RAJALTA
RAJALLE
Esko Ollila
Kirja kertoo Eskon omakohtaisesta kokemuksesta sairastua
Aivoverenvuotoon ja Aivohalvaukseen. Esko oli vain 32-vuotias, kun hän sai
ensimmäisen kerran Aivoverenvuodon ja kymmenen kuukautta myöhemmin
Aivoverenvuoto uusiutui.
Ensimmäisessä Aivoverenvuodossa mitään pysyviä vammoja ei
päässyt tulemaan ja tämä hoidettiin leikkauksella kuntoon. Elämä jatkui
normaalisti, kunnes toinen Aivoverenvuoto tuli, johon ei ollutkaan parantavaa
hoitomuotoa.
Elämä oli pilalla, entiseen ei ollut paluuta, kaikki romahti
yhdellä kertaa tuosta noin vain. Halvaantuminen vei kävelykyvyn, puhe oli
epäselvää, käsissä oli vapinaa ja mikään ei ollut kuin ennen. Hänelle oli järkytys koska hän ei pystynyt
kävelemään vaan tarvitsi liikkumiseen pyörätuolia. Hänen oli vaikea hyväksyä
tilannetta koska oli harrastanut juoksua ja tehnyt työtä lääkintävoimistelijana.
Miten elämä kohteli näin, ei ollut paluuta työhön eikä harrastuksien pariin, päällimmäisenä
tunne ettei ollut mitään.
Eskolla meni oma aikansa totutella tilanteeseen ja siihen,
että hyväksyi oman kohtalonsa, pitipä siitä tai ei, koska siitä ei päässyt
minnekään. Sairaudesta huolimatta elämä jatkui, oli sopeuduttava vaan uusiin
olosuhteisiin ja tehtävä se, mitä pystyi.
Hän rypi itsesäälissä ja masennuksessa. Tunteet olivat
sekaisin ja yhtä kaaosta, mutta hyvät ystävät ja lähiomaiset kannustivat ja
tukivat jaksamaan ja yrittämään eteenpäin.
Ajattelu itsestä ja siitä missä tilanteessa oli, halu
kuntoutua, kävellä vielä joskus ja saada elämä takaisin.
Alku oli haastavaa koska, piti oppia jotakin uutta ja samalla
myös tottua siihen. Välillä oli hyviä jaksoja ja monesti oli tunne, ettei
mikään onnistunut. Se vaati paljon aikaa, sinnikkyyttä ja periksi
antamattomuutta. Kuntoutus vei monia vuosia, ennen kuin alkoi tapahtua muutoksia.
Tämä oli pitkä ja kivinen tie ja se vaati kovasti harjoittelua,
kärsivällisyyttä ja sitä miten motivoitunut oli kuntoutuksen suhteen.
Esko oli motivoitunut kuntoutukseen ja halusi kovasti
kävellä jaloillaan, vaikka apuvälineen turvin. 7 vuotta kuntoutuksen jälkeen
hän kävelee nelipistesauvojen tuella ja on onnellisesti naimisissa sekä kahden
ihanan tyttölapsen isä. Silti kuntoutus jatkuu edelleen hänen elämässään.
Pitää uskoa itseensä ja siihen mitä tekee. Täytyy vaan
yrittää koko ajan, senkin jälkeen kun on epäonnistunut. Mahdollisuuksia on niin
kauan kuin jaksaa yrittää. Jokainen päivä on myös uusi alku ja mahdollisuus.
Elämä on kolhuja ja haavoja, oppimista ja unohtamista. Alku
tuntuu ankealta, tosi kamalalta, aika opettaa hiljalleen katsomaan asioita
uudella tapaa.
Terveys on jotakin sellaista, jonka todellisen arvon
ymmärtää vasta, kun sitä ei enää ole. Ja näinhän se yleensä on!