Kirjaessee Minna Sällman

Riikka Pukkinen                         Raja

 

Kirjassa on kaksi niin sanottua päähenkilöä ja kaksi sivuhenkilöä joista kirja kertoo. Kirjan päähenkilöt ovat Anja ja Mari ja sivuhenkilöt Julian ja Anni.

Anja on 53-vuotias nainen, Mari on 16-vuotias lukiolaistyttö, Julian on lukion äidinkielen opettaja ja Anni on Julianin tytär.
Mari ja Anja ovat sukulaisia, Mari on Anjan siskon tytär

Kirja kertoo heidän kaikkien elämästä. Kirjan lopussa kaikki henkilöt ovat tavanneet toisensa jollain tavalla.

Kirja sai heti alussa jo koukutettua lukemaan, kun kertoo kaikista henkiöistä heidän päivästään. Henkilöistä kerrotaan ns. sekaisin, alussa mietin että se olisi typerää ja siinä menee sitten ihan sekaisin kun yrittää lukea mutta nyt kun kirjan on lukenut niin se oli hyvä että ne kerrottiin sekaisin, koska sitten aina jonkun kohdalta se jäi jännään kohtaan ja halusi tietää mitä siinä tulee tapahtumaan ja sitten oli pakko vain lukea eteenpäin.

 

Kerron kerralla vain yhden henkilön tarinan kerralla.

 

                                                    Anja

Anja on 53-vuotias nainen, masentunut ja kärsii yksinäisyydestä. Anja oli luvannut miehellensä joka sairastaa alzheimerin tautia, että kun mies ei enää muista mitään niin tappaisi hänet. Anjan mies on palvelukodissa asumassa.
Anja oli mietti miten hän haluaisi kuolla ja missä se tapahtuisi, hän sai lääkäriltä masennuslääkkeitä, joilla hän yritti itsemurhaa. Hän kirjoitti itsemurha viestin ja otti kaikki purkin lääkkeet. Anja heräsi keittiön lattialta pahaan oloon.
Hänen siskonsa näki Anjan itsemurha viestin ja käski häntä menemään psykologin jutuille, Anjasta tuntui että se oli turhaa ajan tuhlausta mutta hän meni silti.

Anjalla ei elämä hirveästi päivät eronneet toisistaan, hän kävi pitämässä luentoja ja miestään katsomassa, ja miehensä ei muistanut enää häntä.
Anja tapasi toisen miehen palvelukodissa jonka kanssa hän tutustui ja kävi syömässä miehen luona. Hänestä ja miehestä tuli todella läheisiä ja heillä oli intiimejä hetkiä.
Anja kertoi lupauksestaan miehelle. Hän ei halunnut tavata miestä enään mutta hän vain usein tapasi kun meni miehen luokse. Mutta kirjan lopussa Anja päätti että hän ja mies ei enää tapailisi.

Kirjan lopussa Anja sai lääkäriltä rauhoittavia lääkkeitä. Hän vieraili muutaman kerran miehensä luonaan vielä kunnes hän päätti että hän auttaa miestään kuolemaan.
Anja murskasi kaikki lääkkeet ja sekoitti ne miehensä pitämään suklaa vanukkaaseen ja syötti vanukkaan miehelleen. Anja makasi miehensä vieressä koko ajan kunnes hän huomasi ettei miehensä enää hengittänyt.
Anja meni hoitajille sanomaan että miehensä on kuollut.

Siinä oli lyhyessä ytimekkäässä versiossa Anjan tarina, mutta siis minusta tuo Anjan tarina kirjassa oli hieman tylsä kun ei siinä oikein tapahtunut mitään muuten kun alussa ja lopussa.

 

                                   Mari, Julian ja Anni

Mari suunnitteli kirjan alussa monia eritapoja miten haluaisi kuolla, hän mietti jäisikö auton alle, hyppäisikö katolta, vai miten hän haluaisi kuolla. Mari ei ollut masentunut, vaan hän sai jotain mielihyvää kuolemaa ajatellessa. Mari seisoi usein peilin edessä silittäen itseään veitsellä, ja usein hän viilteli samalla, paikkoihin josta muut eivät näkisi. Marilla alkoi koulu ja hänellä oli äidinkieltä. Hän ja hänen kaverinsa Tinka istuivat vierekkäin, he puhuivat heidän äidinkielen opettajastaan Julianista. Hän oli heidän mielestään todella komea ja hyvännäköinen. Mari tuijotti Juliania ja Julian Maria. Mari ja Julian kävivät kahvilla muutaman kerran koulunjälkeen ja silloin Mari näki Julianin lapsen Annin, Anni piti Maria todella kauniina.

Mari ja Tinka menivät jonnekkin koti bileisiin, jossa Tinka oli etsinyt Marille miehen. Mari ja mies menivät saunan pukuhuone tiloihin, jossa heillä oli intiimit hetkensä. Mari lähti sen jälkeen bileistä pois. Mari ja Tinka joivat aina välillä.

Marilla ja Julianilla rupesi olemaan hyvin läheiset välit aina päivä päivältä enemmän, he tapailivat usein ja heillä oli hyvin intiimiä tapaamisia.

Mari ja Julian vietti viikonlopun Julianin kesämökillä, jossa heillä oli koko sen viikonlopun ajan intiimit hetket.

Julianilla ja hänen vaimollaan ei mennyt kovin hyvin he olivat melkein koko ajan riidoissa. Heillä oli kaksi tyttöä.

Marin ja Julianin romanssi kesti hetken mutta sitten Julian tuli toisiin aatoksiin eikä enää halunnut jatkaa Marin kanssa.

Mari oli kylpyaammeessa viillellyt jalkojaan ja sitten laittanut sideharsot haavojen päälle. Marin äiti huomasi veriset sidetaitokset Marin jaloissa ja rupesi huutamaan Marille, ja lopuksi löi häntä.

Mari ei halunnut mennä Julianin tunneille, mutta hän meni silti.

Marin ja Julianin romanssi oli tuollaista pitkään, heillä oli intiimejä hetkiä ja sitten taukoja.

Kirjan lopussa Mari päätti selvittää haluaako Julian olla enää hänen kanssaan, että joko on tai sitten ei ole ollenkaan. Hän meni Julianin kotiin, ja heillä oli sohvalla intiimit hetkensä, jolloin Julianin tyttö Anni oli tullut kotiin ja nähnyt aikuisten asioita. Anni lähti pihalle leikkimään kaverinsa kanssa.

Julian sanoi Marille ettei halua hänen kanssaan mitään, jolloin Mari päätti tehdä itsemurhan hyppäämällä puolijäiseen järveen.

Samalla Anni ja hänen kaverinsa menivät järvelle, isojen kivien luokse jossa he yrittivät etsiä yksisarvista hevosta.

Annin kaveri oli tippunut veteen, Anni lähti juoksemaan metsästä pois ja hakemaan apua.

Julian oli sillä välin tajunnut Marin hyppäävän järveen jolloin hän oli lähtenyt juoksemaan Marin perään.

Mari oli laiturilla, juuri ajattelemassa että nyt hän hyppää kun näki ruumiin kelluvan vedessä.

Anni ja Julian juoksi toisiaan vastaan, Julian otti Annin syliin ja lähtivät juoksemaan järvelle.

Julian näki Marin antavan elvytystä jollekkin. Julian soitti paikalle ambulanssin ja Annin kaverin vanhemmat.

He menivät sairaalaan, Annin kaveri selvisi.

Marille sairaalassa vaihtoivat viiltely jälkiin puhtaat taitokset. Mari lähti sairaalasta.

Julianin perhe jäi sairaalaan odottamaan Annin kaverin tilan kohentumista.

Kirja sitten loppui siihen kun Anja tappoi miehensä.

Kirjasta on todella vaikea selittää silleen että siitä ymmärtäisi jotain, tai muutenkin koska kirja oli kirjoitettu kaikkien tarinat sekaisin.

Kirja oli minun mielestä todella hyvä ja suosittelen sitä kaikille, välillä tuntui että se on todella tylsä ja mitään ei tapahdu mutta aina jonkun tarinassa jotain tapahtui ja koko ajan oli pakko lukea eteenpäin kun jäi jännään kohtaan.

Kirjaessee Niina Ahponen

Sophie Mannerheim - Sairaanhoitajan maailmasta

”Inhimillisyys ja ihmisen kunnioittaminen ovat hyvän hoidon perusta”

Sophie kertoo kirjassaan koskettavasti Englannissa ja Suomessa hoitamiensa potilaiden elämänkohtaloista. Hänen esimerkkinsä kannustaa ihmisen kohtaamiseen myös tämän päivän hoitotyössä. Kirja koostui erilaisista potilaskertomuksista, jotka olivat kyllä hyvin koskettavia. Surullista oli se, kuinka lähes jokainen kertomus päättyi kuolemaan. Sophie on mahtava esimerkki siitä, kuinka ihmisen kunnioittaminen tulisi näkyä töissä. Hän oli hoitaja, jolle jokainen potilas avautui omasta elämästään. Sophie tarjosi lähellä kuolemaa oleville potilaille ikimuistoisia kokemuksia, joita he eivät olleet kerenneet kokea ennen sairaalaan joutumista.

Oli yksikin tarina, jossa seitsemän vuotias tyttö tuli sairaalaan parantumattomana. Hän, joka itse oli vielä pieni lapsi, eikä koskaan ollut saanut leikkiä ja elää huoletonta pienen lapsen elämää. Nyt hän makasi sairaalasängyssä ja odotti kuolemaa. Kalpeineen kasvoineen, joista paistoi pelko, sekä hentoineen käsivarsineen, joilla hän oli kantanut päivästä toiseen omaa pientä sisartaan, makasi voimattomana sängyssä, eikä uskaltanut puhua hoitajilleen.

Hiljalleen Sophie sai häneen luottamuksen. Kerran Sophie kuiskasi tytön korvaan ja kysyi häneltä, mikä on hänen suurin haaveensa. Vastauksena oli nukke. Sophie toteutti tytön toiveen samana päivänä. Voi sitä pursuavaa onnea, joka paistoi tytön kasvoilta. Vielä hetken hän sai olla lapsi, jolla on lapsen toiveet ja lapsen haaveet.

Pieni tyttö sai ensimmäistä kertaa leikkikalun, jota hän sai sanoa ikiomakseen. Siitä päivästä asti nukke oli tytölle niin rakas, että hän nukkuikin poski nuken poskea vasten. Huolimatta kivusta ja kärsimyksestä, tyttö oli täydellisesti onnellinen. Eräänä varhaisena aamuna tyttö sanoi särkyvä katse kiinnitettynä aarteeseensa jäähyväiset lyhyelle, raskaalle elämälleen.

Toinen uskomattoman hieno tarina kertoi miehestä: ” En todellakaan tiedä, mitä minun pitää tehdä eräälle potilaalleni, työmiehelle, jolta kaksi viikkoa sitten leikattiin pois molemmat jalat. Hän suree niin, mies raukka, että pelkään pahoin hänelle käyvän hullusti. Hän ei tahdo enää syödä, ja jos häntä puhuttelee, niin hän kääntää vain päänsä poispäin, eikä tahdo vastata”

Tähän haasteeseen Sophie tarttui kiinni. Hän ehdotti miehelle ohimennen, tahtoisiko mies oppia suutarin ammattia. Seuraavana päivänä mies vastasi Sophielle, ettei hänen käsistään olisi niihin hommiin. Hoitaja ilahtui, mutta samalla oli huolissaan. Hän oli sanonut sanansa vain herättääkseen potilaan tylsyyden tilastaan. Nyt hänen oli pidettävä sanansa ja toive oli toteutettava. Niin alkoi taas yksi toiveen toteutus ja nopeasti Sophie sai miehen raajarikkoisten oppikouluun, jonne hän pääsi opiskelemaan suutarin ammattia.

Tämä tarina oli ainut, joka ei loppunut kuolemaan, vaan päätyi onnellisesti. Itse opin tästä tarinasta sen, kuinka emme saa sanoa potilaille mitään sellaista, mitä emme pysty toteuttamaan. Mutta samalla tästä oppi myös sen, kuinka tärkeä rooli hoitajalla on ohjata potilasta menemään elämässään eteenpäin, kaikista vaikeuksista huolimatta.

”Sinertävän kalpea iho, jonka alta suonien verkko selvästi näkyi, sääret ja käsivarret kuin luurangolla, ja vatsa pöhöttynyt, katse sammunut ja hengitys läähättävä. Sellainen oli ulkonainen kuva Georgiesta yhdeksänkuukautisena, kun hänet eräänä syysiltana toivat sairaalaan hänen arvoisat vanhempansa, joista isä oli 17 ja äiti 15 vuoden ikäinen. ”

Siitä alkoi taistelu Georgien elämästä. Tarina päätyi tappioon, mutta oli koskettava siltä osin, kuinka viisas tämä pieni lapsi oli. Hän oli selvästi kehityksessä edellä oman ikäisiin lapsiin verrattuna. Hän pian tottui vetämään paitaansa ylös ja työntämään sänkyvaatteet syrjään, kun kääre oli vaihdettava. Hän seurasi ja tarkkaili hoitajia hyvin paljon. Toisten saman ikäisten lasten tavoin George ei huutanut nälkäänsä, vaan hoitajan kohdattuaan hän hyvin kuvaavalla liikkeellä vei käden suuhunsa.

Minusta olisi henkisesti hyvin raskasta olla tämmöisessä työssä, jossa oikeasti taistellaan elämästä ja kuolemasta. Pahimmalta tuntuisi, kun potilaana on pieniä elämän alkuja, ja joiden henkensä eteen haluaisi tehdä kaikkensa, että he selviäisivät. Mutta kun aina se ei riitä. Tietenkin tämäkin kirja on hyvin vanha, ja silloin ei ole ollut vielä niin kehittynyttä sairaanhoitoa, mitä se on nykyisin.

Kirja oli hyvin mielenkiintoinen ja nopeasti luettu. Jokainen tarina opetti ja myös kosketti. Kirjassa oli kolmetoista erilaista tarinaa, jotka kertoivat vauvasta vaariin. Kirjassa myös törmäsi vanhoihin hoitotyyleihin, esimerkiksi pienet lapset pidettiin lämpimänä kuumien vesipullojen ympärillä. Lisäksi työntekijät kutsuivat toisiaan yleensä hoitajattariksi, eikä käytetty nimiä. Suosittelen kirjaa kaikille, keitä kiinnostaa, millaista meidän työ on ennen vanhaan ollut sairaaloissa.

Kirjaessee Anni Peltola

”Tämä on elämäni mustin päivä.”

Romaani Paljain jaloin on Laura Saven kirjoittama kirja, joka perustuu hänen omiin päiväkirjamerkintöihin sekä muistoihin. Laura on nuori lääketieteen opiskelija, pienen Otso pojan äiti ja Sofian vaimo, joka saa puhelun lähtiessään luennolle. Puhelu muuttaa Lauran elämän.
”Sinähän olit eilen siellä magneettikuvassa polven kierukkavammaepäilyn vuoksi? Nyt on tullut ilmi eräs yllättävä asia. Kuvassa oli sellainen löydös, että minun piti laittaa kiireellinen lähete Töölön tapaturma-asemalle. Voit hakea kuvasi heti täältä Forumista. - Mistä on kysymys? - Kuvassa näkyy jonkinlainen kasvain. Näiden kuvien perusteella sanoisin, että se vaikuttaa pahanlaatuiselta. Lopullisen varmuuden voi saada vain lisätutkimuksilla. Siksi on tärkeää, että lähdet nyt välittömästi Töölön tapaturma-asemalle.”
Lauralta löytynyt kasvain on osteosarkooma eli luusyöpä. Kasvain on reisiluussa ja on iso, läpimitaltaan 6cm. Pitääkö jalka amputoida? Kuinka Otson tai Sofian käy? Entä parisuhde?
”En syö, en nuku. Elän kuplassa, johon kukaan ei yletä. Sofia yrittää onkia minua pinnalle, mutta vajoan jatkuvasti takaisin kauhuun. 
Polveni ei enää oikene. Siinä on iso luinen kyhmy ja se on turvonnut. Miten en ole huomannut sitä aikaisemmin? Miksi en ole huomannut sitä aikaisemmin?”
Paljain jaloin on juuri syöpään sairastuneen Lauran omakohtainen tarina siitä, kuinka elämä muuttuu syöpä-uutisen jälkeen. Laura kertoo ajatuksiaan niin elämää, syöpää kuin kuolemaakin kohtaan. Hän kirjoittaa hoidoista, kuinka ne vaikuttavat häneen ja sitä kautta parisuhteeseen: Kuinka elämä jatkuu kaikesta huolimatta? 
Laura tutustuu sairaalassa Katriin, jolla on uusiutunut lymfooma. He ovat samanikäisiä ja hoitojen edetessä he ystävystyvät. Vaikka vanhemmat ja puoliso tukee arjen pyörteissä, on hyvä jutella jollekin, jolla on edes hieman samanlainen tilanne. Syöpä vaikuttaa kuitenkin siihen sairastuneeseen, mutta myös sairastuneen läheisiin.
”MINKÄLAISTA ON SAIRASTUA SYÖPÄÄN? Ensin tulee sokki. Kaikkialla on pelkoa, tyhjyyttä, äänettömyyttä. Elämäni hajoaa palasiksi. Kontrolli katoaa. Sammun ja ympärilläni on mustaa ja tuntematonta avaruutta. Ote arjesta irtoaa. Jatkan toimintaani järkevästi, mutta sisälläni mielikuvat muuttuvat kuin kaleidoskoopissa yhä uudenlaisiksi skenaarioiksi ja tapahtumiksi. Yhtäkkiä en pysty vastaanottamaan mitään äänentapaistakaan. Aika pysähtyy. Ilma loppuu. Seuraa lävitsepääsemätöntä ahdistusta ja masennusta. Järki keskittyy vain yhden sanan ymmärtämiseen.”
On viimeisen sytostaatti hoidon vuoro, jonka jälkeen alkavat kontrollikäynnit tietyin väliajoin. Entä jos syöpä uusiutuu? Entä etäpesäkkeet? Voiko kaikesta selvitä uudelleen? Onko enää toivoa?
Paljain jaloin on mukaansa tempaava kirja, joka saa lukijan ajattelemaan suuria kysymyksiä ja miettimään omaa elämää. Se on myös raadollinen kertomus siitä, kuinka syöpä voi tulla kenelle vain iästä riippumatta, mutta kun syöpä sattuu nuorelle iälle ehkäpä huonoin ennustein, voiko tavallista elämää jatkaa vaikka yrittäisikin? Kirja on mielenkiintoista luettavaa, sillä se on omakohtainen kertomus syöpään sairastumisesta ja siitä, kuinka elämä jatkuu sen jälkeen. Kirjasta saa mielestäni hyvin irti sen, kuinka syöpäpotilaan voi kohdata. Myös erilaiset hoitomuodot sekä kivun hoito tulee kirjassa hyvin esille. 
”Jos nyt kaiken kokemani jälkeen mietin, mitä itse sanoisin juuri sairastuneelle ystävälleni, se voisi mennä vaikka näin: Mitä sinulle nyt kuuluu? En tiedä, mitä voisin sanoa. Tuntuu tosi epäreilulta. Kyllä tulee vielä parempia hetkiä. Laita vaatteet päälle, mennään parvekkeelle hetkeksi.”

Kirjaessee Enni Heiskanen

Hanna Jensen- 940 Päivää Isäni Muistina

 

Kirjassa Hanna Jensen kertoo isänsä sairastumisesta alzheimerin tautiin.

 

Kirja alkaa keväästä 2009, jolloin Hanna alkoi huolestua isänsä Sepon toimintakyvyn laskemisesta. Ei yhtäkkiä saanut kirjoitettua allekirjoitusta paperiin ja oli pientä vapinaa. Lisäksi Sepolla oli tapana jo pitkään kirjoittaa kaikki tekemisensä kalenteriin, ihan vessassa käynnistä lähtien. Tämän johdosta Hanna vei isänsä lääkäriin, ja diagnoosina oli vaan selittämätön vapina. Siihen Sepolle määrättiin Propral- nimistä lääkettä. Lisäksi alkoi tapahtua kaatuilemista sekä alkoi perua menojaan.

 

Kerran syksyllä Hanna yritti soittaa isälleen, muttei hän vastannut puhelimeen. Kun hän sitten vastasi, oli puhe epäselvää. Ambulanssi meni paikalle ja löysi isän kaatuneena lattialta ja paistinpannulla oli ruokaa paistumassa, ja asunto oli savussa. Sairaalassa lääkäri totesi, että Sepolla oli Alzheimerin tauti. Sitä ei Hanna alussa uskonut, mutta rupesi sitten ajattelemaan, että isän käytös oli ollut hieman epänormaalia jo pidemmän aikaa. Henkilökunta totesi, ettei Seppo pärjää enää kotona. Hanna löysi isälleen paikan seniorikodista, jossa hoitajat kävisivät asukkaan luona kaksi kertaa päivässä. Samalla Hanna alkoi etsiä hirveästi tietoa sairaudesta ja yritti etsiä tietoa, millä voisi todistaa, ettei hänen isällään ole muistisairautta.

 

2010 keväällä Hanna alkoi huolehtia isänsä asioista, kaupassa käynneistä ym. Seppo ei enää kodin askareita itse tehnyt. Lisäksi alkoi tulla ruokahaluttomuutta ja luonnekin muuttui ennen hiukan äreästä täysin leppoisaksi. Kesällä Seppo alkaa käyttää enemmän alkoholia, ja hän on väsyneempi kuin ennen.

2011 syksyllä neurologi katsoi parhaaksi lopettaa muisti lääkitys (exelon). Kerran Seppo hävisi hammaslääkäri reissulla, mutta poliisit löysivät hänet.

 

Talvella kunto romahtaa yhä enemmän. Seppo vaan nukkuu, ei syö ja juo kuin vähän avustettuna. Lopulta hänet viedään sairaalaan ja CRP arvot ovat korkeat. Lisäksi otetaan aivojen magneettikuvat, joilla todetaan taudin edenneen. Myös oli löydetty hyvälaatuisia kasvaimia. Lääkäri teki päätöksen kotiuttaa Seppo kohtuuttoman huonossa kunnossa, ja seuraavana päivänä hänet tuotiinkin takaisin sairaalaan. Siellä hän eli viimeisiin päiviin asti ja kuoli sitten vuoden 2012 alussa.

 

Kirjassa näkyi todella hyvin asiat omaisen näkökulmasta. Kirjassa Hanna pohtii asioita todella paljon ja kirjoitti paljon tietoa sairaudesta. Kirjassa huomaa, kuinka rankka omaisen osa oikeasti oli, koska hän hoiti kaikki isänsä asiat ja kävi päivittäin isänsä luona. Sen lisäksi, että on vielä omakin perhe hoidettavana. Hän on tehnyt kirjan toisille samassa tilanteessa oleville. Kirjassa hän kertoi paljon tilanteita, joissa hän olisi toivonut hoitajien toimivan eri tavalla. Tämä oli hyvä kirja myös sen suhteen, että on hyvä hoitajana muistaa oikeanlainen omaistenkin kohtaaminen.     

Kirjaessee Elli Heikkinen

"KUN ÄITI EI OLE ENÄÄ ÄITI"

 

 

Pala palalta pois on Anneli Kannon kirjoittama kirja, jossa käsitellään Alzheimerin tautia sairastuneen ja omaisen näkökulmasta. Kirjassa on monta lyhyttä katkelmaa ja kuvausta arkisista tilanteista, jotka Kanto on kerännyt omasta elämästään sekä muiden dementiasta kärsivien arjesta. Anneli Kanto on itse kokenut kaiken tämän äidin sairastuttua Alzheimerin tautiin. Kirjailija kuvaa realistisesti ja säälimättömästi omaisten arkea, joka vastaa täysin todellisuutta kaikessa karuudessaan.

 

"Täällä kulkee vierasta väkeä. Tulevat kuin kotiinsa. Kuinka ne ovestakin pääsevät. Kai niille joku on avaimet antanut, olisiko tytär.

Ne tulevat sisään ja rupeavat touhuamaan eivätkä lupaa kysy. Hyvä että päivää sanovat. Ne katsovat jääkaappiin ja latovat ruokaa eteeni ja käskevät syödä. Vaikka just äsken olen itse laittanut kunnon ruokaa ja syönyt eikä yhtään tee mieli, niin eivät usko, vaan pakottavat. -- Minua ei kuunnella ollenkaan. Tekevät mitä tahtovat."

 

Lähihoitajan näkökulmasta kirjassa oli useita eri esimerkkejä eri tilanteista, joita tulisi miettiä ajatuksen kanssa ja yrittää muistaa omassa työssään. Hoitajat tekevät työtään rutiininomaisesti päivästä ja asiakkaasta toiseen. Välillä unohtaa kenen hyväksi sitä työtä oikeastaan tekeekään ja suorittaa työnsä mahdollisimman hyvin ja tehokkaasti.

Kuitenkin sen puurolusikan toisessa päässä on ihminen, joka on hoitajien armoilla. Jokaisella on eri tarina ja erilainen tilanne, omanlainen persoona ja omanlaiset tunteet.

 

 

"Jos jätän yöksi ikkunan auki, voisiko äiti saada keuhkokuumeen?

Olen hirveä ihminen. Näin ei saa ajatella. En ajattele. Jokaisella on ihmisarvo. Minähän olen sitä mieltä.

Vetoaisi astmaan. Sanoisi, että astmaa se on, käyttäisi ahkerasti astmapumppua. -- Leikilläni minä tällaista mielessäni pyörittelen, en minä tosissani. Tietenkään.

Ajatuksilleen ei mahda mitään."

 

Omaisten kuvauksista huokui surua, vihaa, turhautumista ja väsyneisyyttä. Alzheimer on raadollinen läheiselle. Sairaus ei vain vie muistia kaikessa yksinkertaisuudessaan, vaan saa myös mm. vainoharhaisuuden nousemaan pintaan. Joku varastaa asunnosta tavaroita yöllä, tai vaimo käy vieraissa naapurin miehen luona. Hoitajakin tuo myrkkypillereitä ja pakottaa nielemään. Omaisena voit vain kertoa totuuden ja toivoa, että se tavoittaisi kuulijansa.

 

Kirja on kokonaisuudessaan hyvin silmiä avaava lukukokemus, jossa voi astua dementoituneen saappaisiin ja suoda ajatuksen sille, miltä sairastuneesta tuntuu ja miten hän asiat kokee. Koulussa oppii teoriaa ja faktoja, töissä näkee todellisuuden, mutta koskaan emme pääse sisään sairastuneen maailmaan ja aitoihin ajatuksiin. Tämä kirja raottaa sitä todellisuutta lukijalleen.                          

 

Kirjaessee Vilma Karjalainen

Taistelu syöpää vastaan

Luin Helen Garnerin kirjoittaman romaanin Vierashuone. Kirja on julkaistu vuonna 2015, ja se kertoo omaisen näkökulmasta, mitä on hoitaa syöpää sairastavaa ystävää. Se on tarina ystävyydestästä ja elämän rajallisuudesta.

Tarina alkaa, kun Helen petaa vuoteen vierashuoneeseen syöpäsairaalle ystävälleen hoitojen ajaksi. Hänen ystävänsä Nicola sairastaa suolistosyöpää joka on levinnyt myös muualle elimistöön. Nicola on käynyt läpi monia hoitoja, mutta mikään ei ole tepsinyt syöpään. Niinpä hän matkustaa toiselle puolelle Australiaa kolme viikkoa kestäviin vaihtoehtoishoitoihin. Kolmen viikon aikana Helenistä tulee Nicolan hoitaja, sekä entistä läheisempi ystävä.

Kirjassa tuli hyvin esille, kuinka jokainen käsittelee kuolemaa eritavalla. Nicola itse ei hyväksynyt omaa kuolemaansa, vaan uskotteli viimeiseen asti kaiken olevan hyvin. Vaikka hän ei öisin saanut nukuttua kipujen takia, eikä selvinnyt yksin, ei hän tahtonut myöntää olevansa sairas. Nicola uskoi vaihtoehoishoitojen parantavan hänet, vaikka niiden takia hänen kuntonsa vain huononi entisestään. Helen yritti saada ystävänsä uskomaan, että Theodore-instituutin tarjoamat vaihtoehtoishoidot ovat pelkkää huijausta.

Nicola oli saanut aijemmin sädehoitoa, solunsalpaajahoitoa ja hänet oli leikattu moneen kertaa. Mikään näistä hoidoista ei kuitenkaan ollut auttanut syöpään, ja lääkärit olivat sanoneet tehneensä kaiken mitä tehtävissä on. Nicola kuitenkin uskoi omaan parantumiseensa, ja kokeili mitä ihmeellisempiä hoitoja. Luulen että hän oli niin epätoivoinen, että teki kaikkensa parantuakseen.

Lähihoitajan näkökulmasta kirja oli mielenkiintoinen, koska olimme opiskelleet eri syöpähoitaja ja tiesin mitä oikeasti käytetään. Kirjassa esiin tulleet menetelmät pistivät miettivät käytetäänkö niitä jossain päin maailmaan oikeasti. Theodore-instituutin tarjoamissa hoidoissa annettiin ensin C-vitamiinia suonen sisäisesti suurina annoksina, sen piti tappaa syöpäkasvaimia ja vahvistaa omaa puolustusjärjestelmää. Sen jälkeen hoitona käytettiin otsonisaunaan, jonka tarkoituksena oli poistaa myrkkyjä hikoilun avulla. Lisäksi Nicola oli kokeillut aijemmin muunmuassa parantajan täsmäyrttejä, sekä aloe veraa syöpäkasvaimen hävittämiseksi.

Kivunhoito ei kirjassa ollut kovin hyvää. Nicolalla oli kamalia kipuja, joihin hän ei ollut saanut kunnon kipulääkitystä. Kipujen sanottiin vain olevan hyvä asia, se kertoo siitä että syöpä tuhoutuu ja poistuu elimistöstä. Nicolalla oli käytössä aluksi Temgesic niminen kipulääke, mutta sen teho ei enää riittänyt pitämään kipuja kurissa. Lopulta Nicola sai Morfiinia kipuihinsa, mutta hyvin pieninä annoksina ettei hän jää riippuvaiseksi. Riippuvuuden ehkäisemiseksi hänen piti käyttää luomukahviperäruiskeita, jotka auttoivat myös ummetukseen.

Kolmen viikon vaihtoehtoishoitojen jälkeen Nicolan tila oli entistä huonompi, vaikka hänelle oli Theodore-instituutissa uskolteltu ennusteen olevan hyvä. Kun Nicola meni kolmen viikon jälkeen neurokirurgin vastaanotolle, hänelle selvisi että syöpä oli tuhonnut kaulanikaman, ja ilman leikkausta hän voisi neliraajahalvaantua. Nicolan kasvain kaulasta leikattiin, mutta se ei pelastanut häntä. Syöpä oli jo ottanut vallan, ja Nicola kuoli lopulta saattohoitokodissa. Saattohoitokotiin hän suostui vasta ihan loppuvaiheessa, kun hänen omaisensa olivat liian väsyneitä hoitamaan häntä.

Syöpä voi olla yhtä raskas omaisille mitä potilaalle. Kirjassa tuli hyvin esiin millaisia eri tunnetiloja Helen ja muut Nicolan läheiset kävivät läpi - surua, vihaa, pelkoa, epätoivoa ja väsymystä. Nicola ei myöskään ollut kovin helppo hoidettava. Itsenäinen ja voimakastahtoinen, näillä sanoilla voisi Nicolaa kuvata kirjan perusteella. Hän oli tottunut pärjäämään omillaan, joten toisten hoidettavaksi joutuminen ei ollut helppoa.

Mielestäni kirja oli hyvä ja mielenkiintoinen. Se oli helppo lukuinen ja siinä oli selkeä juoni. Erilaisista vaihtoehtoishoidoista oli mielenkiintoista lukea, ja kirjassa olikin melko paljon syövän hoidosta. Kirja sopii mielestäni juuri sen takia hoitoalan ihmisille.

Kirjaessee Riitta Koukkunen

Riitta Koukkunen

14sLI lähihoitaja sairaanhoito                                                                                                                                                 1(2)

 

 

LANKARULLATYTTÖ

-  autistilapsen  tarina –

 

” Mutta kun  sana lausuttiin ääneen. Se jysähti päällemme kuin pommi. Eyvind haroi hiuksiaan, katse harhaili kunnes osui paksuun lääkeoppaaseen neurologin pöydällä. Hän tarttui kirjaan ja paiskasi sen kohti lasiovista tarvikekaappia. Yksi laseista helähti sirpaleiksi lattialle. Eyvind lysähti istumaan, kätki kasvot käsiinsä ja alkoi ulista. Painoin hänen  päänsä vatsaani vasten ja aloin itsekin itkeä. Neurologi kuivasi silmälasejaan ja kääntyi katsomaan ikkunasta ulos.

 Vain Isla istui pikkutuolissaan hiljaa.”

 

Anja Lampelan kirjoittama Lankarullatyttö käsittelee autismia sekä sitä, miten erilaisen lapsen syntymä vaikuttaa perheeseen.

 

Iisa on Osloon töiden perässä  muuttanut sairaanhoitaja, joka on mennyt naimisiin norjalaisen Eyvind kirurgin kanssa. He asuvat Oslossa Eyvindin lapsuudenkodissa.  Aluksi he eivät usko saavansa lasta, mutta sitten eräänä syksynä Isla tyttönen syntyy ja aluksi näyttää ihan normaalilta lapselta. Vähitellen Islan kehityksessä huomataan kuitenkin outouksia, hän ei juurikaan ota kontaktia toisiin, vaan alkaa yhä enemmän viihtyä omissa maailmoissaan ja kaavamaisine toistuvissa puuhissaan. Kaikki arkipäivän muutokset rutiineissa saavat hänet pois tolaltaan. Isla viedään neurologisiin tutkimuksiin, ja hänet todetaan autistiseksi.

Perheonni on vaikuttanut kohtuullisen idylliseltä tähän saakka, mutta diagnoosi tuntuu repivän railon Eyvindin ja Iisan välille.  Tästä alkaa perheen eloonjäämistaistelu, sillä Iisa omistautuu kokonaan tyttärensä hoidolle ja kuntoutukselle ja Eyvind uppoutuu yhä enemmän töiden tekoon. Lopulta tilanne muuttuu niin tukahduttavaksi, että Iisa päättää muuttaa tyttärensä kanssa takaisin kotiseudulleen Ouluun. Perheen rikkominen tuntuu kuitenkin vaikealta ja Suomessa tapahtuneiden vaiheiden kautta Iisa joutuu miettimään asemaansa yhä uudelleen.

Varsinaisesta erosta ei kuitenkaan ole kyse, sillä perhe pitää kiinteästi yhteyttä toisiinsa päivittäin. Yksinäinen Iisa tutustuu samassa rapussa asuvaan pyörätuolimies Arttuun, josta muodostuu nopeasti Iuottohenkilö.  Arttukin on yksinäinen, eronnut ja lapsensa menettänyt. Arttu syyllistää itsensä poikansa kuolemaan vaikka maasturi ajoi hänen autonsa kylkeen, Oliver-poika menehtyi ja hän itse vammautui joutuen pyörätuoliin.

Artun ja Iisan ystävyys syvenee nopeasti, kuinka se tulee vaikuttamaan Iisan ja Eyvindin väleihin?

                                                                                                                                                        2

 

Iisa keksii tekosyitä olla vastaamatta Eyvindin puheluihin ja tekstiviesteihin. Arttu rakastuu Iisaan yhä syvemmin, mutta Iisa rakasti yhä Eyvindiä joka oli tulossa Osloon perheensä luokse. Hänellä oli myös kerrottavana yllätys.  Eyvindin lapsuudenkoti on myyty, tontti hankittu ja taloa rakennetaan ja se valmistuu kesäksi. Siitä tulee perheen yhteinen koti.

 

Juuri kun luulin arvaavani, kuinka kaikki tulee päättymään, asetelma kääntyy odottamattomaan suuntaan. Loppuratkaisu on mielestäni paras mahdollinen.  Moni väärinkäsitys tulee ratkaistuksi ja elämä jatkuu vahvempana kuin koskaan.

 

Tuossa lyhyesti kerrottuna Lankarullatyttö-romaanin juoni. Luin kirjan ”yhdeltä istumalta”, se koukutti minut täysin, eläydyin kirjan kerrontaan ja kuvauksiin siinä määrin, että nenäliina oli tarpeen. Kirja ei ole surumielinen, se eteni reippaasti ja kieli oli huoliteltua ja kuvaavaa.

Autismi aiheena oli minulle ennestään melko tuntematon. Autismin oireiden kuvaaminen vaikuttaa realistisilta ja siten lisää lukuelämystä entisestään.

Kirjassa on lukuisia eri kertoja selvinnyt ettei autismi ole sairaus vaan erityispiirre, joka meiltä ns. terveiltä saattaa jäädä huomaamatta. Ja pitääkö kaikelle erilaisuudelle löytyä diagnoosi?

Ja lopuksi:

Lankarullatyttö Iisa Aliisalla oli peltinen enkelikuvioinen rasia täynnä lankarullia.  Niitä oli kahdeksankymmentäkuusi kappaletta ja niissä lankoja kahdeksaakymmentäkuutta eri sävyä. Jokaisella vieriviereen asetetulla rullalla oli tarkkaan määritelty paikka rullarivissä.  Asiaan perehtymätön saattoi luulla että näkyvissä olivat kaikki kuviteltavissa olevat spektrin sävyt. Islan mielestä värinauha oli täynnä aukkoja. Myöskään vierekkäiset lankarullat eivät olleet samanvärisiä sillä Isla tunnisti niiden häivähtävän pienet sävyerot, mihin näköaistimme ei kykene.