Isäni alzheimer
Luin Leena Sinisalon kirjoittaman kirjan, isäni alzheimer.
Sinisalo on kirjoittanut kirjan muistiinpanojen perusteella, mitä hän kirjoitti
isän ollessaan sairas.
Leenan isässä oli alkanut pikkuhiljaa näkyä dementian
merkkejä. Enää tuttu ympäristö ei ollutkaan tuttu. Autoilu oli hänelle aina
ollut tärkeää, mutta nyt sitä täytyi vähentää. Leenan isä ja äiti asustelivat
yhdessä, siten äiti olikin huomannut isän muistissa olevan poikkeavaisuuksia.
Erään kerran kun äiti ja isä olivat ajaneet naapurissa olevan huoltoaseman
pihaan, niin olipa isä tokaissut ettei tunne tätä paikkaa. Äiti oli säikähtänyt
ja tokaissut, miten se voi olla mahdollista, kun minäkin, näkövammainen
tunnistan paikan.
Leena oli yrittänyt suostutella isäänsä lääkärille, muttei
isä ollut halukas lähteä. Hän koki itsensä aivan terveeksi. Lopulta kuitenkin
isä myöntyi, sillä aina oli luonteeltaan ollut kiltti ja ajatellut vain
lapsiensa parasta. Isälle aloitettiin lääkitys pikkuhiljaa.
Leena työskenteli yläasteen ja lukion opettajana.
Poissaoloja ja myöhästymisiä kertyi, kun täytyi pitää huolta isästään. Leenalla
on myös pikkusisko, Marjukka.
Isällä oli jo 40-vuotiaana ollut ongelmia sydämen kanssa.
Tutkimuksissa selvisi että hänellä oli sydänlaajentuma. Tupakointi ja raskas
työ oli lopetettava. Tupakka jäi pois
kertaheitolla. Työpaikkaa hän joutui tosin vaihtamaan. Isä pääsi Fazerille
konemestarin tehtäviin. Sen työn aikana ei sydänoireita ilmennyt.
Isän muisti alkoi huononemaan entistä enemmän. Hän oli
välillä laitoshoidossa ja välillä Leenan tai Marjukan luona. Heidän äitinsä
alkoi olla jo sairas ja voimat olivat hiipumassa isän hoitoa kohden.
Sairaalasta kuitenkin tässä vaiheessa isä laitettiin takaisin kotiin, sillä
paikkoja ei ollut hänelle vapaana. Äiti alkoi olla jo väsynyt yövalvomiseen kun
isä vain vaelteli ja muisti pätki. Leena ja Marjukka olivat paljon yötä heidän
luonaan.
Tieto kuitenkin tuli, että isä pääsee Myyrinkotiin. Isä ei
asiasta oikein tykännyt, mutta hänelle selitettiin että uusien lääkkeiden
kokeilun takia on hyvä olla siellä seurannassa.
Isä asui Myyrykodissa kuukauden, ja sen jälkeen hänet
laitettiin takaisin kotiin. Äiti alkoi olla jo hyvin heikossa kunnossa. Hän oli
itsekin jo hyvin sairas, eikä enää pystynyt huolehtimaan isästä.
Hetken suostuttelun jälkeen äiti suostui lähtemän
palvelutalo Hopea-kotiin. Jo heti seuraavana päivänä äiti oli tuntenut olonsa
huonovointiseksi, joten hänet toimitettiin Myyrmäen terveyskeskukseen.
Sydämessä oli jotain vialla, joten hänet laitettiin letkuihin ja tarkkaan
valvontaan.
Äiti siirrettiin Havukosken vuodeosastolle tilanpuutteen
vuoksi. Äiti mietiskeli, että miten muistisairas puolisonsa pärjää yksin
kotonaan. Eihän hän siellä juuri yksin ollutkaan.
Isän pärjääminen kotona oli huonoa, ei muistanut
lääkkeitään ottaa ja jatkuvasti jonkun täytyi olla holhoamassa. Leena etsiskeli
jatkuvasti uusia hoitopaikkoja.
Lopulta Leenalle ilmoitettiin, että isä pääsee muuttamaan
palvelutaloon. Se oli kaikille helpotus. Isä pääsi yksin asustelemaan kaksioon.
Eräänä päivänä isä oli kuitenkin kadonnut, joten Leena ja
Marjukka olivat etsimässä häntä. Poliisillekin oli ilmoitettu asiasta.
Iltamyöhällä poliisi ilmoitti isän löytyneen tienposkesta kuolleena.
Seuraavana päivänä Leena ja Marjukka menivät äitiään
katsomaan. He kertoivat äidille mitä oli tapahtunut. Surulliseksihan hän siitä
tuli. Muutama päivä isän kuoleman jälkeen äitikin kuoli.
Äidille ja isälle järjestettiin yhteishautajaiset. He
kerkesivät olla 56-vuotta naimisissa. Isällä ja äidillä oli lähes samanlaiset
hauta-arkut ja heidät haudattiin samaan hautaan. Isä haudattiin ensin, sillä
hän kuoli aiemmin. Äiti sitten siihen päälle. Molempien vanhempien kuolinsyy
oli sydän- ja aivoinfarkti.
Kirja oli mielenkiintoinen ja sitä jaksoi lukea. Välillä
tuli hetkiä milloin ei olisi vain malttanut lopettaa lukemista. Liikuttava
tarina. Heräsi kyllä ajatuksia, miten raskasta voikin olla hoivata
muistisairasta omaistaan jatkuvasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti