HYTO Essee Heli Sormunen

 ARMAN POHJANTÄHDEN ALLA

Katsoin dokumentin Arman: Kotihoito, yksinäinen vanhuus

Katsoin dokumentin kotihoidosta, jossa hoitaja Heidi Hirvonen kertoo eri puolia työstään, vierailee Armanin kanssa asiakkaiden luona. Hän näyttää millaista arki ja työ on kotihoidossa.

Kotihoidossa on paljon asioita, joista pitää huolehtia. Tarkoitus on tukea ikääntyneitä, pitkäaikaissairaita sekä apuatarvitsevia.

Laitospaikkoja on vähennetty ja yhä useampi asiakas kuuluu kotihoidon piiriin. Tavoitteena on hoitaa ihmistä omaan kotiin mahdollisimman pitkään monin eri keinoin. Kotihoito on kuntien vastuulla ja suuria puutteita ja ongelmia tuovat henkilöstöpula, kiire, rahan puute sekä asiakasmäärien kasvaminen.

Kotihoitoa tekevät lähihoitajat sekä sairaanhoitajat. Muita palveluja, joita asiakas voi saada kotiinsa ovat ruokapalvelu, siivouspalvelu, asiointipalvelu sekä pesupalvelu. Jokaiseen toimintaan on nykyisin eri henkilö. Ennen asian hoiti yksi ihminen, eikä niin paljon väkeä tarvittu. Pohdinkin, olisiko entisaikojen kodinhoitaja edelleen hyvä ja toimiva ratkaisu hoitohenkilökunnan rinnalle hoitamaan asiakasta? Sama tuttu ihminen hoitaisi monta asiaa ja olisi juttelukaverina asiakkaalle, eikä henkilöt vaihtuisi koko ajan. Lääkinnälliset ja hoidolliset toimenpiteet hoitaisi toki edelleen pätevä lähi- tai sairaanhoitaja.

Hoitajilla on kotihoidossa laaja kirjo erilaisia työtehtäviä. Siihen kuuluvat mm. lääkkeiden jakaminen, ruoan antaminen asiakkaalle tarpeen mukaan, kuntouttaminen, asiakkaan aktivointi toimimaan ja liikkumaan, haavahoito, mahdollisesti peseminen, asiakkaan siirtäminen, huolehtiminen asiakkaan syömisestä ja toimintakyvystä. Seurata hänen vointiaan, onko tilassa tai voinnissa tapahtunut muutoksia. Hoitaja on velvollinen ilmoittamaan asiasta eteenpäin ja järjestämään jatkohoitoa tarpeen vaatiessa.

Dokumentista käy ilmi, että hoitaja pitää erityisen tärkeänä, että tuntee asiakkaan hyvin. On hyvä tietää, mikä on hänelle ominaista. Myös tämän vuoksi saman hoitajan pysyvyys on erityisen tärkeää. On molemminpuolinen etu, että hoitaja on tuttu ihminen ja asiakas tuntee olonsa turvallisemmaksi. Hoitaja voi olla hänen ainut ihmiskontakti päiviin tai viikkoihin. Tämänkin vuoksi hoitajan on tärkeää ja vastuullista olla mukana asiakkaan elämässä, olla kiinnostunut mitä hänelle kuuluu.

Mietinkin, onko raha ja säästäminen palveluista tärkeämpää, kuin hyvä asiakashoito ja kunnioittava kanssakäyminen heidän kanssaan? Hyvä työ ja hoito sekä riittävät resurssit tuovat asiakkaille ja työntekijöille paljon iloa ja tyytyväisyyttä ja parantaa ihmisten elämänlaatua. Lisää myös työmotivaatiota.

Missä menee raja hyvää kotihoitoon? On joskus tilanteita, kun asiakasta pallotellaan sairaalan ja kodin välillä. Tämä voi johtua esimerkiksi siitä, että sairaalasta annetaan kotihoitoon tieto asiakkaan kunnosta ja pärjäämisestä, joka ei käytännössä pidä paikkaansa. Asiakas voi pärjätä hyvin sairaalaoloissa heidän kriteeriensä mukaisesti, mutta kotiin päästessään hän ei pärjääkään niin kuin on oletettu.

On kuitenkin selvää, että jos asiakas ei enää pärjää omassa kodissaan turvallisesti kaikista avuista huolimatta, on hänen vaikea jatkaa kotihoidossa. Tällöin yksi mahdollisuus asumiseen on laitoshoito.

Lähihoitajan ja sairaanhoitajan pätevyys näkyy heidän työtehtävissään koko ajan. Heillä tulee olla pätevyys työhön mitä tekevät, ammatillista silmää tilanteisiin, sosiaalisuutta ja taitoa tulla erilaisten ihmisten kanssa toimeen. Pitää hallita kokonaiskuva ja osata arvioida tilanne sekä tehdä tarvittavat jatko toimenpiteet. Olla kiinnostunut ihmisistä ja asioista, toimia ihmistä kunnioittavalla tavalla. Auttaa ihmistä puhumalla, olemalla läsnä, olla mukana heidän arjessaan ja antaa apua yksinäisyyden tuomaan pahoinvointiin.

Hoitajat tekevät arvokasta työtä, jota ilman ei yhteiskunta toimisi. Olkaamme ylpeitä ammatistamme ja toteuttakaamme sitä sillä arvokkuudella mikä sille kuuluu. Huolehtikaamme ja pitäkäämme huolta läheisistämme, kukaan ei saisi jäädä yksin.

Minulle tuli dokumentista sellainen ajatus, että meillä alkaa olla todella paljon kotihoidon tarvitsijoita, kun suuret ikäluokat tulevat iäkkäiksi. Miten saadaan kaikki hoidettua, kun nyt on jo mittava hoitajapula. Asialle on nopeasti tehtävä jotain, eikä mistään hoitotyöstä saa leikata varoja pois.

Hoitoalaa pitää tuoda esille hyvällä tavalla ja kannustaa ihmisiä opiskelemaan alaa, jotta hyvä hoitotyö jatkuisi myös tulevaisuudessa.

HYTO Essee Riikka Behm

ARMAN POHJANTÄHDEN ALLA

Katsoin dokumentin Arman Pohjantähden alla:Kotihoito

Dokumentissa seurataan lähihoitaja Heidi Hirvosen työtä Helsingin kaupungin kotihoidossa. Heidi on tehnyt vanhusten kanssa töitä reilut 5 vuotta eikä omien sanojensa mukaan vaihtaisi yhtäkään päivää pois. Kotihoito on ollut pitkään huonolla tolalla, laitoshoitopaikkoja ei ole riittävästi, vaikka näin ei pitäisi olla väestön vanhentuessa ja asiakasmäärien lisääntyessä. Lehdissä monesti kirjoitetaankin, että vanhuksia on unohtunut kotiin hoitamatta. Arman lähti selvittämään millaista kotihoito on ja millaista arkea lähihoitajat viettävät työssään. Moni vanhus on täysin riippuvainen kotihoidon palveluista eikä pystyisi asumaan kotonaan ilman kotihoitoa. Kotihoidon tehtävä on tukea ikääntyneitä, pitkäaikaissairaita, vammaisia ja erityistä tukea tarvitsevien henkilöiden toimintakykyä ja elämänhallintaa siten, että he voivat asua turvallisesti kotona. Kotihoito toteutetaan moniammatillisena tiimityönä ja kotikäyntejä tehdään päivittäin. Kotihoito tulee järjestää kuntien toimesta ja kotihoidossa työskentelee pääasiassa lähihoitajia ja sairaanhoitajia.

Arman ja Heidi aloittavat kotihoitokäynneille lähdön tarkistamalla monta paikkaa on käytävä illan aikana. Ensimmäisenä iltana paikkoja on 13. Kotihoitokäynnillä syötetään, annetaan lääkkeet, vaihdetaan vaippa ja varmistetaan, että asiakas on valmis menemään nukkumaan käynnin jälkeen jossain vaiheessa. Apteekkitilausten vienti kuuluu myös kotihoidon tehtäviin. Käynnille pakataan mukaan reppu, jossa on esim. käsidesiä ja kertakäyttöhanskoja.

Säännöllisen kotihoidon asiakkaita on Suomessa lähes 70000, osa asuu omassa kodissa ja osa palvelutaloissa.

Lähihoitaja tekee käytännössä käynneillä mitä vaan, joka liittyy asiakkaan hoitoon ja huolenpitoon. Työ on kaksivuorotyötä. Jokaisella hoitajalla on omat vastuuasiakkaansa ja hoitopiirinsä. Asiakastyötä on vähintään 4 tuntia 30 minuuttia per päivä. Välimatkoihin menee oma aikansa. Matkat kuljetaan omalla autolla, julkisilla tai kävellen. Hankalinta työssä on se, ettei aikaa tunnu olevan riittävästi ja joutuu tarkkaan suunnittelemaan työvuoronsa. Aamuvuorossa on enemmän sairaanhoidollisia tehtäviä ja suihkussa käynnit hoidetaan arkiaamuisin. Illat ja viikonloput ovat enemmän päivystyksellisempää ja hoidetaan asiakas siihen kuntoon, että hän selviää seuraavaan käyntiin asti. Yöt asiakkaat ovat turvarannekkeen turvin.

Hoitajat pyrkivät auttamaan ja kannustamaan asiakkaita niin, että he voisivat tehdä mahdollisimman paljon asioita itse, joihin he vielä kykenevät.

Kaikilla on oikeus kotihoitoon, mutta esim. siivousapuun on amhdollista saada palveluseteli, jolla voi kattaa osan kuluista.

Heidi oli todella sydämellisen oloinen hoitaja ja jutteli kaikkien asiakkaiden kanssa ja kyseli kuulumisia. Yksi asiakas sanoikin, että kaikki hoitajat eivät juttele, mutta Heidi kyllä aina juttelee. Ruoanlämmityksen lomassa Heidi jutteli asiakkaiden kanssa ja tuli tunne, että häntä oikeasti kiinnostaa, mitä kellekin kuuluu. Heidi on sen aikaa asiakkaan luona, että saa varmistettua ruoan tulevan syödyksi. Vanhus sanoi ensin, ettei hänellä ole nälkä, mutta söi kuitenkin ruoan hyvällä ruokahalulla.

Jos hoitaja huomaa kotihoitokäynnillä jotain tavallisesta poikkeavaan asiakkaan käytöksessä, tarpeen mukaan soitetaan ambulanssi tai otetaan yhteyttä lähiomaiseen. Haasteen tuokin se, kun tulee uusia asiakkaita ja työntekijöinä on sijaisia ja asiakkaita ei tunneta, silloin on vaikeaa tietää mikä on hänen normaali olemuksensa ja toimintakykynsä. Pitkäaikaishoidossa olevista vanhuksista ¾ sairastaa muistisairautta. Muistisairaan menettävät yleensä lähimuistin, mutta vanhat asiat säilyvät mielessä. Jos asiakas kieltäytyy syömästä tai ottamasta lääkkeitä, asiasta pitää tehdä kirjaus. Itsemääräämisoikeuden vuoksi ketään ei pysty pakottamaan mihinkään. Heidi kertoo, että on nähnyt jopa pari vuotta suihkussa käymättömän asiakkaan.

Heidi asuu kolmen lapsensa kanssa ja kertoo, ettei muuten lapsiaan oikein näe, kuin aamulla ja nukkumaan mennessä. Lapsista kaksi on erityislapsia. Vapaapäivinä hän sopii terapia- ja lääkärikäyntejä. Hänestä tuntuu, ettei aikaa ole tarpeeksi lapsilleen.

Itselle tuli tästä dokumentista sellainen olo, että monikaan ei ajattele miten paljon sinun täytyy osata asioita lähihoitajan työssä ja empatiakyky on ensisijainen ominaisuus, joka sinulla tulisi olla. En ole aiemmin ajatellut, että kotihoito voisi olla se minun juttuni, mutta dokumentti kyllä muutti ajatusmaailmaani tässä asiassa. Voisin ihan hyvin kuvitella tekeväni töitä kotihoidossa.

HYTO Essee Lotta Tahvanainen

 

HYVÄ KUOLEMA

 

Katsoin dokumentin nimeltä ”Hyvä Kuolema”. Dokumentti kertoo palliatiivisesta hoidosta eli oireenmukaisesta hoidosta ja viime vaiheessa puhutaan saattohoidosta.

Moni toivoo voivansa kuolla kotona, mutta käytännössä yleisin kuolin paikka on terveyskeskuksen tai sairaalan vuodepaikka tai hoivakoti.

Hämeenlinnassa on yksi Suomen neljästä erityisesti saattohoitoon keskittyneestä hoitokodista Koivikkokoti. Siellä työskentelee hoitajia, erikoislääkäri ja vapaaehtoistyöntekijöitä.

Sirpa Lundgren on yksi Koivikkokodin vapaaehtoistyöntekijä ja hän kertookin millaista, on työskennellä vapaaehtoistyöntekijänä ja mitä se vaatii.

Sirpa sanoo; ”Normaali, tasapainoinen ihminen, jolla on omat asiat reilassa”, joka on erittäin tärkeää omasta mielestäni, koska jos ei ole omassa elämässä kaikki hyvin ja työskentelee saattohoidossa ja kuolevien kanssa voi mennä liian raskaaksi elämä. Saattohoito ja kuolema on raskaita aiheita ja kokemuksia.

Koivikkokodilla vapaaehtoinentyöntekijä toteuttaa asiakkaiden toiveita, kuten Sirpa toteuttaa yhdelle asiakkaalle jalkahoidon hänen pyynnöstään. On todella kiva kuulla ja nähdä, että vapaaehtoiset haluavat auttaa asiakkaita toteuttamaan ”viimeisiä” toiveita ja se on todella tärkeää.

Palliatiivisen hoidon tarve on kaikilla yksilöllistä ja vuodeosastoilla ja hoivakodeissa on tärkeää muistaa se, että miten asiakas haluaa, että häntä kohdellaan ja kuunnellaan toiveita ja autetaan siinä missä asiakas tarvitsee apua. On myös tärkeää muistaa kohdata kuoleva ihminen myös ihmisenä, eikä ruveta säälimään häntä sen takia että on kuolemassa. Saattohoitopotilaallakin on itsemääräämisoikeus ja on kunnioitettava asiakkaan toiveita ja tahtoja hoitoon ja kaikkiin muihinkin asioihin liittyen.

Saattohoitokotiin tullaan lääkärin lähetteellä, vaikeiden sairauksien loppu vaiheissa. Yleensä kyseessä on syöpä tai etenevä neurologinen sairaus, mutta syy voi olla myös muu. Tiedän itse yhden tapauksen, jossa asiakas meni niin huonoon kuntoon perustasosta, että hänelle aloitettiin palliatiivinen hoito, mitään kunnollista syytä ei ikinä lopulta tiedetty, mutta se tiedettiin, että kipuja oli ja ruoka ja juomat ei menneet enää loppu vaiheella kunnolla alas.

Riikka Koivisto on johtanut Koivikkokodin arkea jo seitsemän vuotta. Hän kertoo, mitä ihmiset haluavat yleisemmin tietää, kun tulevat saattohoitokotiin. ”Saapumisvaiheessa ihminen lähtee aika käytännöllisistä asioista liikkeelle ja hän saattaa olla kiinnostunut hyvin paljon siitä mitä siinä kuolemassa itsessään tapahtuu ja he saattavat kysellä hyvinkin tarkkaan, että mistä sen tietää, että kuolema on nyt lähellä”

Riikan mukaan on ihanaa, miten hoitajat ja lääkärit kertovat potilaalle kauniisti, että mitä hengityksessä on muutoksia tai mistä he itse huomaavat, että kuolema lähestyy. Hoitajat ja lääkärit käyttää myös aikaa kertoa kuolemasta, jos asiakasta ja läheisiä pelottaa kuolema ja kerrotaan, miten erilaisia oireita hoidetaan. Tämä on semmoinen asia, joka on tärkeää läheisille, että asiakkaalle ja voi huomattavasti helpottaa kuoleman pelkoa ja pelkoa menettää läheinen. Minulla on oma henkilökohtainen kokemus, kun oma läheinen joutui saattohoitoon ja se helpotti huomattavasti, kun kerrottiin, miten hoidetaan ja miten vähennetään kipuja, silloin myös itsekin tajusi sen, että hän on hyvässä hoidossa ja kun hänen aikansa on lähteä hänellä ei ole enää mitään kipuja ja hänen on parempi olla.

”Kuolema voi olla, joskus lohdullinen ja rauhallinen.” – Riikka Koivisto

Turo Tuomisella on lantioalueenkasvain ja paljon etäpesäkkeitä keuhkoissa, vatsan imusolmukkeissa ja maksassa ja häneltä lopetettiin syöpä hoidot tuloksettomina. Ensimmäinen asia mitä Turo kysyi, kun kuuli, että hoidot lopetetaan oli se, että saako kotona kuolla. Sen jälkeen hän on saanut kotisairaanhoidon tuella oireen mukaista kipuja lievittävää hoitoa. Hän elää tilanteensa nähden hyvää elämää. Kun Turo sai kuulla, että hoidot lopetetaan, se oli hänelle pieni helpotus, koska ei tarvinnut pelätä koko ajan huonoja uutisia siitä, että hoidot ei tehoa ja loppuu sairaalassa ravaaminen. Turolle vaikeinta oli viedä tieto läheisille, koska on perhe ja pieni lapsi. Palliatiivisessa hoidossa on tärkeää, että on tukiverkosto ja on läheiset läsnä, koska siitä saa voimaa ja jaksamista.

Kaikilla on oikeus olla saattohoidossa, missä hän haluaa, kuten kotona, osastolla tai sukulaisen luona. Saattohoidossa kotona ollessa on tärkeää tukiverkosta ja että on joku apuna ja tukena koko ajan. Palliatiivinenhoito voi kestää viidestä päivästä viiteen vuoteen, saattohoidossa olevalla on tiedossa jo oletetun kuoleman ajankohta.

Palliatiivinenhoito ja saattohoito ei ole vain kivun lievitystä ja perushoitoa, vaan ymmärtää kuolevaa ihmistä ja läheisiä ja sitä kautta pitää hoitokeskustelut ja suunnittelut. Minusta on tärkeää ymmärtää ja tukea kuolevaa ja kuolevan läheisiä, koska kuolema on vaikea kohdattava läheisille ja kuolevalle ihmiselle.

KOHO Essee Tiina Pellikka

 

Elämää Asperger-lapsen kanssa/Saila Seppo

Äidin näkökulmasta kirjoitettu kirja. Kirjan perheessä on viisi lasta ja Pekka on lapsista toiseksi vanhin. Pekka sai diagnoosin Asperger syndrooma yhdeksänvuotiaana, kuukauden pituisen sairaalassa tehdyn tarkkailujakson päätteeksi. Neurologi oli kuitenkin sanonut, ettei kyseessä ole klassinen Aspergerin oireyhtymä.

Kirjan kertomuksen edetessä selvisi, että Pekan isän veljellä on myös Aspergerin syndrooma, joka oli vasta aikuisiällä todettu.

Kirjassa kerrotaan perheen elämästä, jokaisesta lapsesta ja erityisesti Pekasta. Isä oli melko paljon poissa kotoa johtuen työstä ja harrastuksista, mielestäni isä olisi voinut olla enemmän mukana arkiasioissa. Äidin rakkaus ja huolehtiminen oli suuressa osassa. Hän otti asioista paljon selvää.

Vähän yli yksivuotiaana Pekan päätä kuvattiin sairaalassa, syynä oli jonkinlainen erilaisuus pään muodossa, siinä ei kuitenkaan paljastunut mitään. Vauvana Pekka oli ollut liikkuvaisempi lapsi kuin muut perheen lapset, hän käveli vuoden ikäisenä ja selkeä puhe tuli neljän vanhana. Viisivuotiaana hän oli hyvä tietokonepeleissä.

Vaikeita ja vaarallisia tilanteita oli kuitenkin liiaksi, epäilystä että kaikki ei ole kunnossa, tutkimuksia tehtiin mutta diagnoosia ei osattu antaa tässä vaiheessa.

Päiväkodissa oli kiinnitetty kuitenkin huomiota Pekan hyvään muistiin, kun luettiin eläinkirjaa sekä ruokailuhetkien sujuvuuteen, Pekka osasi olla myös äkkipikainen ja voimakastahtoinen. Päiväkodissa hänellä oli kehittämissuunnitelma ja perheneuvolassa säännöllinen puheterapia, kuten koko ala-aste ajan kerran viikossa.

Kouluiän lähestyessä tuli valinta onko tavallinen vai erityiskoulu, tutustumiskäynti erityiskoulussa, jossa rehtori valitti ”ruuhkaa” ja kehoitta valitsemaan tavallisen koulun. Koulussa ilmeni ongelmia sosiaaliseen kontaktiin hakeutumisessa, kynäotteen puuttumisessa, epäily koulun puolelta, ettei Pekka opi ikinä lukemaan sekä negatiivinen suhtautuminen kaikkeen. Pekan kolmannen luokan syystodistuksessa luki, että hän on laiska. Mielestäni tämä arvio on tökerösti ilmaistu.

Psykologin mukaan Pekan oppiminen oli normaalia, hän tarvitsi kuitenkin paljon positiivista kannustamista.

Perheen muutto aiheutti myös ongelmia, lähikouluun pääseminen yläasteikäiselle Pekalle ei ollut helppoa. Palaute täältä oli rohkaiseva: ”erityisen etevä matematiikassa, mutta pärjää myös muissa aineissa”.

”Asperger ei yleensä näy ulospäin, ja ihmisen käyttäytymistä voidaan tulkita väärin”.

Tiivistelmä kirjan lopusta:

” MIKÄ ON ASPERGER-SYNDROOMA?

Aspergerin oireyhtymä on neurobiologinen eli aivoperäinen keskushermoston häiriö. Sitä on paljon enemmän pojilla kuin tytöillä ja se näkyy selvimmin lapsilla kuin aikuisilla. Älykkyyteen syndrooma ei vaikuta. Vaikeuksia on lähinnä sosiaalisessa käyttäytymisessä. Aistiyliherkkyydet ovat tavallisia. Tyypillistä ovat erikoisuudet puheessa, juuttumiset ja vaikeat aloitukset. Usein Aspergerin syndroomalaisilla on jokin erityinen harrastus tai elämää rajoittava mielenkiinnon kohde, jonka ympärillä elämä pyörii. Oppimisessa Aspergerin syndroomalaista auttavat pienet ryhmäkoot. Parhaan tuloksen saa, jos joku pystyy auttamaan häntä henkilökohtaisesti. Ajan ja paikan selkiinnyttäminen ja tehtävien havainnollistaminen visuaalisesti auttavat. Samoin hyödyttää asioiden selvittäminen toisin sanoin. Asioiden hallintaa edistää, jos pystyy ennakoimaan asioita ja tilanteita. Tärkeää on nostaa esiin hyviä alueita ja löytää kompensaatiokeinoja heikommille alueille. Oireyhtymä lukeutuu autistisiin häiriöihin. Oireet ilmenevät usein yksilöllisesti ja vaihtelevat iän ja kuntoutuksen määrän mukaan”.

KOHO Essee Tiina Pellikka

 

Pakko puhua/Satu Flinkman

Elämänkertateos, joka kertoo kuurona syntyneen tytön kasvusta, kouluvuosista ja äidiksi tulemisesta. Lapsuuden perheeseen kuului 10 lasta joista 3 oli kuuroja. Viittomakieltä ei perheessä käytetty, koska kuulevat eivät osanneet viittoa. Koulu oli kaukana kotoa, joten asuminen tapahtui asuntolassa. Asuntolan hoitaja oli ankara ja opettaja myös.

Puheopetus

”Aloitin koulunkäynnin 1959 syksyllä. Silloin oli oralismi vallalla koulussa, mikä tarkoitti sitä, että viittomakieli oli kielletty ja kaikkien oli opittava puhumaan. Meitä pakotettiin puhumaan tunnin aikana luokassa ja viittomakieli piti jättää pois. Saimme viittoa vain ulkona ja asuntolassa. Ensimmäisenä opettaja opetti meitä ääntämään aakkoset; A, AA, B… jne. Opettaja painotti, että ääni tulee rinnasta, niinpä istuimme käsi rintakehällä ja tuotimme ääntä. Kun rintakehä tärisi käden alla, tiesimme onnistuneemme. Mikäli jonkin kirjaimen ääntäminen ei millään tahtonut onnistua, opettaja käytti apuna peiliä. Opettaja puhui katsoen peiliin ja oppilas matki opettajan suun liikkeitä. Täristin oli laite, joka laitettiin suuhun. Laitteen tarkoitus oli tärisyttää kieltä siten, että siitä saisi tuntuman millä tavoin kielen tulee täristä R-kirjainta sanottaessa. Täristimen käyttö sattui kamalasti”.

Jos oppiminen ei sujunut opettajan toivomalla tavalla käytettiin poskelle läpsimistä ja muuta väkivaltaisuutta, ankaria otteita.

”Oralismi oli tuhonnut kuurojen elämää ja viittomakieltä. Olisipa jo minun kouluaikanani saanut viittoa ja puheopetusta olisi ollut vain pieni osa.”

”Puheen opettelu oli todella raskasta. Ääneni ei kuitenkaan muuttunut paremmaksi, vaan säilyi ennallaan yhdeksän vuotta koulun loppuun asti”.

Hänen kuulolaitteensa lasinen korvaistukka oli särkynyt eikä uutta ollut hankittu koska rahaa ei ollut yksinhuoltaja äidillä, tämä vaikutti huomattavasti Sadun ääntämiseen koska hän ei enää kuullut omaa ääntään.

 

Hoitokoti

Koska asuntolassa oli täyttä sijoituspaikkoina, käytettiin myös ”hoitokoteja” jotka olivat silloin eri henkilöiden koteja ei hoitolaitoksia. He majoittivat oppilaita tilapäisesti kuten yhden lukuvuoden ja koulunkäynti tapahtui sieltä käsin. Hoitokoteja oli monenlaisia, riippuen asunnon omistajan tavoista.

Myöhemmin Satu opiskeli itselleen ammatin kuurojen ammattikoulussa, Turussa. Hän valmistui pukuompelija- linjalta. Siellä hän oli tutustunut Jaakkoon ja he saivat kolme lasta, myös lapset olivat kuuroja. Satu tunsi häpeää omasta ja lasten kuuroudesta ja se aiheutti monia epämiellyttäviä tilanteita, mutta onneksi;

”Olin huomannut kuurojen lehdestä ilmoituksen, että viittomakielenopettajakurssi järjestetään Malminharjulla, siellä löysin vastauksen ongelmien ja esteiden poistamiseksi ja aloin rohkeasti häpeämättä käyttää viittomakieltä lastemme kanssa. Viittomakieli on tärkein meille kuuroille ja auttaa meitä edistymään paremmin elämässä”.

Asioiden vieminen tähän pisteeseen vei kauan.

HYTO Essee Johanna Pakarinen

 

Oikeus kuolla

 

Dokumentti käsittelee vaikeaa ja kiisteltyä aihetta, eutanasiaa. Onko ihmisellä oikeus kuolemaan, niin kuin elämäänkin. Voimmeko me päättää omasta kuolemastamme. Minun mielestäni, tämä aihe on mielenkiintoinen ja ajattelen, että ihmiset saavat tehdä omat päätöksensä kuolemastaan. Saamme päättää monista asioista elämämme aikana, saamme päättää omasta elämästämme, miksi emme saisi päättää omasta kuolemastamme.

 

Ensimmäinen dokumentin osa alkaa kertomalla naisesta, joka on käynyt lääkärissä, koska hän on tuntenut outoa tunnetta vasemmalla puolen kehoa. Juhannuksen aikaan, hän meni lääkärille, jolta sai lähetteen ultraääni tutkimukseen. Ultraäänitutkimuksessa kävi ilmi, että haimassa on jokin muutos. Se herätti hänessä mietteitä tulevasta, mitä siitä seuraa nyt. Häneltä otettiin seuraavana tomografia. Lääkäri totesi kuvista, että tällä naisella on pahanlaatuinen kasvain. Nainen kertoessa tarinaa diagnoosistaan, havaitsin toivon hänen äänessään, kun hän sanoi ajatelleen, että sen voisi leikata, mutta valitettavasti tämä toivo katosi pian, nimittäin kasvain oli levinnyt jo maksaan. Hänen kertoessaan, että syöpää ei voi leikata toi itsellekin epätoivon tunteita, ja minulle ymmärryksen, miksi tämä ruotsia puhuva nainen on osa tätä dokumenttia.

 

Seuraavaksi, dokumentissa nähdään kalju mies, joka istuu tuolissa, nainen vierellään. Nainen alkaa puhua miehelle ja kertoo tämän päivän, lauantain, olevan viimeinen päivä yhdessä, viimeinen päivä tämän miehen, jonka nimi on Albert, elämässä. He suunnittelevat miehen hautajaisia. Nainen tuntuu suhtautuvan hautajaissuunnitteluihin vakavemmin. Mies ikään kuin vähättelee asiaa. Hän haluaa vain hoitaa asian alta pois. Se on Albertille vain suunnittelua. Viimeinen asia, johon hän voi vaikuttaa, on suunnitella omat hautajaiset. Albert on valinnut päivän, jona kuolee. Nainen kehottaa miestä olemaan rauhallisin mielin. Ilman stressiä, ja pyytää häntä lähtemään rauha sydämessään ilman hautajaisjärjestelyjen murehtimista.

 

Albertin mieli tuntuu ahdistuvan mitättömistä asioista, joilla ei ole periatteessa loogisesti ajateltuna väliä, hän tulee kuolemaan. Emme voi tietää mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta uskoisin, että hautajaisjärjestelyistä murehtiminen on asia, josta Albertin ei pitäisi huolehtia, viimeisinä päivänään. Ymmärrän kyllä, minkä takia hän murehtii hautajaisjärjestelyjään.

 

Ihmisen mieli keskittyy välillä epäolennaisiin asioihin, suojaten vakavemmilta asioilta, joita voi olla hankala käsitellä. Oman kuoleman luulisin olevan yksi niistä asioista, joka on kullekin ihmiselle tietyllä tavalla tuskainen aihe. Uskoisin tosin, että on ihmisiä, jotka ovat hyväksyneet kuolevaisuutensa, mutta monelle, pelkästään kuolemasta puhuminen on rankka aihe, ja jos se on oma kuolema, luulisin sen olevan rankempaa.

 

Nainen sai rauhoiteltua Albertin sanoessaan, että hautajaisjärjestelyt ovat pienin asia verrattuna siihen, että hän tulee kuolemaan pian. Dokumentissa kerrotaan seuraavana, miksi Albert on päättänyt kuolla. Hänelle todettiin aivosyöpä vuonna 2017. Nainen, joka on ollut hänen vierellään, kertoo tarinan siitä, kuinka Albert kertoi hänelle, että hän tulee kuolemaan. Nainen kertoo Albertin sanoneen hänelle "Kuolen, minulla on aivokasvain ja sinusta tulee rikas leski."

 

Dokumentissa lääkäri kertoo, että tarvitaan varmistavan lääkärin lausunto, kun ihminen haluaa eutanasian. Lääkäri alkaa haastatella Alberttia. Tämä aihe tuntuu olevan hänelle helpompi, kuin hänen vaimolleen. Albert kertoo, että hän ei halua muuttua "vihannekseksi" ja tiedottomaksi omasta itsestään. Se on monelle yksi pelkoa aiheuttava aihe, menettää oma minuus, oma itsensä, olla ilman minuutta. Mikä tekee meistä, ihmisen, onko se juuri tämä persoona, tunteet, jotka Albert pelkää menettävänsä. Hän pelkää muuttuvansa toiseksi, joksikin tiedottomaksi, pelkäksi ruumiiksi, joka makaa tiedottomassa tilassa. Olen itsekin pohtinut tätä aiemmin elämässäni, minä valitsisin saman tien kuin Albert on valinnut, kuolisin mieluummin, kuin eläisin elämäni tiedottomana ja en omana itsenäni. Lääkäri kertoo lopuksi Albertille, että tämä riittää ja tekee myönteisen lausunnon toiselle lääkärille. Vaimo olisi toivonut, että hän olisi saanut kielteisen päätöksen, hän alkaa itkemään, kuullessaan että lääkäri puoltaa eutanasiaa.

 

Ymmärrän Albertin vaimoa. Toisesta irti päästäminen on hankalaa, ja kaikki ne tunteet, jota tulee, kun jotakin lopullista on tapahtumassa, ja mikä olisi sen lopullisempaa kuin kuolema. Voin kuvitella Albertin vaimon tuntevan surua, tietynlaista vihaakin, koska hän on menettämässä miehen, jonka kanssa on elänyt, jakanut ilot ja surut, kulkenut yhteisen matkan. Hänen hyväksymisprosessinsa on vielä käynnissä.

 

Lääkäri kertoo, että yleensä, näissä tilanteissa, potilas on väsynyt, eikä jaksa enää ja läheisten on hankalampaa hyväksyä asia. Hän ei ole vielä tavannut ketään, jonka kohdalla se olisi toisin päin, että potilaalle se olisi hankalampaa. Albertin vaimo kertoo omista tuntemuksistaan, kun Albert kertoi haluavansa eutanasian. Ensin hän ajatteli, että Albert ei ole tosissaan eutanasiasta. Viimeiseen viikkoon asti Albertin vaimo piti toivoa yllä, että hänen miehensä muuttaisi mielensä eutanasian suhteen.

 

Albertilta kysyttiin tuntemuksia, kun hänen kuolinpäiväänsä on kuusi päivää aikaa. Albertin sanojen mukaan hänestä tuntuu todella hyvältä. Hän osoittaa kirkkoa, jossa vietetään hänen hautajaisensa. Minua ihmetyttää se hyväksynnän taso, joka on Albertilla hänen kuolemastaan.

 

Dokumentissa oli muidenkin ihmisten tarinoita ja lääkäri kertoi eutanasiasta. Pidin dokumentista ja se herätti paljon ajatuksia.

 

HYTO Essee Maria Holma

 Maria Holma 15.5.2022 

Essee dokumentista 

Perjantai dokkari: Kunnes minä unohdan 

 

Dokumentti kertoo Alzheimeriin sairastuneen 80-vuotiaan Matin arjesta etenevän sairauden kanssa. Matti asuu kotona seuranaan kumppaninsa Anja. Matti sai Alzheimer taudin diagnoosin 2018 keväällä ja soitti silloin Anjalle kysyäkseen että hän sairastaa Alzheimeriä että jättääkö Anja hänet nyt. Mutta Anja ei jättänyt vaan jäi Matin luo. Anja avustaa Mattia jokapäiväisissä askareissa. Esimerkiksi ruuanlaitossa Matti avustaa Anjaa mutta tarvitsee ohjausta myös siinäkin. Erilaisten asioiden löytäminen ja hahmottaminen on vaikeaa, myös oikeanlaisten sanojen käyttäminen niille tarkoitetuissa tilanteissa tuottaa hankaluuksia. Matti ei itse huomaa Alzheimerin taudin kehittyneen lisää, jos tilanne muuttuu niin hänen on mentävä lääkäriin jossa tehdään testejä jotka kertovat sairauden etenemisestä. Erilaisten projektien aloittaminen on hankalaa ja hidasta, Matti on harrastanut aijemmin maalausta mutta maalaus on jäänyt pois sairauden myötä. Sairauden myötä ajokorttikin otettiin pois ja samalla jäivät muut harrastukset mm. Maalaamassa käynti ja golffaus. Anjaa hirvitti ajatus siitä että Matti jää aivan ypöyksin omakotitaloon, niin Anja päätti mennä Matin seuraksi. Matti on ollut kahdesti naimisissa, kummatkin avioliitot päättyivät vaimojen kuoltua rintasyöpään. Anja kertoo sen olleen rankkaa Matille kun oma rakas kuihtuu kärsii sairaudesta ja sitten kuolee. Matin jokapäiväisenä muistamisen apuvälineenä toimii kalenteri johon merkataan mitä on tehty edellisenä päivänä eli kalenteri toimii apuna harjoittamassa muistamista. Matti kertoo että hänen on hankala muistaa mitä edellisenä päivänä tapahtui mutta Anja on apuna täyttämässä kalenteria ja Matin muistia virkistämässä. Matti kirjoittaa Anjan kertomaa kalenteriin eli he tekivät yhdessä ruokaa ja kattoivat aterian ulos. Matti kertoo ottavansa vuoden kerrallaan katsoen kuinka pitkään hän saa olla elämässä ja olemassa myös ikänsä puolesta. Matti muistaa menettäneensä läheisiä ja kertoo niiden olleen surullisia asioita ja hänen on pakko kestää se, hän hyväksyy sen omalta ja myös muiden kohdalta, että jokainen lähtee pois omalla vuorollaan. Anja murehtii omaa ikäänsä ja sitä että ei voi koskaan tietää mitä hänelle voi tapahtua. Anja myös toivoo, että Matti vielä muistaisi hänet koska voi olla hetkiä jolloin hän ei edes muista Anjaa jolloin hän kysyy kuka hän on. Matti joskus pysähtyy miettimään, että mitä tapahtuu ja mitä pitäisi tehdä. Anja kertoo että pitäisi nauttia siitä hetkestä mitä on ja huomista ei voi tietää. Dokumentin lopussa Matti alkaa piirtämään liidulla omaa kuvajaistaan paperille naurahtaen ja tuumaa, että hymyä huuleen.