LANU Essee Tiina Immonen

Leimatut lapset: Kun koulu ei ymmärrä

 

Kirjailija Eija Reinikainen

 

Teos kertoo kirjailijan oman kokemuksen työstä opettajana erilaisissa työyhteisöissä. Hän kertoo hyvin tarkkaan erityislasten tuntemasta kivusta ankarassa kouluyhteiskunnassa eri vuosikymmenillä. Kirjailija on toiminut opettajana 30 vuotta ja hänen henkilökohtaiset kokemuksensa suomalaisen kouluyhteiskunnan kipupisteistä on käsin kosketeltavaa. Kirja koostuu lasten ja nuorten elämäntarinoista, hyvistä ja pahoista.

 

Ensimmäiset kirjan tarinat kertovat laitoskoulussa olevien oppilaiden ongelmista ja miten yhteiskunta huolehti heidän oikeuksistaan. Huomaa, että kirjan kirjoittaja haluaa olla kaikkien sorrettujen lapsien ja nuorien tuki ja turva. Kirjan sivuilla näkyy konkreettisesti kirjoittajan pettymys siitä, että ei onnistunut kasvattamaan nuoresta yhteiskuntaan malliaikuista, mutta myös onnistumisen ilo. Kirjan kirjoittaja haluaa olla yksi ensimmäisistä lapset huomioon ottavista ja heidän oikeuksista huolehtiva aikuinen ja kasvattaja.

 

Kirjailija siirtyi opettajaksi tarkkailuluokalle vuoden 1980-luvun alkupuolella. Vaikean alun jälkeen hän sai vähitellen oppilaiden luottamuksen ja kunnioituksen. Hänellä oli tapana nähdä jokaisessa lapsessa ja nuoressa jotain hyvää. Kirjailija painottaa, että vanhemmilla ja perheellä on iso merkitys lasten koulun käyntiin ja yhteistyön merkitystä ei voi väheksyä. Jokaisen lapsen olipa se tarkkailuluokkalainen tai laitoskoulun kasvatti tausta ja perhe on tärkeä.

 

Yksi kirjan tarinoista kertoi Joel-pojasta. Hänen kotonaan oli väkivaltaa, joka oli tullut ilmi lasten itsensä ilmoituksesta myöhemmin.

 

”Joel on voinut huonosti sekä kotona että koulussa. Kuinka oli mahdollista, että kukaan ei koulussa havainnut Joelin kärsimyksiä?

Joelin ajatuksia>>Kun mä sanoin mun luokanvalvojalle, että mä muutan nuorisokotiin heti, kun mä täytän 16 vuotta, se sanoi, että mä oon ihan hölmö. Että miten mä voin olla niin hölmö, vaikka mä oon niin hyvästä ja hienosta kodista. Mä katsoin sitä varmaan ihan tyhmän näköisenä, enkä sanonut mitään.>> ”

 

Joel pojankin tarina osoittaa, ettei kaikkeen ensinäkemältä voi luottaa. Miksi hänen pahaan oloon ei kukaan ole aikaisemmin puuttunut. Lasten ja nuorten kanssa on pystyttävä keskustelemaan ja pyrittävä saamaan luottamus.

 

Kirjailija aloitti vuonna 1986 tavallisen alakoulun opettajana. Tämä oli hänen mielestään tarpeellinen tauko laitoskoulun opettajan tehtävistä. Hän kirjoittaa omista opetustavoistaan sekä siitä, miten yhteistyö sujui lasten vanhempien kanssa. Osa lasten tarinoista sijoittuu juuri hänen normaaliluokan opettaja aikaan. Alakoulun opettajana hän toimi 1990 luvun lopulle asti. Kirjoittajasta aisti sen, että hän tykkäsi opettaa pieniä koululaisia. Hän halusi luoda lapsille turvallisen kasvuympäristön sekä positiivisen ensi koulu kokemuksen.

 

Tämän vaiheen jälkeen hän siirtyi ala-asteen erityisopettajaksi. Hänen tavoitteenaan oli eri luokkien opettajien kanssa luoda yhteistyötä, jotta lasten hyvinvointi lisääntyisi. Kirjailija piti tärkeänä sitä, että luokan opettaja kykenee huomioimaan jokaisen lapsen vahvuudet ja heikkoudet sekä osasi puuttua ongelmiin oikeassa vaiheessa. Yksi tärkeä opettajan vahvuus on luoda lapsista oikeanlaisia kaveri ja ystävä ryhmiä, joissa jokainen lapsi saa olla oma itsensä. Hän kirjoitti myös, että olisi ihanteellista jokaisen lapsen kanssa keskustella ja luoda luottamus. Ehkä tämä antaisi mahdollisuuden puuttua ongelmiin nopeammin. Kirjailija piti tärkeänä iltapäivä kerhon mahdollisuutta lapsen elämässä ja sitä, että lapsella on läsnäolevia aikuisia elämässään. Kenenkään lapsen ei toivoisi olla koulupäivän jälkeen yksin, jos vanhemmat ovat töissä.

Kirjailija tuntui kokevan erityisopettajan roolin hyvin henkilökohtaisena ja halusi, että hän pystyisi vaikuttamaan kaikkiin lapsiin positiivisesti. Lasten tarinat ovat hyvin koskettavia ja ovat varmasti myös samanlaisia tänä päivänäkin. Ongelmat ovat moninaisia ja on hyvä muistaa, että ehkä se ensimmäinen mielikuva lapsesta ei pidäkään paikkansa.

 

Eija -kirjailija työskenteli viisi vuotta laaja-alaisen erityisopettajan tehtävissä. Vielä ennen eläkeikää hän sai mahdollisuuden päästä opettamaan vastavalmistuneeseen kouluun. Tämän mahdollisuuden hän otti vastaan ja sai kokea taas uutta opettaessaan pientä ryhmää erityisoppilaita.  Kirja kertoo myös näistä lapsista ja heidän kokemuksistaan Eijan opetuksessa.

 

Kirja siis kertoo usean lapsen elämästä ja myös itse kirjailijan omasta elämästä koulumaailmassa vuodesta 1977 aina hänen eläkeikään asti 2002. Kirjoittaja on nähnyt erilaisia oppimisympäristöjä niin edellä mainittuja laitoskouluja sekä normaaleja kouluja. Kirjoittaja on työskennellyt tarkkailuluokan opettajana, laaja-alaisen erityisopettajan tehtävissä ala-asteella sekä viimeiset vuodet ennen eläkeikää opettanut kymmenen oppilaan ensiluokkaa.

 

Kirjan tekstistä voi huomata miten yhteiskunta on joissakin asioissa edistynyt ja koulumaailma on kehittynyt eteenpäin. Kirjailijan näkemykset lasten hyvinvoinnin parantamiseksi toimisivat nykyisinkin, hänen toiminnastaan voisi ottaa esimerkkiä. Toivon, että tänä päivänä yhteiskunta kohtelee kaikkia lapsia samanarvoisesti ja niin ettei kukaan jää heitteille. On tärkeää muistaa lasten oikeudet.