Kaarina Davis. 2007. Rankka kutsumus.
Sairaanhoitajan päiväkirja. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä, 2007.
Davis syntyi v. 1970 Yhdysvalloissa, josta hän
muutti 7-vuotiaana Suomeen. Rankka kutsumus – Sairaanhoitajan päiväkirja on
Davisin esikoisteos, joka sai Mielenterveysseuran tunnustuspalkinnon ja oli
Tieto-Finlandia –ehdokkaana v. 2007.
Kirjailija kertoo kokemuksistaan, tunteistaan ja
ajatuksistaan siltä ajalta, jolloin hän toimi sairaanhoitajana erään kaupungin
aluesairaalan osastolla. Kirja on kirjoitettu ennen kaikkea niille, jotka
toimivat hoitoalalla tai haaveilevat hoitajan ammatista. Davis sanoo
kirjoittaneensa kirjan siksi, jotta hoitajat oppisivat pitämään puolensa ja
sanomaan ei.
Hoitotyöuransa Davis aloitti jo 17-vuotiaana.
Sairaanhoitaja oli hänen unelma-ammattinsa. Vuosikausia hän työskenteli
pätkätöissä, kunnes sai lopulta vakituisen viran. Davis kertoo olleensa
mielestään hyvä hoitaja. Hän hoiti asiakkaita niin kuin toivoi itseään
hoidettavan, yritti aina oppia uutta, teki työnsä mahdollisimman hyvin sekä
kehitti työtään ja toimintatapojaan.
Vähitellen Davis alkoi tajuta, kuinka vaikea sairaanhoidon
tilanne Suomessa oli. Hänestä tuntui pahalta, kun käytännön työssä ei voinut
toteuttaa käsitystä potilaan hyvästä hoidosta. Hän halusi hoitaa potilaita
heidän ihmisarvoaan kunnioittaen, ilman kiirettä ja työstä nauttien, mutta
huomasikin taistelevansa koko ajan kelloa vastaan. Aikaa ei ollutkaan
ihmisläheiseen ja kokonaisvaltaiseen hoitoon eikä omaan työhön päässyt vaikuttamaan.
Työtä oli aina enemmän kuin tarpeeksi. Liiallinen työmäärä sinänsä ei olisi väsyttänyt,
jos sen olisi tiennyt olevan vain väliaikaista, mutta kiireelle ei näkynyt
loppua. Potilaita hoidettiin myös ylitöinä. Ylitöitä ei aina merkitty ylitöiksi,
koska niitä ei saanut tehdä eikä niistä maksettu palkkaa. Hoitajat tinkivät
ruoka- ja kahvitauoistaan.
Davis pohtii kirjassaan, kuinka raskasta työtä
jaksaisi paremmin ja hoitoala houkuttelisi uusia työntekijöitä. Muutoksen
täytyisi lähteä hoitajista, joiden tulisi näyttää, ettei heitä saa kohdella
miten tahansa. Sairaanhoitajien kiltteys johtaa Davisin mukaan myös siihen,
ettei terveyden- ja sairaanhoidon tarvitse Suomessa muuttua. Hän odottaa Tehyn
alkavan paremmin pitää hoitajien puolta. Ihmishengistä vastaamisen ja raskaan
kolmivuorotyön tulisi näkyä suurempana palkkana. Hoitajien jaksamisessa
auttaisi, jos työvuoroja laadittaessa voisi tehdä erilaisia ratkaisuja ottaen
huomioon hoitajien erilaiset elämäntilanteet ja soveltaa yksilöllisiä työaikaratkaisuja.
Henkilökuntaa tulisi saada lisää ja pätkätöistä olisi päästävä eroon. Puolitosissaan
Davis ehdottaa, että hoitajille hankittaisiin omat vaipat, koska työaikana ei
ehdi käydä vessassa. Kirjoittaja toivoo, että yli- ja osastonhoitajatkin
osallistuisivat joskus käytännön kolmivuorotyöhön tavallisina hoitajina,
jolloin hoitajien todelliset työolot konkretisoituisivat.
Potilaissa on vaativia, äänekkäitä, itseään
passauttavia, aggressiivisia, valittavia, mutta myös ystävällisiä, kiitollisia
ja hoitoonsa tyytyväisiä. Aina löytyy myös puheseuran tarpeessa olevia
potilaita. Davis kertoo, että ihmisillä olisi kova tarve purkaa sydäntään.
Juttelu on kuitenkin se osa-alue, josta joudutaan ensimmäisenä karsimaan,
vaikka se olisi hoitoa siinä missä fyysinenkin hoito. Ei oteta huomioon mielen
vaikutusta potilaan hyvinvointiin. Hoito on sairauskeskeistä eikä potilaita
kohdella kokonaisina ihmisinä.
Päiviin mahtuu monenlaista: potilaiden
auttamista perustoiminnoissa, elintoimintojen tarkkailua, soittokellojen soimista,
lääkärikiertoja, potilaiden jatkohoitojen ja kotiutuksien järjestelyjä, kaaosta
sekä toimivaa ja toimimatonta tiimityöskentelyä. Lauantait ja sunnuntait ovat
rauhallisimpia päiviä, koska silloin ei ole lääkärin kiertoa eikä juurikaan
potilaita tulossa tai lähdössä. Omaiset käyvät viikonloppuisin, joten
soittokellotkaan eivät soi niin usein kuin arkena. Davisin mielestä sama sählinki osastolla
jatkui vuorosta ja vuodesta toiseen eikä kaaokselle näkynyt loppua. Heidän
osastollaan oli kuitenkin hyvä yhteishenki ja hoitajilla sydän paikallaan.
”Ylihoitaja
sanoo: "Taitaa olla kiirettä?" samaan aikaan kun minä vastaan
puhelimeen, teen hoitoisuusluokitusta, haen neurologin puolesta
minimentaltestiä ja Auli tulee kansliaan kysymään, ehdinkö nostamaan potilasta.
Liisa kirjaa edellisen puhelun tulosta paperille, omainen on ovella kysymässä
potilaasta, lääkärillä on jotain asiaa meille ja toinenkin puhelin soi. En
vastaa ylihoitajalle. (s. 115)”
Ylemmältä taholta ei juuri tunnustusta herunut,
vaikka henkilöstö selviytyi kiireisistä ajoista tai potilas sai hyvää hoitoa
henkilöstön vähyydestä huolimatta. Tärkeintä tuntui olevan sääntöjen noudattaminen
ja dokumentointi. Piti muistaa myös säästää. Davisin osastolla säästettiin
esim. vaippojen, hanskojen ja liinavaatteiden kulutuksessa sekä henkilökunnan
koulutuksessa. Jos vaippa on vasta puoliksi pissattu, olisi ollut tuhlausta
heittää se pois, joten sitä ei vaihdettu. Kuinka moni päättäjistä suostuisi
olemaan pissatuissa vaipoissa? Voidaanko silloin puhua laadukkaasta hoidosta?
Esimiesten ja työpaikan asettamat odotukset ja
vaatimukset kovenivat jatkuvasti. Davisilla ei ollut enää voimia sopeutua
niihin. Hän tunsi olevansa kateellinen niille, jotka saivat tehdä työtä
kiireettömästi vailla vastuuta ihmishengistä. Vapaa-ajalla hän ei jaksanut
tehdä mitään, kun työ vei kaiken energian. Vuorotyön takia vuorokausirytmi oli
aina sekaisin ja univelkaa kertyi. Hän alkoi saada rytmi- ja paniikkihäiriöitä.
Hän masentui ja ahdistui: iloisesta ja nauravaisesta ihmisestä tuli hiljainen
ja eristäytyvä. Vuoden kestäneen vuorotteluvapaan aikana kypsyi ajatus päästä
pois oravanpyörästä. Hän palasi vielä hetkeksi omalle osastolleen, josta
siirtyi kotisairaanhoitoon 1,5 vuodeksi. Sen jälkeen hän ei ole enää tehnyt hoitotyötä.
Elämänilo ja energia palasivat.
Davis kirjoitti tämän kirjan sen jälkeen, kun
oli jo hypännyt pois oravanpyörästä. Siten ei ollut ainakaan vaaraa työpaikan
menettämisestä tai siitä, että työolot olisivat muuttuneet sietämättömiksi
hoitotyön kritisoinnin jälkeen. Olisivatko kokemukset olleet samanlaisia, jos
kirjan olisi kirjoittanut toisella paikkakunnalla, toisessa sairaalassa
työskentelevä sairaanhoitaja? Olisiko löytynyt enemmän positiivista
kerrottavaa? Kirjan julkaisemisesta on aikaa kymmenen vuotta. Onko
sairaanhoitajan arki edelleen tällaista? Onko mikään muuttunut?