maanantai 12. joulukuuta 2016

SAHU Kirjaessee Piia Kananen


Isäni alzheimer


Luin Leena Sinisalon kirjoittaman kirjan, isäni alzheimer. Sinisalo on kirjoittanut kirjan muistiinpanojen perusteella, mitä hän kirjoitti isän ollessaan sairas.

Leenan isässä oli alkanut pikkuhiljaa näkyä dementian merkkejä. Enää tuttu ympäristö ei ollutkaan tuttu. Autoilu oli hänelle aina ollut tärkeää, mutta nyt sitä täytyi vähentää. Leenan isä ja äiti asustelivat yhdessä, siten äiti olikin huomannut isän muistissa olevan poikkeavaisuuksia. Erään kerran kun äiti ja isä olivat ajaneet naapurissa olevan huoltoaseman pihaan, niin olipa isä tokaissut ettei tunne tätä paikkaa. Äiti oli säikähtänyt ja tokaissut, miten se voi olla mahdollista, kun minäkin, näkövammainen tunnistan paikan.

Leena oli yrittänyt suostutella isäänsä lääkärille, muttei isä ollut halukas lähteä. Hän koki itsensä aivan terveeksi. Lopulta kuitenkin isä myöntyi, sillä aina oli luonteeltaan ollut kiltti ja ajatellut vain lapsiensa parasta. Isälle aloitettiin lääkitys pikkuhiljaa.

Leena työskenteli yläasteen ja lukion opettajana. Poissaoloja ja myöhästymisiä kertyi, kun täytyi pitää huolta isästään. Leenalla on myös pikkusisko, Marjukka.

Isällä oli jo 40-vuotiaana ollut ongelmia sydämen kanssa. Tutkimuksissa selvisi että hänellä oli sydänlaajentuma. Tupakointi ja raskas työ oli lopetettava.  Tupakka jäi pois kertaheitolla. Työpaikkaa hän joutui tosin vaihtamaan. Isä pääsi Fazerille konemestarin tehtäviin. Sen työn aikana ei sydänoireita ilmennyt.

Isän muisti alkoi huononemaan entistä enemmän. Hän oli välillä laitoshoidossa ja välillä Leenan tai Marjukan luona. Heidän äitinsä alkoi olla jo sairas ja voimat olivat hiipumassa isän hoitoa kohden. Sairaalasta kuitenkin tässä vaiheessa isä laitettiin takaisin kotiin, sillä paikkoja ei ollut hänelle vapaana. Äiti alkoi olla jo väsynyt yövalvomiseen kun isä vain vaelteli ja muisti pätki. Leena ja Marjukka olivat paljon yötä heidän luonaan.

Tieto kuitenkin tuli, että isä pääsee Myyrinkotiin. Isä ei asiasta oikein tykännyt, mutta hänelle selitettiin että uusien lääkkeiden kokeilun takia on hyvä olla siellä seurannassa.

Isä asui Myyrykodissa kuukauden, ja sen jälkeen hänet laitettiin takaisin kotiin. Äiti alkoi olla jo hyvin heikossa kunnossa. Hän oli itsekin jo hyvin sairas, eikä enää pystynyt huolehtimaan isästä.

Hetken suostuttelun jälkeen äiti suostui lähtemän palvelutalo Hopea-kotiin. Jo heti seuraavana päivänä äiti oli tuntenut olonsa huonovointiseksi, joten hänet toimitettiin Myyrmäen terveyskeskukseen. Sydämessä oli jotain vialla, joten hänet laitettiin letkuihin ja tarkkaan valvontaan.

Äiti siirrettiin Havukosken vuodeosastolle tilanpuutteen vuoksi. Äiti mietiskeli, että miten muistisairas puolisonsa pärjää yksin kotonaan. Eihän hän siellä juuri yksin ollutkaan.

Isän pärjääminen kotona oli huonoa, ei muistanut lääkkeitään ottaa ja jatkuvasti jonkun täytyi olla holhoamassa. Leena etsiskeli jatkuvasti uusia hoitopaikkoja.

Lopulta Leenalle ilmoitettiin, että isä pääsee muuttamaan palvelutaloon. Se oli kaikille helpotus. Isä pääsi yksin asustelemaan kaksioon.

Eräänä päivänä isä oli kuitenkin kadonnut, joten Leena ja Marjukka olivat etsimässä häntä. Poliisillekin oli ilmoitettu asiasta. Iltamyöhällä poliisi ilmoitti isän löytyneen tienposkesta kuolleena.

Seuraavana päivänä Leena ja Marjukka menivät äitiään katsomaan. He kertoivat äidille mitä oli tapahtunut. Surulliseksihan hän siitä tuli. Muutama päivä isän kuoleman jälkeen äitikin kuoli.

Äidille ja isälle järjestettiin yhteishautajaiset. He kerkesivät olla 56-vuotta naimisissa. Isällä ja äidillä oli lähes samanlaiset hauta-arkut ja heidät haudattiin samaan hautaan. Isä haudattiin ensin, sillä hän kuoli aiemmin. Äiti sitten siihen päälle. Molempien vanhempien kuolinsyy oli sydän- ja aivoinfarkti.


Kirja oli mielenkiintoinen ja sitä jaksoi lukea. Välillä tuli hetkiä milloin ei olisi vain malttanut lopettaa lukemista. Liikuttava tarina. Heräsi kyllä ajatuksia, miten raskasta voikin olla hoivata muistisairasta omaistaan jatkuvasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti