Leimatut lapset: Kun koulu ei ymmärrä
Kirjailija Eija
Reinikainen
Teos kertoo
kirjailijan oman kokemuksen työstä opettajana erilaisissa työyhteisöissä. Hän
kertoo hyvin tarkkaan erityislasten tuntemasta kivusta ankarassa kouluyhteiskunnassa
eri vuosikymmenillä. Kirjailija on toiminut opettajana 30 vuotta ja hänen
henkilökohtaiset kokemuksensa suomalaisen kouluyhteiskunnan kipupisteistä on
käsin kosketeltavaa. Kirja koostuu lasten ja nuorten elämäntarinoista, hyvistä
ja pahoista.
Ensimmäiset kirjan
tarinat kertovat laitoskoulussa olevien oppilaiden ongelmista ja miten
yhteiskunta huolehti heidän oikeuksistaan. Huomaa, että kirjan kirjoittaja
haluaa olla kaikkien sorrettujen lapsien ja nuorien tuki ja turva. Kirjan
sivuilla näkyy konkreettisesti kirjoittajan pettymys siitä, että ei onnistunut
kasvattamaan nuoresta yhteiskuntaan malliaikuista, mutta myös onnistumisen ilo.
Kirjan kirjoittaja haluaa olla yksi ensimmäisistä lapset huomioon ottavista ja
heidän oikeuksista huolehtiva aikuinen ja kasvattaja.
Kirjailija siirtyi
opettajaksi tarkkailuluokalle vuoden 1980-luvun alkupuolella. Vaikean alun
jälkeen hän sai vähitellen oppilaiden luottamuksen ja kunnioituksen. Hänellä
oli tapana nähdä jokaisessa lapsessa ja nuoressa jotain hyvää. Kirjailija
painottaa, että vanhemmilla ja perheellä on iso merkitys lasten koulun käyntiin
ja yhteistyön merkitystä ei voi väheksyä. Jokaisen lapsen olipa se
tarkkailuluokkalainen tai laitoskoulun kasvatti tausta ja perhe on tärkeä.
Yksi kirjan tarinoista
kertoi Joel-pojasta. Hänen kotonaan oli väkivaltaa, joka oli tullut ilmi lasten
itsensä ilmoituksesta myöhemmin.
”Joel on voinut huonosti sekä kotona että koulussa. Kuinka oli
mahdollista, että kukaan ei koulussa havainnut Joelin kärsimyksiä?
Joelin ajatuksia>>Kun mä sanoin mun luokanvalvojalle, että mä
muutan nuorisokotiin heti, kun mä täytän 16 vuotta, se sanoi, että mä oon ihan
hölmö. Että miten mä voin olla niin hölmö, vaikka mä oon niin hyvästä ja
hienosta kodista. Mä katsoin sitä varmaan ihan tyhmän näköisenä, enkä sanonut
mitään.>> ”
Joel pojankin tarina
osoittaa, ettei kaikkeen ensinäkemältä voi luottaa. Miksi hänen pahaan oloon ei
kukaan ole aikaisemmin puuttunut. Lasten ja nuorten kanssa on pystyttävä
keskustelemaan ja pyrittävä saamaan luottamus.
Kirjailija aloitti
vuonna 1986 tavallisen alakoulun opettajana. Tämä oli hänen mielestään
tarpeellinen tauko laitoskoulun opettajan tehtävistä. Hän kirjoittaa omista
opetustavoistaan sekä siitä, miten yhteistyö sujui lasten vanhempien kanssa. Osa
lasten tarinoista sijoittuu juuri hänen normaaliluokan opettaja aikaan.
Alakoulun opettajana hän toimi 1990 luvun lopulle asti. Kirjoittajasta aisti
sen, että hän tykkäsi opettaa pieniä koululaisia. Hän halusi luoda lapsille
turvallisen kasvuympäristön sekä positiivisen ensi koulu kokemuksen.
Tämän vaiheen
jälkeen hän siirtyi ala-asteen erityisopettajaksi. Hänen tavoitteenaan oli eri
luokkien opettajien kanssa luoda yhteistyötä, jotta lasten hyvinvointi
lisääntyisi. Kirjailija piti tärkeänä sitä, että luokan opettaja kykenee
huomioimaan jokaisen lapsen vahvuudet ja heikkoudet sekä osasi puuttua
ongelmiin oikeassa vaiheessa. Yksi tärkeä opettajan vahvuus on luoda lapsista
oikeanlaisia kaveri ja ystävä ryhmiä, joissa jokainen lapsi saa olla oma
itsensä. Hän kirjoitti myös, että olisi ihanteellista jokaisen lapsen kanssa keskustella
ja luoda luottamus. Ehkä tämä antaisi mahdollisuuden puuttua ongelmiin
nopeammin. Kirjailija piti tärkeänä iltapäivä kerhon mahdollisuutta lapsen
elämässä ja sitä, että lapsella on läsnäolevia aikuisia elämässään. Kenenkään
lapsen ei toivoisi olla koulupäivän jälkeen yksin, jos vanhemmat ovat töissä.
Kirjailija tuntui
kokevan erityisopettajan roolin hyvin henkilökohtaisena ja halusi, että hän
pystyisi vaikuttamaan kaikkiin lapsiin positiivisesti. Lasten tarinat ovat
hyvin koskettavia ja ovat varmasti myös samanlaisia tänä päivänäkin. Ongelmat
ovat moninaisia ja on hyvä muistaa, että ehkä se ensimmäinen mielikuva lapsesta
ei pidäkään paikkansa.
Eija -kirjailija
työskenteli viisi vuotta laaja-alaisen erityisopettajan tehtävissä. Vielä ennen
eläkeikää hän sai mahdollisuuden päästä opettamaan vastavalmistuneeseen
kouluun. Tämän mahdollisuuden hän otti vastaan ja sai kokea taas uutta
opettaessaan pientä ryhmää erityisoppilaita.
Kirja kertoo myös näistä lapsista ja heidän kokemuksistaan Eijan
opetuksessa.
Kirja siis kertoo
usean lapsen elämästä ja myös itse kirjailijan omasta elämästä koulumaailmassa
vuodesta 1977 aina hänen eläkeikään asti 2002. Kirjoittaja on nähnyt erilaisia
oppimisympäristöjä niin edellä mainittuja laitoskouluja sekä normaaleja
kouluja. Kirjoittaja on työskennellyt tarkkailuluokan opettajana, laaja-alaisen
erityisopettajan tehtävissä ala-asteella sekä viimeiset vuodet ennen eläkeikää
opettanut kymmenen oppilaan ensiluokkaa.
Kirjan tekstistä voi huomata miten yhteiskunta on joissakin asioissa
edistynyt ja koulumaailma on kehittynyt eteenpäin. Kirjailijan näkemykset lasten
hyvinvoinnin parantamiseksi toimisivat nykyisinkin, hänen toiminnastaan voisi
ottaa esimerkkiä. Toivon, että tänä päivänä yhteiskunta kohtelee kaikkia lapsia
samanarvoisesti ja niin ettei kukaan jää heitteille. On tärkeää muistaa lasten
oikeudet.