kun meidän tiimillä olivat muistisairaudet aiheena. 

Dokumentin on käsikirjoittanut ja ohjannut Alzheimerin tautia sairastavan Aili Rajavaaran toimittajana työskentelevä tytär Tuula Rajavaara. 

Ailin muistisairaus sai diagnoosin kahdeksan vuotta ennen dokumentin tekoa ja siitä asti Tuula on parhaansa mukaan hoitanut äitiään oman päivätyönsä ohella. Dokumenttia on kuvattu usean vuoden ajan ja sen tekemisen aikana Aili on asunut joka toisen viikon vanhusten vuoroviikko-osastolla.  

Dokumentti herättää ajatuksia suuntaan jos toiseen. Itselleni tuli ensimmäisenä mieleen kysymys, että saako muistisairasta kuvata ja miten hän itse pystyy siihen antamaan suostumuksen? Tuula-tytär oli kommenttiosioon kirjoittanutkin, että he ovat äitinsä kanssa monta vuotta puhuneet dokumentin tekemisestä ja Aili on monta kertaa nähnyt videot ja näyttänyt niille vihreää valoa niin kai se pitää sitten uskoa, että tässä ei ole kenenkään itsemääräämisoikeutta loukattu. Myös videon dramaattiset musiikit ja videoefektit toivat tunteen, että toisen sairaudesta yritetään tehdä kaupallista draamaa. Vaan kai se sitten sillä tavalla paremmin vaikuttaa ihmisten mieliin. Itse olen sitä mieltä, että asiat tulisi esittää asioina, totuutta turhaan kaunistelematta. 

Olen jonkun verran perehtynyt muistisairauksiin, mutta silti en pysty ymmärtämään muistisairaan mielenliikkeitä. Liekkö pystyy kukaan ennen kuin se omalle kohdalle osuu. Tämäkin dokumentti kuvaa Alzheimeriä hyvin siihen sairastuneen ja hänen läheisensä näkökulmasta, mutta silti ihmetyttää monikin asia. Voisi kuvitella, että diagnoosin saaminen tuntuu maailmanlopulta, vaan niin kuin Aili on itse sanonut “On tärkeää, että jää ajatus, että tuostakin vaan elämä jatkuu.” Miten ihmeessä voi säilyttää tuommoisen asenteen, jos vähääkään tiedostaa, että Alzheimeriin ei ole parannuskeinoa ja se on hitaasti tappava sairaus? Eihän siinä toisaalta ole vaihtoehtoja kuin jäädä surkuttelemaan kohtaloaan tai yrittää nauttia niistä hyvistä hetkistä mitä vielä on jäljellä. 

Itseasiassa dokumentissa tuli hyvin vähän tietoa sairaudesta, enemmänkin se kertoi millaista on muistisairauden varjostama arki. Siinä tuli hyvin esille miten tärkeitä ovat rutiinit ja turvallisuuden tunne, kun lähimuisti on kadonnut kokonaan. Muistilapuilla oli iso rooli arjen pyörittämisessä. Muistisairaan omaishoitajalta vaaditaan myös hyvin pitkää pinnaa ja lehmän hermoja, kun saattaa päivän aikana joutua vastaamaan kymmeniä kertoja samoihin kysymyksiin, eikä yksinkertaisimmatkaan ohjeet meinaa mennä aina perille. Monin verroin raskaampaa hoitamisesta tekee varmasti myös se, että sairastunut on läheinen, niin kuin tässä äidin ja tyttären roolit olivat vaihtaneet paikkaa täysin. 

HYTO Essee Jonna Kärki

 Luin Pekka Hyysalon kirjoittaman kirjan Fight Back toinen mahdollisuus.

 Oli ihan mielenkiintoinen kirja nuoresta miehestä joka loukkaantui pahasti. Kirja kertoo Pekasta itsestään. Hän oli freestyhiihtäjä, hänen suuri unelma oli työkseen olla freestyhiihtä, hän teki kovasti työtä sen eteen ja reissaili paljon, vuonna 2010 kaikki muuttui, Pekka oli Ylläksellä freestyhiihtämässä, kun hän loukkaantui pahasti, hänet kiidätettiin sairaalaan ja oli 3viikkoa koomassa. Hänelle tuli aivovamma ja lääkärit epäilivät että Pekka jää vuodepotilaaksi.

Pekalla oli kova tahto kuntoutua niin hyvin kuin vaan voi, niimpä hän jo puolen vuoden päästä käveli.

Pekka kävi monen vuoden ajan eri kuntuoutuspaikoissa esim. Helsingin synapsiassa.

Pekka toivoi onnettomuuden jälkeen palavaan takasin freestyhiihtäjäksi, mutta joutui luopumaan siitä unelmasta. Mutta hän oli muuten paljon mukana freestyhiihtäjien maailmassa, mukana tuomaroimassa kisoja yms..

Kirjaa lueskellessani huomasin miten sosiaallinen kaveri hän on, menipä hän minne vaan ni heti löyty kaveri hälle. Ja miten päättävinen hän on elämässään, tahtoo olla paras kaikessa mihin ryhtyy.

Kirjaa lueskellessa etsin myös netistä tietoa Pekasta, löysin videon pätkän, jossa hän oli Sarasvuon haastattelussa, siellä hastattelussa oli itsevarma nuorii mies joka oli päättänyt juosta maratonin jossain kivassa paikassa esim New yorkissa.

Päättäväisyyttä ja asennetta löytyy häneltä kyllä, ei taida lannistua kovin helposti.

Kirja on kyllä hieno kertomus siitä miten voi selvitä niinkin vakavasta onnettomuudesta kuin Pekka, hän olisi voinut jäädä sängyn pohjalle  murehtimaan mutta hän päätti kuntoutua ja elää nuoren miehen elämää reissaten ja seurustellen.

Vastoinkäymisiä on varmasti Pekan matkalle tullut, mutta hän ei ole antanut sen estää omaa parantumista.

HYTO Essee Sari Sutinen

Menolippu Mombasaan.

Draamaelokuva vuodelta 2002.

Käsikirjoittaja Hannu Tuomainen & Atro Lahtela

Ohjaus Hannu Tuomainen

Elokuvan näyttelijät: Antti Tarvainen, Joonas Savartamo ja Johanna Rönnlöf

Tiivisteenä: Peteä ja Jusaa yhdistää sairaus, syöpä. Erona heillä on se, että Petellä on koti, vanhemmat, tyttöystävä ja toivo parantumisesta, Jusalla ei.

Jusa lähtee unelmansa perään ja Pete heittäytyy mukaan. Elokuva kertoo ystävyydestä, rakkaudesta, elämänhalusta ja elämän ainutlaatuisuudesta sekä kuoleman kohtaamisesta.

Pete on 17-vuotias lukiolainen sekä myös lahjakas kitaristi. Tavoitteena hänellä on päästä No Future today yhtyeen kitaristiksi koe-esiintymisen kautta. Hän on ihastunut myös Kataan ja suunnittelee iskevänsä hänet bileiltana jossa esiintyy koulun yhtyeessä.

Kesken keikan hän saa oudon kohtauksen ja menettää tajuntansa.

Pete leikataan välittömästi.

Diagnoosi on tyly: Lääkäri ei voi ennustaa varmuudella näkeekö Pete seuraavaa syksyä sekä 18-syntymäpäiviään.

Sairaalan osastolla Pete saa huonetoverikseen huumorin mestarin, koulukotikasvatin Jusan.  Jusalla on haaveena päästä kokemaan Mombasan kuumat hiekkarannat Afrikkaan ennen kuin sairaus saattaa saada yliotteen-eli pian. Jusa täyttää 18-vuotta ja sen myötä vapautuu koulukodin holhouksesta.

Sen kunniaksi pojat pojat pitävät bileet. Jusa hankkii viinaa, laittaa Mombasa-biisin soimaan, mutta yöhoitaja keskeyttää juhlinnan ja vie mankan toimistolle. Sen vuoksi pojat päättävät karata sairaalasta. Aamulla Pete olisi valmis palaamaan sairaalaan mutta Jusa ei, sillä hänen ennusteensa on "ihan perseestä eli ei toivoo, ei hoitoo".

Jusa haluaa Mombasaan ja Pete suostuu lähtemään mukaan jos he ensin käyvät tapaamassa Lapissa olevaa Kataa.

Jusa suostuu tähän ja nostaa rahat tililtään ja ostaa kaksi menolippua Mombasaan. Viikon päästä lähtee lento.

Tästä alkaa poikien vaihderikas matka läpi suomen.

Monien vaiheiden ja tapahtumien kautta pojat saavat vihdoin kyydin Lappiin ja löytävät Katan, joka on kesätöissä enonsa ravintolassa. Kata ja Pete viettävät illan yhdessä. Pete haluaisi kertoa Katalle lääkärin diagnoosista mutta Kata sanoo, että ei halua kiirehtiä vaan edetä hitaasti.

Kata saa sattumalta selville poikien sairauden ja tarjoaa tarjoaa enonsa cadillacilla heille kyydin etelään.

Matkalla Jusa, jonka voimat alkavat hiipua, saa seurakseen takapenkille Ruusunnupun joka pummaa kyydin No Future Todayn konserttiin.

Petellä olisi mahdollisuus esiintyä yhtyeen kanssa mutta se menee pieleen koska Jusa joutuu tappeluun jossa kadottaa Ruusunnupun sekä kassinsa jossa oli sairaalasta varastetut kipulääkkeet.

Cadillacin takapenkillä Jusa ymmärtää, että hänen unelmansa ei toteudu ja heittää matkaliput tuulen vietäväksi. Jusan kivut kovenevat ja Pete päättää Katan kanssa murtautua eläinlääkäriasemalle josta he saavat kipulääkkeitä. He ajavat meren ääreen, aurinko kimaltelee hiekkarannalla, kun Pete pitää Jusaa sylissään ja Kata Jusan kättä omassaan.

Jusa hymyilee, hän on onnellinen.

Pete saa viettää 18-vuotissyntymäpäivänsä ja paranemisennuste on hänen kohdallaan hyvä.

Tämä elokuva sai minut miettimään, kuinka jatkaa elämää eteenpäin jos on saanut diagnoosin parantumattomasta sairaudesta ja millaisia hoitomuotoja se toisi tullessaan jäljellä olevalle ajalle. Pelkkä pohdiskelu saa ahdistuneen olotilan aikaiseksi...paniikki, hätä, pelko, suru, viha...

Nuo lauseet itsessään ovat jo pysäyttäviä ja sitä väkisinkin rupeaa miettimään asioita syvällisesti ja lopullisesti.

Entä jos itse olisi samassa tilanteessa? Että toivoa parantumisesta ei ole. Pelottavaa. Haluaisinko jatkaa hoitoja jolloin ehkä saisin muutaman kuukauden lisäaikaa...viettää aikaa sairaalassa, ottaa vastaan hoitoja ja lääkitystä ja jossain vaiheessa siirtyä saattohoitoon vaiko lopettaa hoidot ja elää "normaalisti" jäljellä oleva aika läheisten läsnäollessa?

Kyllä jälkimmäinen vaihtoehto painaa vaakakupissa enemmän, ainakin minulla. Toki silloin läheisten läsnäolo olisi erittäin tärkeä asia...

Jokainen elämä on ainutlaatuinen ja arvokas.

---