SAHU Kirjaessee Nita Tolonen

Isäni Alzheimer

Leena Sinisalo

Kirja kertoo Leenan elämästä ja siitä miten se muuttuu, kun hänen isänsä sairastuu Alzheimerin tautiin. Leena on aikuinen työssä käyvä perheen äiti. Isän taudin epäily alkoi, kun hän rupesi unohtelemaan asioita. Aluksi ajateltiin, että se on normaalia, että joskus unohtaa avaimet kotiin, mutta kun oireet pahenivat ja muisti rupesi reistailemaan enemmän Leena rupesi epäilemään isänsä muistia. He juttelivat asiasta ja isä otti asian huumorilla, että kaikki unohtelee asioita joskus. Kun Leena tarpeeksi pitkään oli asiasta huomautellut suostui isä testeihin ja hänelle todettiin alkava Alzheimerin tauti.

Leenan äiti toimi miehensä omahoitajana kotona, mutta kun isän tauti eteni, ei vaimo enää jaksanut ja hänen voimansa oli ihan loppu. Oli vaimo itsekkin yli 87-vuotias ja hänelläkin sairauksia oli. Leena yritti järjestää isälleen hoitopaikkaa, mutta mistään ei sitä tuntunut löytyvän. Lyhyitä hoitojaksoja järjestettiin, mutta isä lähetettiin sieltä aina takaisin kotiin. Kun lopulta vaimo joutui itse sairaala hoitoon, joutui isä jäämään yksin kotiin.

Isä vietti välillä päiviä Leenan luona ja Leena kävi katsomassa isäänsä päivittäin ja pitivät yhteyttä tiiviisti. Leenan työnteko kärsi, kun hän joutui jopa kesken päivän käymään katsomassa isäänsä ja onko kaikki hyvin. Yritti hän opettaa isälle lääkkeittein oton itsenäisesti, mutta joka kerta kun hän tuli kylään oli isä jotkut lääkkeet unohtanut ottaa. Tällä verukkeella hän sai kotihoidon käymään edes isän luona, antamassa lääkkeet ja lämmittämässä ruoan.

Äidin päästyä sairaalasta pois olivat he molemmat asumassa Leenan luona, kun muuta vaihtoehtoa ei ollut. Äiti ei jaksanut enää hoitaa yksin miestään ja hänelle ei löydetty mitään hoitopaikkaa. Elämä oli raskasta, isä vaelsi päivät ja yöt. Ettei vaimo saanut nukuttua.

Lopulta äiti joutui taas sairaalaan ja isälle löydettiin hoitopaikka. Leenan elämä helpottui, mutta kiireellistä ja raskasta se oli silti. Hän kävi töissä ja vieraili molempien vanhempien luona päivittäin, joskus useammin kun kerran. Lopulta isä oli karannut hoitopaikasta ja häntä etsittiin poliisien voimin. Ohikulkia oli löytänyt hänet ojasta kuolleena, mitään ei ollut tehtävissä. Pari tuntia isän kuolemasta oli hänen vaimonsa kuollut sairaalaan. Tilanteesta Leena oli surullinen, mutta helpottunut. Kun Leenan suru helpottuu ja elämä palaa taas normaaliksi. Menettää hän vielä miehensä muutama vuosi vanhempiensa kuoleman jälkeen.

Mielestäni kirja oli mielenkiintoinen ja pisti ajattelemaan asioita ja miten rankkaa omaishoitajilla ja omaisilla voi olla ku oma läheinen sairastuu vakavasti ja ei itse ymmärrä sitä.

KTO Kirjaessee Tomi Partanen

Kirja-arvostelu Gilbert Grabe

Valitsin kirjaksi avopuolison ehdottamana Gilbert Graben. Kirjan on kirjoittanut yhdysvaltalainen Peter Hedges vuonna 1991. Ja kirjasta kyllä huomasi sen sijoittuvan tuohon aikaan, milloin asiat eivät olleet vielä niin hyvin huomioiden perheitä tällaisissa tilanteissa, mutta myös lait olivat tuohon aikaan löysempiä, minkä huomasin myös kirjaa lukiessa hyvässä ja pahassa.

Kirja kertoo 24-vuotiaasta miehestä Gilbert Grabesta, joka asuu pienen tuppukylän vanhassa talossa maatilalla perheensä kanssa. Perheeseen kuuluu erittäin ylipainoinen äiti, joka on kaikesta huolimatta myös ketjupolttaja. Äiti on niin huonossa kunnossa, että ei pääse perheen yläkertaan sänkyynsä edes nukkumaan vaan käytännössä elää perheen olohuoneen sohvalla, johon hänelle lapset kuljettavat ruuatkin eteen. Gilbertin isosisko Amy huolehtii perheestä niin paljon, ettei enää pysty huolehtimaan itsestään ja pelkää päätyvänsä samanlaiseksi kuin hänen äitinsä on. Pikkusisko taas on pikkumainen kitisijä jolla ei ole ikinä mikään hyvin, hän on siinä pahimmassa murrosiässä. Perheeseen kuuluu yhtenä tärkeimmistä henkilöistä myös kehitysvammainen poika Arnie, josta Gilbert tuntee olevansa vastuussa. Heillä on myös kaksi vanhempaa sisarusta, jotka ovat jo muuttaneet pois kotoa. He kuitenkin lähettävät perheelle rahaa säännöllisesti, sillä Gilbertin kauppa-apulaisen palkka ei riitä perheestä huolehtimiseen. Perheen äidin lihavuuden takana on heidän isä, joka teki itsemurhan 17 vuotta sitten, siitä seurauksena äiti masentui ja alkoi hoitaa masennusta syömällä.

Tutkin perheen tilannetta siltä kannalta mitä tukia ja apuja he saisivat nykymaailmassa.  Esimerkiksi Arnielle erillaisia vammaistukia sekä hoitokoteja, jonne hänet voi viedä tarvittaessa. Myös nykyään löytyy vertaistukiryhmiä joka tilanteeseen, josta Gilbert olisi saanut kannustusta ja löytänyt samankaltaisia ihmisiä samanlaisissa tilanteissa.

                      Heidän äidilleen Bonnielle lapset olisivat voineet ehdottaa ravitsemusterapeuttia, jolla hän olisi voinut pudottaa painoaan terveellisesti. Sekä sen jälkeen ei varmaan olisi ollut muuta vaihtoehtoa noinkin lihavalle kuin leikkaus.

Kirjan surullisin kohta oli, kun heidän ylilihava äitinsä käveli monen vuoden jälkeen yläkertaan omilla jaloillaan, Arnien syntymäpäivän päätteeksi. Sinä iltana hän menehtyy omaan sänkyynsä, josta Arnie löytää hänet ja luulee äitinsä vain pelleilevän. Poliisit kertoivat perheelle heidän tarvitsevansa kansalliskaartin ja nosturin jos haluavat äitinsä ruumiin ulos talosta. Lapset katsovat parhaaksi kantaa kaikki irtaimisto ulos talosta ja tuikata talo tuleen äitinsä mukaan lukien, välttääkseen ison ihmisjoukon saapumisen. Nykyään ei nosturia tarvittaisi tuollaiseen tilanteeseen, laitteet ovat kehittyneet sen verran että äiti olisi saatu tuotua normaalilla tavalla alas ja saanut normaalin hautauksen.

                      Kirja oli mielenkiintoinen vaikka aihe olikin aika raskas. Se laittoi miettimään miten hyvin omat asiat ovat kun voi olla paljon pahempaakin. En tiedä olisinko osannut Gilbertin tilanteessa tehdä asiat yhtään paremmin tuohon aikaan. Kaikki miten hän teki töitä perheensä eteen, eikä lähtenyt pois kaikista vaikeuksista huolimatta. Vaikka yhdessä vaiheessa kirjaa Gilbert sai tarpeekseen, Arniella oli lähestymässä 18-vuotissyntymäpäivä ja heidän äiti halusi siitä isot juhlat, koska perhe pelkäsi Arnien kuolevan hetkenä minä hyvänsä. Arnie ei ymmärtänyt tätä kaikkea hössötystä syntymäpäivistä ja laittoi tietämättään kapuloita rattaisiin, vaikka kaikki olivat jo pitkään suunnitelleet tätä hetkeä. Gilbert menetti malttinsa ja oli jo ajamassa autollaan pois, mutta miettiessään veljeään ja muuta perhettään, miten hän jättäisi heidät aivan oman onnensa nojaan Gilbert tuli toisiin ajatuksiin ja palasi kuitenkin perheen luokse.

Onneksi nykymaailmassa on mahdollista saada erilaisia vammaisavustuksia, tukia ja välineitä, jotka auttavat jaksamaan ja helpottavat elämäämme.

Tomi Partanen

KTO Kirjaessee Leena Kauhanen

Ferrucci Piero. 1997. Kuuntele lastasi. Mitä vanhemmat voivat oppia lapsiltaan. Suom. Mirja Halonen, Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä, 2000.

Lapsi, vanhemmat ja kasvatus. Perinteisin näkökulma olisi kertoa, kuinka vanhemmat kasvattavat ja opettavat lapsiaan. Tässä kirjassa aihetta käsitellään erilaisesta näkökulmasta eli kuinka lapset kasvattavat vanhempiaan ja mitä vanhemmat voivat oppia heiltä. Kirjoittaja Piero Ferrucci, Emilion ja Jonathanin isä, on italialainen psykologi ja psykoterapeutti. Kirja perustuu hänen omiin kokemuksiinsa. Ammattinsa puolesta hänellä onkin kyky tarkkailla ja havainnoida itseään vanhemman roolissa.

Kirjassa on johdannon lisäksi 14 lukua: huomio, totuus, tila, menneisyys, identiteetti, selkeys, hyväksyntä, älykkyys, luottamus, kärsivällisyys, viattomuus, välittömyys, tahto ja rakkaus. Jokainen luku käsittelee sitä ominaisuutta tai asiaa, minkä Ferruccin lapset ovat hänelle opettaneet tai palauttaneet mieleen. Lapset eivät välttämättä käyttäydykään niin kuin vanhemmat ovat suunnitelleet tai odottaneet.

Ferrucci kertoo, että ennen lapsia hänellä oli enemmän vapautta sekä aikaa esim. kirjoittaa kirjoja, lukea, kuunnella musiikkia häiriöttä ja omistautua tärkeiksi kokemilleen asioille. Useimmat pienten lasten vanhemmat jakanevat Ferruccin ajatuksen siitä, että voi vain haikeana muistella aikoja, jolloin puolison kanssa pystyi keskustelemaan viisikin minuuttia ilman, että kukaan tuli keskeyttämään. Sanotaan, että lapsia osaavat parhaiten kasvattaa ne, joilla ei niitä ole. Psykologin asiantuntemuksella Ferruccikin kertoo huomioineensa toisten vanhempien tekemiä virheitä, arvostelleensa heitä mielessään ja olleensa valmis jakamaan viisaita neuvojaan. Hän oli varma, että hän olisi itse tehnyt kaiken paremmin. Kaksi lasta saatuaan hän on joutunut hylkäämään haaveensa siitä, että olisi täydellinen isä. On pitänyt oppia nöyrtymään. On pitänyt oppia tyytymään siihen, että riittää, kun tekee parhaansa. Hän on myös joutunut toteamaan, ettei ehdikään tehdä kaikkea, mitä haluaisi. Sen sijaan hän huomaakin osaavansa elää tässä ja nyt kuten lapset. Lapset eivät elä miettien menneisyyttä eikä huolehtien tulevaa; he elävät tässä hetkessä.

Vanhempana oleminen on matka henkiseen kasvuun, mutta kasvu ei ole tuskatonta. Ferrucci kertoo, että hänen lapsensa osuvat vaistomaisesti hänen heikkouksiinsa, joita hän haluaisi ehkä piilotella. Omien heikkouksien kohtaamisen lisäksi vanhemmat joutuvat tunnistamaan omat rajansa, virheensä, vikansa ja epävarmuutensa. Se ei ole aina miellyttävää. Tämän matkan aikana paljastuu kuitenkin elämän syvin tarkoitus. Vanhemmuus on mittaamattoman tärkeä tehtävä. Ferruccin mielestä Emilio ja Jonathan ovat aarre, joka on annettu hänelle ja hänen puolisolleen. Vaikka osa päivästä kuluukin arkisissa askareissa ja elämä käy välillä hermoille, kuuluu päiviin myös iloa ja hellyyttä täynnä olevia hetkiä.

”Joskus pelkkä Emilion tai Jonathanin hymy, sana, ele, heidän rauhaisa unensa tai yhdessä vietetty puolituntinen saa minut tuntemaan niin täydellistä onnea, että voisin kuolla siihen paikkaan (s. 64).”

Runsaat, todelliset esimerkit kirjoittajan omasta perhe-elämästä elävöittävät kirjaa ja tekevät siitä mielenkiintoisen luettavan. Esimerkit voivat olla lukijalle tuttuja omien, sukulaisten tai ystävien lasten parista. Kirjoittajan ajatuksia ja oivalluksia lukiessa voi pohtia, kuinka niitä

voi hyödyntää muissakin ihmissuhteissa kuin vanhemman ja lapsen välisissä.

SAHU Kirjaessee Meri Ikonen

Ilosia aikoja, mielensä pahoittaja

Tuomas Kyrön kirjoittama kirja jonka on kustantanut WSOY. Kirja kertoo noin 80 vuotiaasta miehestä, joka alkaa valmistella omaa kuolemaansa. Esim. Tekee testamentin, oman muisto puheen, koska kuka muukaan osaisi kertoi hänen elämästään kuin hän itse. Mielensä pahoittaja oli tekemässä myös itselleen arkkua, johon hän ei ollutkaan tyytyväinen. Joten kirjan lopussa hän päätti, että tekee siitä lahjan hänen pojalleen ja miniälleen tai oikeastaan pinnasängyn heidän vauvalleen.

Luonteeltaan mies on jäärä ja kaikki hänen mielestään on ollut paremmin entisaikaan sekä muistelee vanhoja hyviä aikoja. Testamenttia tehdessään mies huomaa musteen olevan tönkköä, joten heidän täytyy poikansa kanssa lähteä etsimään notkeampaa mustepulloa parinsadan kilometrin päästä ''isolta kirkolta''. He lähtevät matkaan mielensä pahoittajan Eskortilla ja päätyvät hotelliin yöksi, koska konttoritarvikeliike on auki vasta seuraavana päivänä, joka oli hänen toinen kerta. Ensimmäinen oli kahden päivän häämatka, jolloin aamulla viideltä oli jo kotiin lähdettävä, koska ''kokoajan joutuu huolehtimaan osaako serkkupoika lypsää lehmät ja poikiiko Tuulikki juuri hääyönämme''.

Kirjassa mielensä pahoittajalla tuntui olevan paljon puhuttavaa ja kerrottavaa kuin hänen poikansa mukaan ennen mies ei ollut paljoa puhunut. Kun hän muisteli vanhoja niin huomasi ettei kaikki asiat enää muistunutkaan niin hyvin mieleen. Poika huolehti isästään tekemällä tälle ruokaa pakkaseen vaikkei hän omasta mielestään tälläistä apua tarvinnut, mutta vaimon ollessaan palvelukodissa vuodepotilaana ei hän ruokaa itse osaisi tehdä, koska vaimonsa on sen homman hoitanut. Vaimonsa luona hän vierailee päivittäin ja auttaa häntä syömisessä. Hänen mielestään poika huolehti ihan turhaan ja kyseli liikaa hänen asioistaan ja pärjäämisestään.

SAHU Kirjaessee Teemu Oinonen

KIRJAESITTELMÄ: PALA PALALTA POIS

Kirja kertoo Alzheimerin taudista sairastuneen sekä omaisten näkökulmasta.

Kirja alkaa äidin omilla kertomuksilla alzheimerin taudista ja hän itse alussa koki ettei hänellä ole mitään tautia vaan, että tytär hössöttää vain omiian, mutta lääkärissä käynnin jälkeen hänen oli pakko tottua siihen ajatukseen, että hänellä oikeasti on alzheimerin tauti ja ettei hän tiedä kuinka nopeasti se tulee etenemään. Äiti sanoi tyttärelle myös, että kun tauti alkaa olla siinä pisteessä, ettei hän enää yksin selviä kotonaan niin silloin hänet voi laittaa palvelukotiin sanoi hän itse kuinka tiukasti vastaa, eikä häntä myöskään tarvitse olla joka päivä katsomassa ja syöttämässä hoitopaikassaan.

Kirjan juoni etenee seuraavan laisesti, alussa kerrrotaan äidin omia kokemuksiaan sitten kerrotaan muiden omaisten kertomuksia kun läheinen on sairastanut alzheimeria ja lopussa kerrotaan taas tyttären omat kokemukset.

Äiti alkoi lääkärissä käynnin jälkeen ihmetellä, että mitä porukkaa hänen luonaan ravaa vähän väliä (kotihoito) ja hän alkoi miettiä että onko tytär jollakin tavalla syyllinen tähän. Myöhemmin hän alkoi miettiä että minkä takia naiset kyselevät koko ajan minkälainen olo on ja voivatko he tehdä jotain, hän vastasi että kaikki hyvin ja ei tarvitse tehdä mitään, mutta silti naiset (hoitajat) siivosivat, tarjosivat ruokaa ja lääkkeitä, niin silloin äiti alkoi miettiä, että varastavatko nämä naiset joka kerta jotakin täältä kun kaikki on aina häveissä. Eräänä aamuna äiti alkoi miettiä, että missähän se mies taas on kun ei ole nukkumassa tai katsomassa tv:tä, samalla alkoi mieleen tulla että entäs jos hänelle on sattunut jotain. (Todellisuudessa mies oli kuollut jo ja vaimo oli ollut hänen omahoitajansa). Tytärkin alkoi huomata, että sairaus alkaa edetä kun äitikään ei enää tahdo tunnistaa häntä vaan sanoo että ei hänellä ole noin vanhaa tytärtä.

Niin kuin myöskin kirjassa kerrottiin niin alzheimerin tauti on lempeä siihen sairastuneelle, mutta rankka omaiselle mikä tarkoittaa sitä, että sairastunut itse kokeenettä hänellä on kaikki hyvin ja hän selviää itse arjen haasteista vaikka ei todellisuudessa selviä ja usein myös uskoo että on paljon nuorempi mitä oikeasti on ja että hänen vanhemmatkin olisivat vielä elossa. Omainen taas joka joutuu seuraamaan sairauden kulkua ja vaikutuksia ja muutoksia, sekä huomaamaan että ihmisen persoonakin voi muuttua sairauden etenemisen myötä. Omaisille kaikista rankin vaihe voi olla se kun sairastunut ei enää tunnista omia omaisiaan tai se että sairastuneen liikkumiskyky on heikentynyt siihen pisteeseen, että hän tarvitsee jokapäiväisissä toiminnoissa jatkuvasti apua. Myöskin puheen tuottaminen heikentyy sairauden edetessä.

Omasta mielestä kirja oli erinomainen ja suosittelisin sitä luettavaksi kaikille terveyden alan ammattilaisille sekä alzheimerin tautiin sairastuneiden omaisille jotta he saisivat sairaudesta lisää tietoa js huomaisivat etteivät ole ainoita joiden läheisellä on tämä sairaus.

Kirjan nimi: Pala palalta pois, kertomuksia Alzheimerin taudista

Kirjoittaja: Anneli Kanto

Julkaisuvuosi: 2013

Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy

SAHU Kirjaessee Piia Kananen

Isäni alzheimer

Luin Leena Sinisalon kirjoittaman kirjan, isäni alzheimer. Sinisalo on kirjoittanut kirjan muistiinpanojen perusteella, mitä hän kirjoitti isän ollessaan sairas.

Leenan isässä oli alkanut pikkuhiljaa näkyä dementian merkkejä. Enää tuttu ympäristö ei ollutkaan tuttu. Autoilu oli hänelle aina ollut tärkeää, mutta nyt sitä täytyi vähentää. Leenan isä ja äiti asustelivat yhdessä, siten äiti olikin huomannut isän muistissa olevan poikkeavaisuuksia. Erään kerran kun äiti ja isä olivat ajaneet naapurissa olevan huoltoaseman pihaan, niin olipa isä tokaissut ettei tunne tätä paikkaa. Äiti oli säikähtänyt ja tokaissut, miten se voi olla mahdollista, kun minäkin, näkövammainen tunnistan paikan.

Leena oli yrittänyt suostutella isäänsä lääkärille, muttei isä ollut halukas lähteä. Hän koki itsensä aivan terveeksi. Lopulta kuitenkin isä myöntyi, sillä aina oli luonteeltaan ollut kiltti ja ajatellut vain lapsiensa parasta. Isälle aloitettiin lääkitys pikkuhiljaa.

Leena työskenteli yläasteen ja lukion opettajana. Poissaoloja ja myöhästymisiä kertyi, kun täytyi pitää huolta isästään. Leenalla on myös pikkusisko, Marjukka.

Isällä oli jo 40-vuotiaana ollut ongelmia sydämen kanssa. Tutkimuksissa selvisi että hänellä oli sydänlaajentuma. Tupakointi ja raskas työ oli lopetettava.  Tupakka jäi pois kertaheitolla. Työpaikkaa hän joutui tosin vaihtamaan. Isä pääsi Fazerille konemestarin tehtäviin. Sen työn aikana ei sydänoireita ilmennyt.

Isän muisti alkoi huononemaan entistä enemmän. Hän oli välillä laitoshoidossa ja välillä Leenan tai Marjukan luona. Heidän äitinsä alkoi olla jo sairas ja voimat olivat hiipumassa isän hoitoa kohden. Sairaalasta kuitenkin tässä vaiheessa isä laitettiin takaisin kotiin, sillä paikkoja ei ollut hänelle vapaana. Äiti alkoi olla jo väsynyt yövalvomiseen kun isä vain vaelteli ja muisti pätki. Leena ja Marjukka olivat paljon yötä heidän luonaan.

Tieto kuitenkin tuli, että isä pääsee Myyrinkotiin. Isä ei asiasta oikein tykännyt, mutta hänelle selitettiin että uusien lääkkeiden kokeilun takia on hyvä olla siellä seurannassa.

Isä asui Myyrykodissa kuukauden, ja sen jälkeen hänet laitettiin takaisin kotiin. Äiti alkoi olla jo hyvin heikossa kunnossa. Hän oli itsekin jo hyvin sairas, eikä enää pystynyt huolehtimaan isästä.

Hetken suostuttelun jälkeen äiti suostui lähtemän palvelutalo Hopea-kotiin. Jo heti seuraavana päivänä äiti oli tuntenut olonsa huonovointiseksi, joten hänet toimitettiin Myyrmäen terveyskeskukseen. Sydämessä oli jotain vialla, joten hänet laitettiin letkuihin ja tarkkaan valvontaan.

Äiti siirrettiin Havukosken vuodeosastolle tilanpuutteen vuoksi. Äiti mietiskeli, että miten muistisairas puolisonsa pärjää yksin kotonaan. Eihän hän siellä juuri yksin ollutkaan.

Isän pärjääminen kotona oli huonoa, ei muistanut lääkkeitään ottaa ja jatkuvasti jonkun täytyi olla holhoamassa. Leena etsiskeli jatkuvasti uusia hoitopaikkoja.

Lopulta Leenalle ilmoitettiin, että isä pääsee muuttamaan palvelutaloon. Se oli kaikille helpotus. Isä pääsi yksin asustelemaan kaksioon.

Eräänä päivänä isä oli kuitenkin kadonnut, joten Leena ja Marjukka olivat etsimässä häntä. Poliisillekin oli ilmoitettu asiasta. Iltamyöhällä poliisi ilmoitti isän löytyneen tienposkesta kuolleena.

Seuraavana päivänä Leena ja Marjukka menivät äitiään katsomaan. He kertoivat äidille mitä oli tapahtunut. Surulliseksihan hän siitä tuli. Muutama päivä isän kuoleman jälkeen äitikin kuoli.

Äidille ja isälle järjestettiin yhteishautajaiset. He kerkesivät olla 56-vuotta naimisissa. Isällä ja äidillä oli lähes samanlaiset hauta-arkut ja heidät haudattiin samaan hautaan. Isä haudattiin ensin, sillä hän kuoli aiemmin. Äiti sitten siihen päälle. Molempien vanhempien kuolinsyy oli sydän- ja aivoinfarkti.

Kirja oli mielenkiintoinen ja sitä jaksoi lukea. Välillä tuli hetkiä milloin ei olisi vain malttanut lopettaa lukemista. Liikuttava tarina. Heräsi kyllä ajatuksia, miten raskasta voikin olla hoivata muistisairasta omaistaan jatkuvasti.

SAHU Kirjaessee Anni Saastamoinen

Dementia, opettajamme: äidin ja tyttären tarina
Eila Ilenius
Dementia, opettajamme on hieno ja koskettava tarina omakohtaisista kokemuksista, jossa Eila Illeniuksen äiti sairastuu vaskulaariseen dementiaan. Eila Ilenius kertoo kirjassaan, siitä miten muistisairaus muuttaa ihmisen elämää, millaisia tunteita se herättää läheisissä sekä rakkauden ja ihmisten välisestä kohtaamisesta. Ilenius kertoo äitinsä sairauden kulusta, siitä kun hän jätti työelämänsä huolehtiakseen enemmän äidistään ja ollakseen hänelle sellainen tuki ja turva mitä hän ei ole aiemmin ollutkaan työkiireittensä myötä.
Ilenius kertoo äitinsä asuneen yksin. Kotona asumiseen äiti sai apua kotihoidosta pari kertaa viikossa, mutta käynnit vain tihentyivät ajan myötä. Asuminen kotona ei enää onnistunutkaan, joten he hakivat äidille paikkaa dementiaryhmäkotiin, vaikka äiti sitä alussa vastustikin. Hän pääsi ryhmäkotiin 89-vuotiaana. Viimeiset kuukaudet äiti vietti terveyskeskuksen sairasosastolla. Persoonallisuus ei muuttunut missään vaiheessa. Kirjassaan Ilenius haluaa rohkaista muitakin omaisia olemaan lähellä silloin, kun kuolema on lähellä. Itse Ilenius vietti viimeisen viikon äitinsä vierellä sairaalassa ja silloinkin hän oli paikalla, kun tämä kuoli. Ilenius kertoo, miten vaikeaa läheisensä kuoleman jälkeen on jatkaa normaalia arkea, kun on viettänyt juuri elämänsä arvokkaimpia hetkiä.
Kirja ei peittele hoitoalan paineita ja ongelmia, eikä myöskään omaisen huolta ja epävarmuutta läheisensä hyvinvoinnista vieraissa käsissä.
Valitsin kirjan juuri omakohtaisen kokemuksen takia ja heti luettuani takakansi tekstin, tiesin että tämä on mielenkiintoinen. Mielestäni dementia vaikuttaa jokaisen elämään jossain vaiheessa, jos ei itsellä niin sitten jollain läheisellä. Se minussa herätti monenlaisia tunteita, kun jotkin kirjan tapahtumista toistuivat. Tyttären lähtiessä äitinsä luota kylästä, hän lukee äidilleen hänen kirjoittamansa runon äidistään. Joka kerta Ileniuksen äiti vastasi samalla tavalla: ”Ajatella. Niin, sinä kirjoitit aina”.  Ja se kun Ilenius vietti äitinsä viimeisen viikon, ”hiljaisen viikon” sairaalassa. Se oli niin yksityiskohtaista ja hienoa luettavaa.
Lukiessani tätä kirjaa, minua nauratti ja suretti. Kyllä tästä tarinasta huomaa, että vanhus Suomessa voi saada rakastavan, inhimillisen hoidon ja arvokkaan lähdön.

SAHU Kirjaessee Sari Lamberg

Häivähdyksiä- erityinen elämäni

Marja Korhonen 

Kirjassa 42-vuotias perheenäiti ja erityisopettaja Marja saa aivorunkotukoksen, josta on hänelle seurauksena hoitovirheen takia neliraajahalvaus ns. Locked-in-oireyhtymä. Tämän kirjan Marja on kirjoittanut otsahiiren avulla kirjain kirjaimelta. Se on kertomus taistelusta kuoleman rajalta takaisin elämään ja kuntoutuksen kautta kotiin. Lisäksi se on kertomus uskomattomasta periksi antamattomuudesta ja kirja saa pohtimaan sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.

Kirjan alussa Saarijärvellä asuva Marja kärsii viikonloppuna kovasta päänsärystä. Maanantai aamuna päänsärystä tulee sietämätöntä ja Marjan kehon oikea puoli menee tunnottomaksi ja hänen on vaikea muodostaa sanoja. Terveyskeskuksen kautta Marja kiidätetään ambulanssilla Jyväskylän keskussairaalaan diagnoosina ”halvaus epäily”. Keskussairaalassa Marjaa makuutetaan ensiavun käytävillä tunti tolkulla. Marja itse kertoo kirjassa, kuinka tunsi kehonsa halvautuvan, mutta apua hän ei tuntunut saavan. Lääkärin luvattiin katsovan kohta Marjaa, mutta niin ei kuitenkaan käynyt.

Tapahtui käsittämätön hoitovirhe. Viimein otetussa magneettikuvassa todettiin laaja aivorunkoalueen tukos, johon aloitettiin liuotushoito 13 tuntia ensioireiden alkamisesta. Se tuli kuitenkin 10 tuntia liian myöhään. Sillä voitiin pelastaa mitä oli pelastettavissa eli ehkä Marjan henki, jos Marja jäisi eloon, mutta pysyvästi neliraajahalvaantuneeksi. Aikaisemmin otetulla magneettikuvalla aivorunkotukos olisi havaittu ajoissa ja Marjalle ei olisi jäänyt pysyvää vammaa. Hoitovirhettä lääkärit selittivät myöhemmin mm. ensiavun kiireellä. Marja selviää kriittiset päivät ja herää tajuttomuudesta teho-osastolla 26.10.2004.  

Kirjassa on Marjan läheisten kertomana heidän tuntemuksiin tuoreeltaan, kun he kuulivat Marjan äkillisestä sairastumisesta. Tässä veljen kertomaa:

”Seison vuoteen vieressä. En voinut mitään sille, että kyyneleet valuivat silmistäni. Katsoin Marjaa silmiin noin kahdenkymmenen sentin päästä. Marjan silmät olivat auki, mutta mitään eloa ei näkynyt- katse oli tyhjä ja reagoimaton. Marja, en tiedä tunnistatko minut, mutta jos tunnistat, ja pystyt, räpäytä kerran silmiäsi… jos et, räpäytä kaksi kertaa….tai räpäytä edes. Jonkun ajan kuluttua Marja räpäytti kerran!!! Lääkärit olivat päivää aikaisemmin sanoneet vanhemmilleni toteamalla, että Marja todennäköisesti menehtyy. Nyt tajusin, että peli ei ole vielä menetetty.”

Marja tajuaa heti Locked-in-oireyhtymänsä pysyvyyden. Hän ymmärtää kaiken ja näkee normaalisti sekä tuntee kaiken fyysisesti ja psyykkisesti, mutta liikunta- ja puhekykyä hänellä ei ole. Kirja kuvaa todella hyytävästi Marjan tilannetta. Sitä miltä tuntuu, kun ei pysty liikkumaan tai saatikka puhumaan. Marja kommunikoi aluksi ulkomaailman kanssa vastaamalla kyllä ja ei kysymyksillä räpyttämällä silmiään: yksi silmien räpäys tarkoitti kyllä ja kaksi räpäytystä tarkoitti ei. Myöhemmin Marjalle opetettiin kommunikointi muovisen läpi näkyvän pleksitaulun avulla, jossa on kirjaimia. Vastapuoli liikuttaa sormea kirjaintaululla ja oikean kirjaimen kohdalla Marja räpäyttää silmiään. Vastapuoli laittaa valitun kirjaimen ylös. Näin Marja pystyy hitaasti, mutta varmasti kirjain kirjaimelta muodostamaan lauseita.

Neliraaja halvaantunut Marja ymmärsi ja tajusi kaiken ympärillä tapahtuneen ja kuvailee tuntemuksiaan seuraavilla sanoilla:

” Minua ei voinut kukaan kuulla. En saanut sanoa mitään. Älyäni epäiltiin. Kehoani käsittelivät täysin oudot ihmiset. Makasin kuin valas lavitsalla, johon minut alastomana vedettiin. Palelin. Häpesin. Mitään näin ihmisarvoa alentavaa en ollut ikinä elämässäni kokenut. Kehoni intiimitkin kohdat jynssättiin ronskin ottein, minua käänneltiin ja kehostani puhuttiin, kuin minua ei olisi ollutkaan. ” Nyt on puhdas ja hyvä olla”. Tuon lauseen muistan koko loppuelämäni.”

Kirja kuvaa hyvin potilaan näkökulmasta asioista ja hoitotyötä. Marja itse koki monesti, että hoitajat häntä hoitaessaan eivät keskittyneet häneen. Sen sijaan hoitajat juttelivat keskenään omiaan ja aivan kuin Marja ei ymmärtäisi mitään. Mielestäni kaikkia pitäisi aina hoitaa kunnioituksella ja siten, että tämä ymmärtää mitä puhutaan, koska sitä ei voi tietää. Puhumaan kykenemätön Marja myös monesti koki hiljaisena unohtuvansa, koska hoitajien huomion veivät asiakkaat, jotka puhuivat ja osasivat vaatia asioita.  

Marja sai alussa lääkäriltä ”tuomion”, että hän jäisi loppuelämäkseen sängyn pohjalle. Marjalla oli hyvin aikaa pohtia kaikenlaista ja hän oli vakaasti päättynyt osoittaa ”tuomionsa” vääräksi. Hän halusi sängyn pohjalta ylös niin pian kuin olisi mahdollista ja häntä kuntoutettiin Kinkomaan sairaalaan kuntoutusosastolla. Itse Marja osallistui aktiivisesti fysioterapiaan ja puheterapiaan. Hänet siirrettiin Käpylään kuntoutusjaksolle kolmeksi kuukaudeksi. Tilastaan Marja ei toki voinut parantua, mutta kuntoutuksella estettiin lihasten jäykistyminen ja pidettiin yllä lihasvoimaa. 

Marjan kuntoutukseen panostamisen taustalla oli hänen tekemänsä päätös: Hän palaisi takaisin kotiin, eikä mihinkään vammaisille tarkoitettuun asumispalveluyksikköön, jota hänelle jatkopaikaksi suunniteltiin. Tästä alkoi uskomaton taistelu viranomaisten kanssa siitä, mikä jatkopaikka olisi Marjalle paras. Marja vietti tunti kausia tietokoneen ääressä ja otsahiiren avulla kirjoitti paljon perusteluja siitä, miksi hän halusi palata kotiin. Olihan hän ennakkotapaus koska, ketään neliraajahalvaantunutta ei oltu ennen kotiutettu, vaan sijoitettu vammaisten asumispalveluyksikköön. Marja ei itse pitänyt itseään vammaisena, mutta ulkopuolisten ja viranomaisten silmin hän oli sellainen. Missä hän olikin, ihmiset tuijottivat häntä ja yleinen kysymys oli: käyttääkö se vaippoja? Marjan sitkeys ja uskomaton sinnikkyys palkittiin. Marja pääsi takaisin kotiin asumaan henkilökohtaisten avustajien turvin. 

Kirja oli todella mielenkiintoinen lukea ja luvin sen muutamassa päivässä. Kirja herätti minussa paljon ajattelemisen aihetta, kuten asiakkaiden kohtelu hoitotyötä tehdessä. Kirjan alussa Marja oli selvästi todella katkera kohtalostaan, kukapa ei siinä tilanteessa olisi ollut? Loppua kohden Marjan positiivisuus alkoi paistaa rivien välistä. Kirjassa oli hauskoja kertomuksia Marjan matkoista ulkomaille ja sekä avustajien kanssa sattuneista huvittavista tilanteista. Suosittelen kirjan lukemista muille, koska kirjoitin tämän esseen enemmän hoitotyön näkökulmasta käsin ja kirja sisälsi paljon muutakin. Marja itse on hyväksynyt kohtalonsa ja tyytyväinen siihen, millaista hänen elämänsä on tällä hetkellä. Pystyisitkö itse samaan, jos olisit kokenut Marjan kohtalon? 

SAHU Kirjaessee Marjo Räty

RAJALTA RAJALLE

Esko Ollila

Kirja kertoo Eskon omakohtaisesta kokemuksesta sairastua Aivoverenvuotoon ja Aivohalvaukseen. Esko oli vain 32-vuotias, kun hän sai ensimmäisen kerran Aivoverenvuodon ja kymmenen kuukautta myöhemmin Aivoverenvuoto uusiutui.

Ensimmäisessä Aivoverenvuodossa mitään pysyviä vammoja ei päässyt tulemaan ja tämä hoidettiin leikkauksella kuntoon. Elämä jatkui normaalisti, kunnes toinen Aivoverenvuoto tuli, johon ei ollutkaan parantavaa hoitomuotoa.

Elämä oli pilalla, entiseen ei ollut paluuta, kaikki romahti yhdellä kertaa tuosta noin vain. Halvaantuminen vei kävelykyvyn, puhe oli epäselvää, käsissä oli vapinaa ja mikään ei ollut kuin ennen.  Hänelle oli järkytys koska hän ei pystynyt kävelemään vaan tarvitsi liikkumiseen pyörätuolia. Hänen oli vaikea hyväksyä tilannetta koska oli harrastanut juoksua ja tehnyt työtä lääkintävoimistelijana. Miten elämä kohteli näin, ei ollut paluuta työhön eikä harrastuksien pariin, päällimmäisenä tunne ettei ollut mitään.

Eskolla meni oma aikansa totutella tilanteeseen ja siihen, että hyväksyi oman kohtalonsa, pitipä siitä tai ei, koska siitä ei päässyt minnekään. Sairaudesta huolimatta elämä jatkui, oli sopeuduttava vaan uusiin olosuhteisiin ja tehtävä se, mitä pystyi.

Hän rypi itsesäälissä ja masennuksessa. Tunteet olivat sekaisin ja yhtä kaaosta, mutta hyvät ystävät ja lähiomaiset kannustivat ja tukivat jaksamaan ja yrittämään eteenpäin.

Ajattelu itsestä ja siitä missä tilanteessa oli, halu kuntoutua, kävellä vielä joskus ja saada elämä takaisin.

Alku oli haastavaa koska, piti oppia jotakin uutta ja samalla myös tottua siihen. Välillä oli hyviä jaksoja ja monesti oli tunne, ettei mikään onnistunut. Se vaati paljon aikaa, sinnikkyyttä ja periksi antamattomuutta. Kuntoutus vei monia vuosia, ennen kuin alkoi tapahtua muutoksia. Tämä oli pitkä ja kivinen tie ja se vaati kovasti harjoittelua, kärsivällisyyttä ja sitä miten motivoitunut oli kuntoutuksen suhteen.

Esko oli motivoitunut kuntoutukseen ja halusi kovasti kävellä jaloillaan, vaikka apuvälineen turvin. 7 vuotta kuntoutuksen jälkeen hän kävelee nelipistesauvojen tuella ja on onnellisesti naimisissa sekä kahden ihanan tyttölapsen isä. Silti kuntoutus jatkuu edelleen hänen elämässään.

Pitää uskoa itseensä ja siihen mitä tekee. Täytyy vaan yrittää koko ajan, senkin jälkeen kun on epäonnistunut. Mahdollisuuksia on niin kauan kuin jaksaa yrittää. Jokainen päivä on myös uusi alku ja mahdollisuus.

Elämä on kolhuja ja haavoja, oppimista ja unohtamista. Alku tuntuu ankealta, tosi kamalalta, aika opettaa hiljalleen katsomaan asioita uudella tapaa.

Terveys on jotakin sellaista, jonka todellisen arvon ymmärtää vasta, kun sitä ei enää ole. Ja näinhän se yleensä on!

SAHU Kirjaessee Kirsi Ryynänen

PALA PALALTA POIS

Kertomuksia Alzheimerin taudista

ANNELI KANTO

Pala palalta pois on koskettava tarina, jonka kirjoittajana on Alzheimerin tautiin sairastuneen naisen tytär. Teos on siis kirjailijan omakohtainen kertomus siitä, miten Alzheimer muuttaa sekä sairastunutta, mutta myös läheisen elämää.

Sairastunut on diagnoosin saatuaan 85-vuotias ja 90-vuotias silloin, kun tytär on purkanut tuntemuksiaan kirjan muotoon. Kirja kertoo siitä, kuinka sairauden edetessä tuttu ihminen muuttuu tavallaan tuntemattomaksi ihmiseksi. Se kertoo myös siitä, kuinka omaishoitajuus on raskasta niin henkisesti kuin käytännöllisesti. Omaishoitajuus on tavallaan ilmaista työtä ja yhteiskunnalle säästöjä tuottavaa. Omaishoitajuus on kuitenkin todellisuudessa arvokasta työtä, mutta valitettavasti monet hoitajat voivat sairastua myös itsekin hoitajuuden myötä.

Kirjan alussa kuvataan elävästi sairastuneen tuntemuksia siitä hetkestä lähtien, kun diagnoosi sairaudesta on saatu. Sairastunut kuvaa sairautta Pahaksi taudiksi ja toteaa sen olevan totta, vaikka se ei "tunnu".  Epätoivo sairauden tuomista elämänmuutoksista herää ja samalla toiveet kuolemasta. Turhautuminen on mielessä siitä, että ihmisen tullessa vanhaksi ja sairaaksi häntä ei enää kuunnella, ei välitetä. Kohdellaan, kuin jotain esinettä. Mielessä siintää ajatus siitä, että kaikki olisi kuin ennenkin sairaudesta huolimatta.

Kirjan loppupuolella tytär kertoo omista tuntemuksistaan ja suhtautumisestaan äitinsä sairauteen. Siitä, kuinka alkujärkytyksen jälkeen häneen iskee halu taistella sairauden etenemistä vastaan. Halusta ottaa kaikki mahdollinen tieto sairauteen liittyen, halusta tehdä äitinsä elämästä niin hyvän ja rikkaan kuin se on mahdollista. Välillä iskee turhautuminen äidin muistamattomuuden ja unohdusten myötä. Hyvä ja rakas äiti muuttuu kolmessa vuodessa persoonaltaan erilaiseksi, kuin mitä on ollut ennen sairautta. Henkilöllisyys katoaa, tunteet latistuvat ja muuttuvat teeskentelyksi. Huoli äidin hyvästä hoidosta on koko ajan läsnä, vaikka välillä on niitä huolettomiakin hetkiä.

Tämä kirja on kertomus siitä, kuinka Alzheimer vie sairastuneen vääjäämättä pois tästä maailmasta. Tuttu ihminen häviää vähitellen, persoonallisuus, äly, huolenpito, myötätunto, rakkaus ja tunteet katoavat. Jäljelle jäävät viha, katkeruus ja tyytymättömyys. Kirjassa kuvastuu kuitenkin tyttären rakkaus ja välittäminen äitiään kohtaan sairaudesta huolimatta. Se, kuinka jokainen ihminen on arvokas elämänsä loppuun saakka ja sairaudestaan huolimatta

Suosittelen lämpimästi tämän mukaansa tempaavan ja koskettavan teoksen lukemista. Alzheimer on nykypäivänä sairautena lähellä niin monen elämässä, joten kirja liikuttaa ja on ajankohtainen.

SAHU Kirjaessee Miia Eronen

Essi Jäntin toimittamassa Täyttä Elämää ADHD:n kanssa(Karisto 2016)-kirjassa on kertomuksia ADHD-oireyhtymää sairastavien henkilöiden elämästä. Kirja on tehty yhteistyössä Vaasan seudun ADHD-yhdistys ry:n kanssa. Yhteistyössä mukana on ollut myös Suomen ADHD-aikuiset ry.

LUKIJALLE- kappaleen tiivistelmä

Kirja on koottu siksi, että yleisyydestä huolimatta ADHD eri muotoineen on edelleen huonosti tunnettu oireyhtymä.

Tarinat ovat ADHD-oireisten ja heidän läheistensä kirjoittamia.

Kirjaa varten on tullut yli 100 tarinaa, joista osa on valittu kirjaan.

Elämä ADHD:n kanssa

ADHD näkyy ihmisen elämässä lapsuudesta alkaen kaikilla elämän osa-alueilla. Elämä saattaa tuntua jatkuvalta kamppailulta ja vaikeuksien loppumaton tulva voi johtaa lopulta siihen, että ihmiselle kehittyy uskomus itsestään tyhmänä, laiskana tai muuten vain epäonnistujana.

Kirjoittanut; Sami Leppämäki, ylilääkäri LT, psykiatrian dosentti.

Omaa pohdiskelua

Kirja oli erittäin mielenkiintoinen. Oli mielenkiintoista huomata, miten suuria eroja ADHD-diagnoosin saaneilla on keskenään. Tulin siihen johtopäätökseen lukiessani, että ADHD-oireet ovat erittäin yksilöllisiä. Toisilla oireet ovat lieviä ja toisilla voi olla todella suuria vaikeuksia pärjätä elämässään ADHD:n kanssa.

Mielestäni oli yllättävää lukea, että ADHD-oireisia olisi Suomessa yli 200 000 ja silti ADHD:stä tiedetään yllättävän vähän ja oireisia ei välttämättä osata auttaa tai heille kirjoitetaan aluksi vääriä diagnooseja, kuten masennus, ahdistuneisuushäiriö, kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Keräsin kirjasta oireisten vahvuuksia, jotka ovat; pystyy tekemään montaa asiaa yhtä aikaa, suoruus, rehellisyys, impulsiivisuus, taiteellisuus, mielikuvitus, sosiaalisuus, spontaanius, puheliaisuus, monipuolisuus, idearikkaus, ongelmanratkaisukyky, luovuus, sitkeys, periksi antamattomuus, avoimuus, aitous, iloisuus, kekseliäisyys, rohkeus, huumorintaju, innokkuus, kaikkea kokeileva, kaikkien kaveri.

Keräsin kirjasta myös oireisten heikkouksia, jotka ovat; paikoillaan pysymisen vaikeus, myöhästely, tavarat hukassa, ajatusten harhailu, keskittymisvaikeudet, kaikki jää kesken, impulsiivisuus, tapaturma-alttius, koti on kaatopaikka, eksyminen, häiriöherkkyys, aloittamisen vaikeus, kömpelyys, epäjärjestelmällisyys,  asioiden tärkeysjärjestykseen laittamisen vaikeus, huonomuistisuus, äkkipikaisuus, unohtelu, säheltäminen, huolimattomuus, lyhyt jänteisyys, suorasukaisuus, harkitsemattomuus.

Osa näistä heikkouksista oli myös vahvuuksia!

Kirjassa oli eri-ikäisten naisten ja miesten omia kirjoituksia, sekä myös lasten ja isovanhempienkin kirjoituksia.

Myös asuinpaikalla on merkitystä, kuinka pääsee tutkimuksiin sekä saa tarvitsemaansa tukea ja apua.

Suurin osa kirjoittajista on saanut avun lääkityksestä, pari taisi olla sitä mieltä, ettei lääkitystä tarvita koska on löytänyt oman tavan pärjätä tässä yhteiskunnassa ilman lääkitystä.

Vertaistuki on myös tärkeää ja korvaamatonta niin läheisille kuin oireisille itselleenkin.

Jos aihe kiinnostaa, niin ehdottomasti suosittelen lukemaan kirjan.

SAHU Kirjaessee Päivi Saastamoinen

Pala palalta pois

Anneli Kanto

kertomuksia Alzheimerin taudista

Pala palalta pois on kirjailija Anneli Kannon omakohtainen kuvaus siitä, mitä on elää Alzheimerin tautiin sairastuneen äidin tyttärenä.

Kirjaan on kerätty myös muiden dementiaan sairastuneiden ihmisten läheisten kertomuksia.

Alzheimer on lempeä sairastuneelle, mutta ankara omaiselle, sanoi geriatri diagnoosin antaessaan.

Kirjan alussa kerrotaan, että kirja sisältää kertomuksia Alzheimerin taudista, mutta myös kertomuksia muista dementian muodoista, joiden ilmeneminen on toisenlaista kuin Alzheimerin taudissa.

Kerronta on kepeää, jopa hauskaa ja humoristista.

Minulla on se paha tauti

Tässä osassa kerrotaan kuinka äiti viedään lääkärin vastaanotolle ja tutkitaan siellä. Äiti saa lähetteen labraan ja magneettikuvaan. Uusi käynti lääkäriin kuuntelemaan tuloksia. Läkäri kertoo, että hippokampukset ovat kutistuneet ja että äidillä on Alzheimerin tauti. 

”Pitää sanoa lapsille, että ette sitten rupea suremaan, ettekä elämäänne uhraamaan, laitatte minut ajoissa laitokseen, sanon itse mitä tahansa. Eikä tarvitse tulla lusikalla velliä suuhun lappamaan. Täytyy kirjoittaa paperit valmiiksi; edunvalvonta, hoitotahto, raha-asiat, mitä näitä on. Kaikki selväksi. Ja pitää sanoa, että suremaan ette sitten rupea.”

Äiti kertoo itse sairastumisen alkuajoista kotona. Asunnossa kulkee vierasta väkeä: ne kysyvät oletko syönyt, katsovat jääkaappiin, laittavat ruokaa nenän eteen ja käskevät syödä vaikka just olen syönyt, itse osaan ruokani laittaa. Mutta silmälasit on hävinny, puhelin on viety tai piilotettu, mies on hävinnyt, ei se ole enää kotona, missähän se aina on. Äiti eksyy vähissä vaatteissa ulos ja viimeinkin äidille järjestyy paikka hoitokotiin.

Kertomuksia Mikä-Mikä-Maasta

Tässä osassa kerrotaan myös muiden dementiaan sairastuneiden ihmisten läheisten kertomuksia.

Taistelua ajokortista

Rivoja puheita, kiroilua, haistattelua

Erimielisyyttä lääkkeiden otosta ja epäilyä myrkyttämisestä

Kesämökistä luopumista

Epäilyä rahan väärinkäytöstä

Epäilyä uskottomuudesta

Väärinymmärrystä vanhuksen voinnista ja pärjämisestä

Elämässäni on musta aukko

Isä on kuollut ja äiti on muistisairas. Kahdessa kuukaudessa otan äidiltä vallan ja vastuun. Olen niin hyvä tytär. Kun äiti sai diagnoosin, luin taudista kaiken, minkä käsiini sain. Kyselin tutuilta, joilla on dementoituneita läheisiä. Ostin vitamiineja: E, B, C, magnesium, sinkki, pii, kalkki, seleeni, omega 3. Järjestin äidille virikkeitä; vein häntä taidenäyttelyyn, teatteriin ja konserttiin. Kävimme kahviloissa, retkillä, matkustimme. Äiti kävi muistijumpassa ja muistelupiirissä. Eikä äiti ollut tyytyväinen mihinkään. Äidille ei kelpaa mikään. Kunnes ymmärrän, äiti ei muista. Kaikki katoaa.

Äiti asuu dementiakodissa ja tyttären taakka on keventynyt.         Ei tarvitse enää huolehtia. Taakka on nostettu hartioilta. Mutta olo ei kevene.

”Olen melkein iloinen. Kun äiti kuolee, olen vapaa. Olen vapaa hänen raha-asioidensa hoitamisesta, kuolinpesän hoitamisesta, viranomaisten kanssa asioimisesta, viikottaisista vierailuista. Olen vapaa suremaan suruni valmiiksi asti. Voin päästää irti, päästää irti ja palata entiseen elämäni. Kunhan saan äidin kunnialla hautaan ja perunkirjoituksen hoidettua. Sitten itken.”

Tuohon kiteytyy pakahduttavan paljon tunteita, tämän ymmärtää vasta sitten, kun on hoitanut itse Alzheimerin tautiin sairastunutta läheistä ja hänen asioitaan.

Joka tapauksessa suosittelen lukemaan tämän kirjan, kirjaa lukiessa nauratti ja tätä kirjoittaessa itketti.

HOHU Kirjaessee Annina Korhonen

Kirja essee

Kirjan nimi on: Dementia opettajamme: äidin ja tyttären tarina

Kirjan kirjoittaja: Ilenius Eila

Mielenkiintoinen oli lukea kirja. Selkeä oli myös.

Kirjassa kerrotaan äidin ja tyttären tarinaa.

Sota ajastakin on kirjoitettu jonkin verran. Siitä ajasta millaista heillä oli sodassa.

Tytär kertoo myös niistä ajoista, kun oli ulkomailla eikä päässyt äitiään katsomaan

Kirjassa kerrottiin äidin sairaudesta ja siitä miten tytär jaksoi olla äitinsä tukena.

Tytär kertoo myös niistä ajoista, kun äitinsä oli hoitokodissa, kun kotona ei pärjännyt.

Äidin kotona kävi kotihoito.

Välillä on runoja ja tekstiä mitä äiti on kirjoittanut päiväkirjaan.

Kirjassa kerrotaan miten äiti pärjää kotona ja saa apua sinne.

Tytär lukee äidille äidin kirjoittamia muistelmia vaikka äiti sano, että lukee vasta sitten, kun on äiti kuollut pois.

Miten tytär kohtaa äidin kanssa ne vaikeatkin ajat mitä äidillä on.

Tyttären äiti pääsi saattohoitoon.

Loppujen lopuksi äiti kuolee

Kannattaa lukea kirja. On todella hyvää luettavaa.

Itse tykkäsin lukea mielellään vaikka välillä on vähän surullisiakin juttuja.

Kirja laittaa miettimään asioita miksi jollekin käy näin ja sairastuu dementiaan.

Kirjaessee Heli Palkovuori

         FIGHT BACK

Kuulin tästä kirjasta ja innostuin koska halusin tietää enemmän Pekka Hyysalosta ja hänen kamppailusta ”elävien kirjoihin”.

Kirja alkaa päivästä la 24.4.2010, HELLO-elokuvan kuvauksien aloittamisesta. Aloitan lukemisen innokkaasti, mutta uni voittaa ja kirja jää kesken muutaman sivun jälkeen. Näin käy itseasiassa monta kertaa koska alussa on vain juttua sen elokuvan kuvaamisesta ja laskettelusta, mikä ei ihan hirveästi minua kiinnosta ja tuntuu pitkäveteiseltä.

Sitten tulee keskiviikko 28.4.2010, kuvauksissa Pekka päättää tehdä feikkitupla-hypyn transfer gapin yli eli jos ymmärsin oikein se tarkoittaa suomeksi temppua jossa laskija tulee takaperin hyppyriin jossa on kaksi alastuloa ja pyörii kaksi kertaa pään yli. Kaksi ensimmäistä hyppyä epäonnistuu ja hän ajattelee että kolmas kerta toden sanoo. Kuvaajat haluaisivat jo lopettaa kuvaamisen mutta Pekka haluaa tehdä vielä yhden, viimeisen hypyn kuten hän kuvaajille sanoo.

 Hän saa luvan aloittaa:

”Droppaan sisään, otan vauhtia käännyn feikkiin. Tämä on normaalia. Olen syntynyt tätä varten! Kuoleminen lienee syy, minkä vuoksi minä synnyin. En kuitenkaan kuole. Selviän. Kova tuulen puuska tarttuu minuun juuri, kun tulen nokalle. Koska liikun kovaa vauhtia, en tunne sitä itse. Ponnistan, alan pyöriä. 180 astetta, ok. 360 astetta, ok. 540 astetta, ok? Ei. Mikään ei ole läheskään ok. Jatkan nousemista ilmassa, vaikka alastulo on jo alkanut allani. Tämä menee pitkäksi. Liian pitkäksi. Aivan liian pitkäksi. Pyörin vieläkin, alastulo on jo allani. En voi pysähtyä. 1080 astetta – check, 1170 astetta – check, 1240 astetta – pam.

Hiljaisuus. Pimeys. Loppu.”

Seuraavaksi kuvausryhmän jäsen kertoo kuinka Pekka jäi vain makaamaan paikoilleen liikkumattomana, täristen ja välillä kouristellen. Päästä tulee verta. Heidän pitää vakuutella puhelimessa että nyt on tosi kyseessä ja tarvitaan helikopteria. Rinnehenkilökunta tuo Pekan moottorikelkalla ensiapukeskukseen ja siitä ambulanssilla Lapin keskussairaalaan Rovaniemelle ja siitä Ouluun yliopistolliseen sairaalaan.

16.5. otetussa pään magneettitutkimuksessa selvisi seuraavaa: Lasketteluonnettomuus, vaikea kallovamma. Hemorragiaa/ DAI muutoksia talamushypotalamusaluaalle ja frontaalisesti, okkipiaalisest sav komponenttia. Alkuun hankala aivoturvotus, viikkoon ei icp ongelmaa ja mittari poistettu. Spontaanihengitys trakarin kanssa, jäykistelee pk pään MRI kontuusio ja dai-muutosten arvioimiseksi.

Tuostahan ymmärsin vain vähän mutta jotain kuitenkin eli sen että jostain vakavasta oli kysymys.

Hattua kyllä nostan Pekalle, kun miettii että onnettomuus tapahtui 28.4.2010 ja hän oli koomassa toukokuun puoliväliin, sairastettuaan parit keuhkokuumeet yms ja 6.9.2014 kaveri vetäisee FightBack-juoksun juosten!

Mielenkiitoista oli lukea miten erilaisia kuntoutuksia hänellä oli ja mitä kaikkea apuvälineitä. Ja tuo positiivisuus, jotain aivan uskomatonta. Vaikka tuli siellä yksi kohta missä hän kirjaimellisesti tajusi sen ettei enää pystykään kilpailemaan, siitäkin selvittiin. Ja tuo energia, mikä tuossa miehessä on, ei sitä pysty sanoin kuvailemaan. Oli jo ennen onnettomuutta ja vielä se vain jatkuu.

Lopuksi haluan kirjoittaa Pekan itsensä loppusanat jotka mielestäni hyvin kiteyttää kaiken.

”Lopuksi

Olen matkalla. Määränpäänäni ei ole enää tulla maailman parhaaksi freeskilaskijaksi vaan niin hyväksi ihmiseksi kuin vain voin tulla.

Nykyään ymmärrän iloita pienistä asioista. Ennen onnettomuuttani en tajunnut, miten onnellinen minun olisi pitänyt olla. Nykyään osaan arvostaa kaikkea aivan eri tavalla, ihan tavallisia arkisia asioitakin. On yllättävän olennaista ymmärtää itse, milloin on siistiä ja hyvä olla. Kun kirjoitan näitä loppusanoja, on kulunut yli kaksi vuotta siitä, kun uskoin saaneeni kirjan valmiiksi. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Yhteistyökuvioni FightBackin ja kuntoutukseni tiimoilta ovat muuttuneet. Viivian ja minun tieni ovat erkaantuneet. Päätimme erota ystävinä ennen kuin lukuisat askareemme repisivät meidät erilleen.

Kun yksi ovi on sulkeutunut, uusia on kuitenkin avautunut. Olen saanut uusia ystäviä ja tukijoukkoja. Vasa Conceptin myötä niin oma kuntoutukseni kuin mahdollisuuteni auttaa muita ovat muuttaneet elämäni. Kuntoutuksessa on ihan erilainen meininki kuin aiemmin. Koen asioiden olevan paremmin nyt, kun uudet tuulet puhaltavat. Virheistä oppii eikä tulevaisuus huoleta minua. Olen tehnyt myös tärkeän huomion, että kun kaikki tekevät hyvää, niin vain hyviä juttuja tapahtuu. Nyt lähden pitämään hauskaa ja yritän tehdä niin paljon hyviä juttuja, että myös muilla on siistiä! Kun olen saanut tämän sanaisen arkkuni auki, voin kertoa, että jatkoa on luvassa.

Kiitos teille kaikille, jotka olette tukeneet minua matkallani – kiitos tekstin aiheena olemisesta, kirjan lukemisesta ja taloudellisen tuen antamisesta. Myös jokainen hymy, joka minulle on suotu, on ollut arvokas.

Kiitos kaikille. Fight Back!”

Suosittelen kirjaa kaikille, vaikka välillä olikin pitkästyttävä, kannattaa silti lukea!

Sen verran vielä että Pekka Hyysalo kirjoitti tämän kirjan mieluummin englanniksi, osasi kuulemma paremmin kirjoittaa englanniksi kuin suomeksi.

Kirjaessee Minna Pyykkö

Ben Furman: Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus

Ben Furman, kirjan kirjoittaja, on psykiatrian erikoislääkäri, psykoterapeutti ja koluttaja. Hän on tullut tunnetuksi ihmisten voimavaroja ja vahvuuksia korostavien menetelmien sanansaattajana. Hänet tunnetaan maailmalla mm ratkaisukeskeisen terapian kouluttajana, ratkaisukeskeisten valmennusmenetelmien ja  Muksuoppi-menetelmän kehittäjänä. Hän on kirjottanut aiheeseen liittyen useita kirjoja.

 

Tässä kirjassaan hän asettaa kyseenalaiseksi myytin, jonka mukaan loppuelämämme riippuu ratkaisevasti siitä, minkälainen lapsuutemme on ollut. Furman käyttää kirjassaan vaikean lapsuuden kokeneiden ihmisten kirjoittamien kirjeiden antamaa kokemustietoa hyväkseen murtaessaan myyttiä. Furmania haastateltiin kahteen lehteen kirjan kirjoittamisesta ja  haastattelun yhteydessä julkaistiin ilmoitus , jossa hän pyysi lukijoita, joilla oli ollut vaikea lapsuus,  kirjoittamaan hänelle kokemuksistaan ja vastaamaan kolmeen kysymykseen:

1. Mikä on auttanut sinua selviytymään vaikeasta lapsuudesta?
2. Mitä vaikea lapsuutesi on sinulle opettanut?
3. Miten olet myöhemmin elämässäsi hankkinut niitä kokemuksia, joita vaille lapsena jäit?
   Furman toteaa saaneensa kolmisensataa kirjettä ja että niiden lukeminen vasta avasi hänen silmänsä.Hän toteaa, että "ihminen on olento, joka voi periaatteessa selviytyä mistä tahansa" ja että "ihmisellä on kyky nähdä menneisyytensä - mukaan lukien siihen mahdollisesti liittynyt kohtuuton kärsimys - pikemminkin voiman lähteenä kuin kaiken pahan alkuna". Myös monet kirjeiden kirjoittajista olivat sitä mieltä, että oli hyvä, että yksioikoinen käsitys vaikean lapsuuden kohtalokkaasta merkityksestä asetetaan kyseenalaiseksi; "Monta kertaa olen nähnyt punaista, kun joku nuori tai aikuinen on lokeroitu tietynlaisen tulevaisuuden omaavaksi juuri lapsuutensa vuoksi. Itse olen sitä mieltä, että vaikea lapsuus ei takaa sen huonompaa aikuisuutta kuin ns. normaaliperheessä kasvaminenkaan".
   Mitä tarkoitetaan sanonnalla, että " ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus"? Siihen kysymykseen Furman yrittää löytää teoksellaan vastauksen.
   Länsimaisessa kulttuurissa olemme oppineet, että ihmisten psyykkkiset ongelmat johtuvat menneisyydestämme, lapsuuden kokemuksistamme.Asiantuntijat ovat esittäneet, että ensimmäiset elinvuotemme ovat myöhemmän elämämme kannalta ratkaisevia ja vanhempia, etenkin äitejä, on syyllistetty selittämällä mitä erilaisempien ongelmien johtuvan lapsuudesta.Furman kirjoittaa useista tutkimuksista, joissa selvitettiin mm ihmisten selviytymistä traumaattisesta lapsuudesta, ja toteaa, etteivät ongelmat siirry sukupuolelta toiselle Mendelin perinnöllisyyslakien mukaan.Hän kirjoittaa, että lapsuudessa koetut vaikeudet ja koettelemukset voivat lisätä henkilön riskiä kärsiä elämässään samantapaisista tai muista ongelmista, mutta ne eivät aiheuta niitä.Furman viittaa ruotsalaisen psykologin Claezonin tutkimukseen huumausaineiden käyttäjien lasten selviytymisestä, että osa päihteiden käyttäjien lapsista selviytyy hyvin lapsuudessaan ja myös aikuisina. Suomalaisen lastenpsykiatrin ja lääketieteen tohtori Eila Räsäsen tutkimuksen mukaan valtaosa Ruotsiin sodan jaloista siirretyistä ja vanhemmistaan eroon joutuneista lapsista selviytyi koettelemuksestaan hyvin vastoin yleistä ennakkoluuloa.Erilaisilla tutkimuksilla on myös tuotettu paljon tietoa riskitekijöistä eli seikoista ja olosuhteista, jotka lisäävät todennäköisyyttä sairastua, tulla poikkeavaksi tai kärsiä ongelmista. Lapsuuden riskitekijöitä voimme yrittää vähentää, mutta emme hallita maailmaa emmekä voi niitä kokonaan poistaa kirjoittaa Furman. Miksi sitten joku näyttää selviytyvän lapsuudenaikaisista koettelumuksistaan tai myönteisen kokemusten puutteestaan niin paljon paremmin kuin toinen, Furman kysyy. Ammattiauttajat ja tutkijat kiinnostuivatkin niistä tekijöistä, jotka suojaavat ja auttavat selviämään kaikesta huolimatta.
    
   Mikä on auttanut sinua selviytymään vaikeasta lapsuudesta?
   Suojaavat tekijät-käsite on syntynyt vastauksena kysymykseen, mikä on auttanut ihmisiä selviytymään vaikeasta lapsuudesta. Yksi suojaavista tekijöistä on hyvä suhde johonkin tärkeäksi koettuun ihmiseen. Jos kumpikaan vanhemmista ei ole psytynyt olemaan lapselleen vanhempana, lapsella on ollut ilmiömäinen kyky löytää ympäristöstään itselleen korvikevanhempia Furman kirjoittaa.Eräässä kirjeessä Virpi kirjoittaa "minulla oli ja on vieläkin aivan ihana kummitäti.Hän uskoi minuun ja minä uskoin häneen. Monet itkut hänen kanssaan itkin ja hänen kanssaan olen saanut monet onnelliset lapsuuden muistot." Furman kirjoittaa kirjeissä ihmisten kertoneen merkityksellisistä suhteista myös oman ikäisiin. Edelleen ihmisillä näyttää olevan ihmeellinen taito hyötyä myös muunlaisista hyvistä lapsuuden kokemuksista esim. lemmikit ovat tarjonneet pyyteetöntä hellyyttä ja ymmärrystä lukemattomille lapsille.Luonto on ollut myös monelle ihmiselle selviytymisen ehto.Edelleen Furman kirjoittaa  mielikuvituksen auttavasta voimasta niin lapsilla kuin aikuisillakin; lapset ovat luoneet itselleen mielikuvitusperheitä, jossa he ovat kokeneet rakkautta.Aikuisten kokemukset selviytymisestä vankileireiltä , kuinka he  mielikuvituksen avulla he pystyivät säilyttämään järjen. Päiväkirjojen, runojen ja muiden tekstien kirjoittaminen on myös auttanut monia kirjoittajia selviytymään toteaa Furman."Kirjoittaminen oli minulle pakotie, purkautumistie, henkinen siivous ja ihanin harrastus" kirjoittaa Taina. Monet vaikean lapsuuden kokeneet ihmiset ovat Furmanin mukaan harrastaneet pienestä pitäen aktiivisesti lukemista.Kirjoista lukijat ovat saaneet mm. vertaistukea, tietoa, uusia näkökulmia, lohtua ja ymmärrystä. Furman kirjoittaa, että suojaavien tekijöiden luettelo on lähes ehtymätön. Lapsia on auttanut selviytymään se, että he ovat huomanneet menestyvänsä koulussa tai olevansa kyvykkäitä jossakin harrastuksessa; "harrastukset veivät ajatukset pois ikävistä kotiasioista, mieli sai levätä ja ruumiista poistui jännitykset urheillessa" kirjoittaa Juhani.Monet vaikean lapsuuden eläneet ihmiset ovat joutuneet ottamaan nuorena vastuuta omasta elämästään ja itsenäistyneet."Tuo aikainen kotoa lähtö oli ratkaisu siihen, että pääsin pois helvetistä" kirjoittaa isäpuolen seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutunut nimimerkki Etsin kunnes löydän sun.Furman kirjoittaa, kuinka kirjeissään monet kertovat ,miten heissä jo lapsena heräsi tietynlainen näyttämisen  halu, joka auttoi selviytymään.Furman nostaa myös huumorin yhdeksi ihmisen selviytymiskeinoksi, "kautta aikojen ihmiset ovat vitsailleet vakavista asioista ja viljelleet mustaa huumoria setviessään kokemiaan kauheuksia". Uskonnon merkitys voiman ja toivon antajana on myös monille ollut merkityksellinen kokemus selviytymisessä.
   Selvitymisenkeinoja on siis monia ja yhtenä Furman mainitsee vielä psykoterapian ja mielenterveydellisen hoidon.Nimimerkki Paljon kärsinyt kertoo terapian auttaneen häntä.
   Kysymys siitä, mikä meitä on auttanut selviämään kaikesta huolimatta,  nostaa elämästämme esille voimavaroja, joita emme välttämättä tule muuten ajatelleeksi kirjoittaa Furman.
    
   Mitä vaikea lapsuutesi on sinulle opettanut?
   Kriisi- ja katastrofipsykologian avulla on opittu ymmärtämään paremmin sitä, miten ihminen reagoi traumaattisiin kriiseihin ja miten selviytymistä voidaan edistää. Järkyttävässä tilanteessa ihminen toimii vaistonvaraisesti, hän tekee sen, minkä sillä hetkellä parhaaksi näkee.Psykologisen ensiavun, jälkipuinnin eli debriefingin, avulla kriisin kokeneet ihmiset saavat etäisyyttä kokemaansa, kuulevat miten muut ovat reagoineet vastaavassa tilanteessa ja ymmärtävät paremmin itseään ja toisiaan. He vakuuttuvat reaktioidensa normaaliudesta ja asiaankuuluvuudesta ja huomaavat, etteivät he olisi pystyneet estämään onnettomuutta tapahtumasta. Debriefingin tarkoituksena on antaa ihmisille toivoa, vaikka kokemus olisi ollut kuinka järkyttävä tahansa, siitä voi aikaa myöten selviytyä kirjoittaa Furman. Perheväkivallan ja insestin uhreille sekä alkoholistiperheiden lapsille että monista sairauksista kärsivien ihmisten perheille on järjestetty sopeutumisvalmennuksia, kursseja ja leirejä, jotka  tarjoavat myös lapsille mahdollisuuden saada asiasta tietoa sekä tavata ja keskustella samassa tilanteessa olevien kanssa.
   Oman menneisyyden kokemusten ymmärtämisessä on monta tapaa oppia; aiheesta  lukeminen, asiantuntijoiden kuuleminen, tapahtumien pohtiminen mielessä tai keskusteleminen muiden ihmisten kanssa , jotka ovat kokeneet jotakin samaa.Tarjolla on monenlaisia ryhmiä kasvotusten sekä internetin välityksellä. Lapsuuden kielteisistä  kokemuksista keskusteleminen omien vanhempien kanssa voi olla malko haasteellista, mutta parhaimmillaan se voi helpottaa oloa melkoisesti kuten Tiina kuvaa :"olen puhunut molempien vanhempieni kanssa menneistä ja monet asiat ovat selvinneet minulle.En enää haudo itsemurhaa ja painajaiseni loppuivat puhuttuani isäni kanssa asiat selviksi". Furman kirjoittaa, että joskus ymmärtäminen voi auttaa antamaan vanhemmilleen anteeksi.
   Elämämme järkyttävistä tapahtumista piirtyy mieleemme muisto, jolla voi olla meihin joko kielteinen tai myönteinen vaikutus.Jos muistoon liittyy häpeän, syyllisyyden tai vihan tunteita se voi olla taakka, mutta jos sen mieleen palauttaminen antaa aihetta ylpeyteen se voi olla voimavara. Jokaisen tulisi voida kokea, että reaktiot traumaattisessa tilanteessa olivat mielekkäitä ja ymmärrettäviä ja olosuhteisiin nähden normaaleja. Katsoessamme omaa elämäämme taaksepäin merkityksellistä olisikin oivaltaa  omien suhtautumistapojen ja reaktioiden mielekkyys kulloisessakin tilanteessa. Myös ympäristön suhtautumisella on suunnaton vaikutus siihen, mitä me itse kokemuksistamme ajattelemme kirjoittaa Furman. Hänen mukaansa menneisyytemme on tarina, jonka voimme kertoa itsellemme monella eri tavalla. Kiinnittämällä huomiota keinoihin, joiden avulla olemme voittaneet vaikeat kokemuksemme, voimme alkaa tuntea kunnioitusta itseämme kohtaan ja muistella vaikeitakin lapsuudenkokemuksia pikemminkin ylpeyttä kuin katumusta tuntien.
    
   Miten olet myöhemmin elämässäsi hankkinut niitä kokemuksia, joit vaille lapsena jäit?
   "Me voimme jatkuvasti vielä aikuisenakin kokea lapsuuden iloja ollessamme yhdessä lasten kanssa" kirjoittaa Diana.Lasten ohella myös puoliso mainitaan usein myönteisten kokemusten tärkeimpänä lähteenä samoin lähiympäristön muut ihmiset."Suurin asia, joka on minulle vanhempieni avioeron jälkeen tapahtunut, on rakkauden löytyminen sekä sen myötä poikaystäväni vanhempiin tutustuminen.He ovat minulle se perhe, jota aina kaipasin" Sanna kirjoittaa.
   Furman kirjoittaa, että on alettu ymmärtää, että lapsi kehittyy osana  ihmisten verkostoa, johon kuuluu äidin lisäksi muitakin ihmisiä ja että lapset oppivat asioita eri järjestyksessä ja jonkin kehitysvaiheen siirtyminen ajallisesti eteenpäin ei ole ollenkaan niin kohtalokasta kuin on aikaisemmin oletettu. Lapsi hankkii myöhemmin ne kokemukset, joita vaille hän tietyssä iässä mahdollisesti jäi. Furman kirjoittaa ystävänsä psykologi Linda Metcalf olevan vakuuttunut siitä, että aikuisenakin voi vielä nauttia niistä kokemuksista, joiden yleensä toivotaan kuuluvan lapsuuteen. "En usko, että on koskaan liian myöhäsistä saada onnellinen lapsuus.En usko, että  koskaan kokonaan menetämme lapsen silmiämme.Itse asiassa vasta, kun kiellämme silmiltämme uteliaisuuden, oppimisen ja kasvamisen halun, meistä tulee yhtä kuin onneton menneisyytemme. Annamme sen hallita hankalaa elämäämme ja käytämme sitä tekosyynä,  jolla oikeutamme sen, kun sanomme en pysty. Ehkä avain täydenpään elämään ei löydykään siten, että opettelemme rentoutumista tai etsimme onnellisuutta tai mielenrauhaa vaan siten, että etsiydymme sinne, missä meitä rohkaistaan kokemaan lapsen riemua" kiteyttää Linda ajatuksiaan.
   Yksi selviytymistämme tukevista keinoista on kyky nähdä, mitä hyvää kohtaamamme kärsimys on tuonut mukanaan.Se kyky kehittyy ajan myötä.Monet kirjoittajista arvelivat, että heidän optimistinen luonteensa,sinnikkyyteensä, hyväntuulisuutensa, kykynsä nauttia aikuisena elämän pienistä asioista tai ymmärtää toisia ihmisiä tavallista paremmin juontuivat heidän lapsuuden kielteisistä kokemuksistaan. Monet ovat päättäneet myös kohdella omia lapsiaan aivan toisin kuin heitä itseään on kohdeltu: "meillä on itsestään selvää, ettei tässä perheessä harjoiteta fyysistä väkivaltaa" kertoo Aulikki. Myönteinen ajattelu, tulevaisuuden haaveilu ja myönteisten mielikuvien sijoittaminen sinne auttaa maalaamaan myös menneisyyden myönteisimmin värein. Muistamme vaikeastakin lapsuudesta hyviä hetkiä ja hauskoja tapahtumia ja samalla koettelemuksemme näyttäytyvät voimavarana.Kuten Päivi kirjoittaa "nyt voin tunnistaa omassa kehityksessäni vaikean lapsuuden saldon, joka on varjoja täynnä, jos katselen sitä varjossa ja jos katselen sitä auringon valossa, varjot häviää".
    
   Lopuksi:
   Historiaa, menneisyyden tositapahtumia, emme voi muuttaa.Tehtyä ei saa tekemättömäksi eikä tapahtunutta tapahtumattomaksi, mutta voimme vaikuttaa siihen, miten me menneisyytemme ymmärrämme ja mitä menneisyyden tapahtumat meille merkitsevät Furman kirjoittaa.Menneisyys on elävä tarina, joka muuttaa muotoaan aina sen mukaan miten tuo tarina kerrotaan, mitä merkityksiä tapahtumat saavat, mitä selityksiä niille annetaan ja mitä seurauksia niistä uskotaan olevan.Furman uskoo että voimme omilla asenteillamme edistää elämämme laatua.
   Kirjan loppuun  hän on koonnut ajatuksiaan ja ohjenuoria siitä elämänviisauksia sisältävästä materiaalista, joita lukijoiden kirjeet, alankirjallisuus ja keskustelut ihmisten kanssa ovat hänessä herättäneet:

• Arvosta sitä, miten olet selviytynyt elämäsi vaikeuksista.
• Näe kohtaamasi vaikeudet koettelemuksina, jotka ovat kasvattaneet sinua ihmisenä.
• Huomaa sisäiset ja ulkopuolellasi olevat voimavarat, sillä niitä on enemmän kuin arvaatkaan.
• Arvosta edistymistäsi ja onnistumistasi ja kiinnitä huomiota niihin merkkeihin, jotka puhuvat sen puolesta, että olet oikealla tiellä.
• Ole tietoinen siitä, mitä elämältä haluat ja tulevaisuudelta toivot.Toiveilla on taipumus toteutua, mutta mikään tuuli ei ole otollinen laivalle, jolla ei ole päämäärää.
• Usko, että ansaitset hyvän tulevaisuuden. Ja mitä raskaampi menneisyytesi on ollut, sitä paremmalla syyllä.
• Ole armollinen itsellesi ja muista, että et ole yksin.
   
  Mietteitä kirjasta
  Furman kirjoittaa helppolukuista tekstiä ja esimerkit elävästä elämästä niin Suomesta kuin maailmaltakin sekä kirjeiden kirjoittajien kokemukset auttavat hahmottamaan kirjan sanomaa. Furmanin perehtyneisyys aiheeseen näkyy teoksessa. Teos auttaa näkemään menneisyyden kokemukset voimavarana.Kirjeiden kirjoittajat ovat selviytyneet paikoin todella vaikelta kuullostavasta lapsuudestaan ja pystyneet kääntämään sen voimavarakseen.Kirjoittajat eivät ole jääneet menneisyytensä vangeiksi.Selviytymiskeinoja on ollut  monenlaisia ja usein ne ovat olleet ihmisten itsensä keksimiä/ oivaltamia.Niin kuin kirjan alussa Furman viittaa amerikkalaisen psykiatrin Milton H.Eriksonin ajatuksiin:"Ihminen tietää ongelmansa ratkaisun, hän ei vain tiedä, että tietää." Mitkä voimat meissä ihmisissä piileekään! Kirjan lukeminen herätti toivon, sai hyvälle mielelle ja vakuutti siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.