The Fault in Our Stars
Luin John Greenin kirjoittaman nuortenromaanin
”The Fault in Our Stars”, mistä olin katsonut jo aiemmin vuonna 2014 julkaistun
elokuvan. Kertauksen vuoksi katsoin elokuvan vielä kertaalleen jälkeen päin. Helene Bützowin
suomentama ”Tähtiin kirjoitettu virhe” on julkaistu vuonna 2012.
Ystäväni
suosittelivat jo ennen elokuvan julkaisemista kirjan lukemista, mutta odottelin
innoissani mieluummin elokuvaa. Kirja oli jo heti tullessaan suuri hitti, mikä
meni heti kuin kuumille kiville, mutta mielenkiintoni heräsi kunnolla vasta nähtyäni
elokuvan trailerin.
Kirjan
päähenkilö on 16-vuotias Hazel Grace Lancaster, joka on sairastanut
parantumatonta kilpirauhassyöpää 13 vuotiaasta saakka. Hazelille on tehty
ajansaatossa kilpirauhasen radikaalipoisto ja annettu sädehoitoa. Keuhot
saattavat täyttyä nesteellä, ja siksi häelle on annettu hengitysvaikeuksien
aiheuttamaan kauhuun lääkettä keskuslaskimokatetrin kautta + kymmeniä muita
lääkkeitä, joista muutamia ovat zoloftin ja lexapron. Pienenä Hazelille nousi
keuhkokuume ja kuolema oli lähellä, äitikin antoi luvan jo luovuttaa, mutta
jostain kumman syystä lääkkeet alkoivat tehota ja Hazelin vointi alkoi kohota.
Ajan kanssa keuhkoihin
on kehittynyt isoja sitkeitä etäpesäkkeitä, joihin lääkäri määräsi Phalanxifor
nimistä lääke valmistetta, jossa molekyylit kiinnittyvät syöpäsoluihin ja näin
hidastavat niiden kasvua. Tapahtui ihme, yli 70 %:lla lääkkeestä ei ollut apua,
mutta Hazelilla lääkitys toimi ja etäpesäkkeet pienenivät hiukan. Näimpä
hoitojen tarkoituksena ei ollut tarkoitus parantaa syöpää, vaan pidentää
elämää. Hazelin keuhkot eivät toimi oikein, joten hän joutuu kantamaan mukanaan
jatkuvasti happilaitetta, josta virtaa 2l/s happea.
Tarina opettaa, että
kaiken surun keskeltäkin on mahdollisuus löytää jotain, mistä nauttia.
Sarkastinen elämänkatsomus, sekä läpän heitto ja ”kuittailu” saivat
miellyttävän tunteen katsoa elokuvaa, sekä samoin katsomus nuoren näkökannasta.
Hazelin
päivät kuluvat kotona katsoessa televisiota vanhempien kanssa ja lukiessa Peter
Van Houtenin kirjoittamaa ”Viistoa valoa” nimistä kirjaa päivästä toiseen.
Lääkäri toteaakin Hazelilla olevan vakava lamaannuttava kliininen depressio.
Vanhemmat patistelevat hänet käymään syöpäsairaiden lasten ja nuorten
vertaistukiryhmässä, jota ohjaa eturauhassyöpää sairastanut mies, minkä myötä
hän on menettänyt toisen kiveksensä. Tukiryhmässä Hazel tutustuu silmäsyöpää
sairastavaan Isaaciin, joka kuulee menettävänsä seuraavassa leikkauksessa toisenkin
silmän ja sen seurauksena tulisi sokeutumaan ja 17 vuotiaaseen Augustus
Watersiin, jolla oli ollut puolitoista vuotta sitten luusyöpä ja nyt hänellä on
polvesta alaspäin proteesi. Merkkejä syövästä ei ole ollut 14 kuukauteen. Ryhmässä käy myös muita sairaita nuoria. Eräs
sairastaa muun muassa leukemiaa ja toinen umpilisäkesyöpää.
Lähtökohdat eivät
olleet mitkään parhaimmat, toinen on kamppaillut ja tulee kamppailemaan
elämästään syöpää vastaan ja toinen on kuolemansairas. Kuitenkin kaiken surun
keskellä mielestäni teosta on tehty huumorilla. Augustus, paremmin tunnettuna
”Gus” ja Hazel löytävät toisistaan kaikesta huolimatta elämänsä rakkauden.
Millaista olisi elää
kun tietää kuolevansa pian, saati että rakas on kuolemaisillaan? Toivoa ei
juuri ole. Kirjassa kerrotaan yhtään kaunistelematta karu totuus, mikä ei voi
olla herättämättä minkäänlaisia tunteita.
Hazel kertoo Gusille
haaveestaan saada tietää, kuinka hänen lempikirjansa henkilöiden käy, sillä
juoni loppuu kesken. Gus käykin tuumasta toimeen ja lähettää Peter Van
Houtenille sähköpostia, sillä Hazelin kirjoittamiin kirjeisiin ei oltu
vastattu. Pian Gus saa vastauksen ja kutsun vierailulle Amsterdamiin. Hazel on
ikionnellinen, kunnes eräänä yönä keuhkonsa täyttyivät taas nesteellä, ja hän
joutui teholle. Toivo oli jo menetetty, sillä lääkärit kielsivät lentokoneella
matkustamisen. Hazelin oli otettava yöksi käyttöön painesäätöinen hengityskone
ja keuhkoja oli tyhjenneltävä säännöllisesti.
Sairaus ja
kuolemanpelko on jatkuvasti läsnä tässä tarinassa, mikä minusta ei kuulusi
tämän ikäisten ajatusmaailmaan, ainakaan näin raskaasti. Sydänsuruja on ja tulee
aina olemaan kaikilla, mutta ihminen, jolla on paljon annettavaa maailmalle,
riistetään parantumattomalla sairaudella. Karu totuushan tämä vain on, että
näin tapahtuu jatkuvasti ympäri maailmaa, mutta samalla se on niin väärin.
Kaikesta huolimatta
nuoripari pääsee tien päälle Amsterdamiin. Pettymyksistä huolimatta matka oli
molemmin puolin unohtumaton kokemus. Vastoinkäymisiä ei juuri puutunut, eikä
vastauksiakaan sen koomin tullut. Nuoret oppivat arvostamaan toisiaan ja elämän
pieniä asioita, sekä nostamaan toisensa pohjalta, kun toinen sitä kipeimmin
tarvitsee. Juuri ennen kotiin paluuta, selvisi että Gusin syöpä on levinnyt
uudestaan kaikkialle kehoon. Kotiin palattua, Gus pyysi Hazelia kirjoittamaan
ja lukemaan hänelle muistopuheen etukäteen. Tilanteesta ei juuri tunteita
puuttunut. Hazel seurasi vierestä, kun Gusin tila huononi ja hoidot lopetettiin.
Kunnes eräänä yönä Hazel saa puhelun ja jo ennen vastaamista hän tiesi mistä on
kyse, Augustus oli kuollut.
Peter Van Houten
ilmestyy hautajaisiin ja raivoissaan Hazel käskee häntä poistumaan. Peter
kerkeää kuitenkin antaa kirjeen. Viikot kuluvat surressa. Yhtenä päivänä Isaac tulee
käymään ja kysyy mitä Gus oli kirjeessään kirjoittanut. Hazel suorastaan
järkyttyi, sillä luuli kirjeen olevan Peteriltä. Hazel juoksee hakemaan kirjeen
ja lukee sen tähtitaivaan alla. Itku silmässä Hazel lukee Gusin kirjoittamaa
muistopuhetta hänelle.
Kirja herätti
monenlaisia tunteita. Olisin uskonut, että paljon kaikkea olisi tahdottu vielä
kokea, mutta ehkä he tyytyivät sairaina ”vähempään”. Teoksen päähenkilöt eivät
juuri olleet nähneet elämää, sillä ikää oli niin vähän. Olen aika tunteellinen
ihminen, joten tässäkään teoksessa ei paljoa tarvittu, jotta liikutuin ja
saatiin kyynel valumaan pitkin poskea. Teos sai minut ymmärtämään ja
arvostamaan itsestäänselvyyksiä, sekä elämän pieniä iloja. Olen terve, jota
itse pilaan tupakoimalla, kaikille hengittäminen ei ole itsestäänselvyys ja
niimpä se pisti miettimään. Olen onnellinen, myös että perheeni ja ystäväni
ovat terveitä. Tarinassa asenne oli kohdallaan, siinä ei jääty paikalleen
itkemään, miten pian kuolema olisi edessä. Nuoresta iästään huolimatta he
kerkesivät kokea ja kuolla rakastettuina, mihin minusta kaikilla on oikeus.
Suosittelen kirjan luettavaksi tai elokuvan katsottavaksi +13 vuotiaasta
ylöspäin, samaa kokeneille ja nähneille. Kaikin puolin kiinostava ja mukaansa
tempaava teos.