KTO Kirjaessee Leena Kauhanen

Ferrucci Piero. 1997. Kuuntele lastasi. Mitä vanhemmat voivat oppia lapsiltaan. Suom. Mirja Halonen, Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä, 2000.

Lapsi, vanhemmat ja kasvatus. Perinteisin näkökulma olisi kertoa, kuinka vanhemmat kasvattavat ja opettavat lapsiaan. Tässä kirjassa aihetta käsitellään erilaisesta näkökulmasta eli kuinka lapset kasvattavat vanhempiaan ja mitä vanhemmat voivat oppia heiltä. Kirjoittaja Piero Ferrucci, Emilion ja Jonathanin isä, on italialainen psykologi ja psykoterapeutti. Kirja perustuu hänen omiin kokemuksiinsa. Ammattinsa puolesta hänellä onkin kyky tarkkailla ja havainnoida itseään vanhemman roolissa.

Kirjassa on johdannon lisäksi 14 lukua: huomio, totuus, tila, menneisyys, identiteetti, selkeys, hyväksyntä, älykkyys, luottamus, kärsivällisyys, viattomuus, välittömyys, tahto ja rakkaus. Jokainen luku käsittelee sitä ominaisuutta tai asiaa, minkä Ferruccin lapset ovat hänelle opettaneet tai palauttaneet mieleen. Lapset eivät välttämättä käyttäydykään niin kuin vanhemmat ovat suunnitelleet tai odottaneet.

Ferrucci kertoo, että ennen lapsia hänellä oli enemmän vapautta sekä aikaa esim. kirjoittaa kirjoja, lukea, kuunnella musiikkia häiriöttä ja omistautua tärkeiksi kokemilleen asioille. Useimmat pienten lasten vanhemmat jakanevat Ferruccin ajatuksen siitä, että voi vain haikeana muistella aikoja, jolloin puolison kanssa pystyi keskustelemaan viisikin minuuttia ilman, että kukaan tuli keskeyttämään. Sanotaan, että lapsia osaavat parhaiten kasvattaa ne, joilla ei niitä ole. Psykologin asiantuntemuksella Ferruccikin kertoo huomioineensa toisten vanhempien tekemiä virheitä, arvostelleensa heitä mielessään ja olleensa valmis jakamaan viisaita neuvojaan. Hän oli varma, että hän olisi itse tehnyt kaiken paremmin. Kaksi lasta saatuaan hän on joutunut hylkäämään haaveensa siitä, että olisi täydellinen isä. On pitänyt oppia nöyrtymään. On pitänyt oppia tyytymään siihen, että riittää, kun tekee parhaansa. Hän on myös joutunut toteamaan, ettei ehdikään tehdä kaikkea, mitä haluaisi. Sen sijaan hän huomaakin osaavansa elää tässä ja nyt kuten lapset. Lapset eivät elä miettien menneisyyttä eikä huolehtien tulevaa; he elävät tässä hetkessä.

Vanhempana oleminen on matka henkiseen kasvuun, mutta kasvu ei ole tuskatonta. Ferrucci kertoo, että hänen lapsensa osuvat vaistomaisesti hänen heikkouksiinsa, joita hän haluaisi ehkä piilotella. Omien heikkouksien kohtaamisen lisäksi vanhemmat joutuvat tunnistamaan omat rajansa, virheensä, vikansa ja epävarmuutensa. Se ei ole aina miellyttävää. Tämän matkan aikana paljastuu kuitenkin elämän syvin tarkoitus. Vanhemmuus on mittaamattoman tärkeä tehtävä. Ferruccin mielestä Emilio ja Jonathan ovat aarre, joka on annettu hänelle ja hänen puolisolleen. Vaikka osa päivästä kuluukin arkisissa askareissa ja elämä käy välillä hermoille, kuuluu päiviin myös iloa ja hellyyttä täynnä olevia hetkiä.

”Joskus pelkkä Emilion tai Jonathanin hymy, sana, ele, heidän rauhaisa unensa tai yhdessä vietetty puolituntinen saa minut tuntemaan niin täydellistä onnea, että voisin kuolla siihen paikkaan (s. 64).”

Runsaat, todelliset esimerkit kirjoittajan omasta perhe-elämästä elävöittävät kirjaa ja tekevät siitä mielenkiintoisen luettavan. Esimerkit voivat olla lukijalle tuttuja omien, sukulaisten tai ystävien lasten parista. Kirjoittajan ajatuksia ja oivalluksia lukiessa voi pohtia, kuinka niitä

voi hyödyntää muissakin ihmissuhteissa kuin vanhemman ja lapsen välisissä.