ESSEE
ELOKUVASTA VALKOINEN RAIVO
Ohjaaja Arto
Halonen
Elokuva on
tositarina Lauri-pojasta, ja hänen kauttaan muista, jotka ovat koulukiusaamisen
ja lapsuudessa koetun trauman yhdistelmän seurauksena täynnä raivoa, mikä voi
johtaa kouluampumisiin ja muihin äärimmäisiin väkivallantekoihin.
Lauri oli
tavallinen poika, koulussa hiljainen, tunnollinen ja menestyvä. Kotona oli
kaikki hyvin ja välit vanhempiin hyvät.
Yhtenä
päivänä Laurin tultua koulusta, hän sain kuulla, että hänen isänsä oli jäänyt
rekan alle ja kuollut.
Isä oli
ollut hyvin menestyvä ja siksi hautajaisissa oli paljon Laurin mielestä outoja
vieraita, ihan ulkomailta asti. Se teki hautajaisista epätodellisen tuntuiset.
Isän
kuoltua, äiti odotti, että 9-vuotias Lauri ottaisi miehen paikan talossa ja
hoitaisi siihen kuuluvat työt ja niin Lauri tekikin, hän ei saanut elää
lapsuuttaan vaan joutui pienenä jo vastuuseen ja aikuisen rooliin kotona.
Lauri
aloitti uuden koulun, jossa hän oli paras oppilas, hän sai parhaat arvosanat,
hän pukeutui hyvin ja oli hyväkäytöksinen. Tämä aiheutti närää muissa
oppilaissa ja he alkoivat kiusata ja mollata Lauria.
Lauri kertoi
kotona kiusaamisesta äidille, mutta äiti kehotti antaa asian olla ja hyväksyä
se. Jonkin ajan kuluttua äiti kuitenkin tuli koululle puhumaan opettajille
kiusaamisesta, opettaja olivat hämmentyneitä ja närkästyneitä, ei heidän
koulussa semmoista tapahtunut. Opettajien mielestä vika oli Laurissa, joka
ärsytti ja provosoi uhallaan ja muiden täytyy puolustautua.
Myös tytöt
osallistuivat kiusaamiseen. Lauri ei koskaan lyönyt takaisin, mutta hän tunsi,
että hänen sisällään tapahtui jotain.
Kiusaaminen
lisääntyi ja rajuuntui vuosivuodelta. Lauri koetti unohtaa kiusaamisen
uppotumalla opiskeluun, mikä näkyi koulumenestyksessä, hän oli muita parempi.
Lauria
auttoivat jaksamaan eteenpäin luontokuvaus ja pari tärkeää ihmissuhdetta.
Alkoi lukio,
kiusaaminen jatkui, vähemmän fyysisenä. Kiusattuna oleminen esti suhteet
tyttöihin. Lauri mietti, miten hän selviää. Lauri oli isokokoinen ja olisi
milloin vain voittanut kiusaajien johtajan, jolloin muutkin olisivat jättäneet
hänet rauhaan, mutta Lauri oli kasvatettu periaatteella ”pahuutta ei kosteta
pahuudella, eikä väkivaltaa väkivallalla.” Kiusaajat ihmettelivät, miksi Lauri
ei lyö takaisin tai tee vastarintaa, mikä pahensi kiusaamista.
”-Psykologiassa
käsiteltiin agressiota ja luulen, että tää on paljo teille vaikeampaa kuin
mulle, mä oon luultavasti teille vaan hoitomuoto.”
Ylimielisyys
ärsytti kiusaajia. Lauri jatkoi asioiden älyllistämistä, joka teki kiusaajista
aseettomia, koska heiltä loppuivat sanat kesken käydä taistelua.
Älyllistäminen
johti tunteiden kieltämiseen, joka oli selviytymiskeino.
16-vuotiaana
Lauri alkoi saada mieleen kuvia rankaisusta, hän halusi sovitusta tapahtuneelle.
Kiusaamisesta kuuluisi rankaista. Mieleen tulivat kidutusfantasiat, hän halusi
sietämätöntä kipua kiusaajille.
Epäoikeudenmukaisessa
maailmassa Lauri rakastui voimaan, hän halusi saavuttaa ylivertaisuuden Hän
kiinnostui raskasteknologiasta, suurituhovoimasta, tykeistä ja singoista.
Mielessä liikkui fantasia apokalyptisesta joukkotuhosta.
”-Ajattelin,
että menisin johonkin paikkaan ja ampuisin kaikki.”
Lauri teki
tarkat suunnitelmat, hankki tietoa erilaisista aseista ja aloitti
tarkkuusammunta harrastuksen. Hän oli valmis iskuun.
Koulussa
kiusaaminen jatkui. Aina kun Lauria kiusattiin, hän kehitti dissosisaation,
jossa mieli irtaantuu ruumiista, hän ei tuntenut mitään ja näin kesti
kiusaamisen.
Lauri
etääntyi muista, ihmisyydestä. ”On minä ja muut, minä olen ihminen ja muut ovat
muita, teko, jonka teen muille, eivät ole ihmisiä.”
Laurilla oli
matala kynnys hakea apua koulupsykologilta. Tapaamiset helpottivat oloa, mutta
eivät poistaneet perusongelmaa.
Sitten Lauri
löysi urheilun. Se oli Laurille tärkeä henkireikä ja vei ajatukset pois
joukkomurhasta. Joukkueessa hän tunsi olevansa yksi muista ja koki parhaat
tuntemukset ikinä. Lukio oli ohi, taskussa todistus kympin keskiarvolla ja 6
Laudaturia. Suuri taakka putosi Laurin harteilta, hän teki sen, pääsi koulun
loppuun ja odotti nyt yliopistoa innolla.
Yliopistossa
professorit huomasivat heti, että Lauri oli lahjakas. Hän pääsi tutkimusryhmään
ja erkaantui omasta ryhmästä, hänestä tuli professorien ”kultapossu”. Muut
opiskelijat olivat kateellisia ja Lauri eristettiin ryhmästä, myös osa
professoreista kiusasivat Lauria keksimällä perättömiä juttuja.
Lauri
vieraantui omasta lajista, ihmisistä. Lauri ajatteli, ettei pääse tästä eroon
ellei oikeus ole hänen omissa käsissään, fantasiat uusiutuivat.
Lauri
hakeutui terapiaan, mikä esti toiminnan ja Lauri oppi hallitsemaan
fantasioitaan.
Armeijassa
Lauri keräsi kaikki miinat ja räjähteet ja halusi räjäytellä ne itse, hän jopa
maksoi kavereilleen, että saisi ampua singolla kaikki 6 laukausta. Laurille
asetettiin kovapanoskielto. Hän suunnitteli hirmutekoja, miten hän varastaisi
miinoja ja räjäyttäisi kaikki. Lauri hakeutui armeijanpsykiatrille ja sai
vapautuksen.
Terapia ja
alan opiskelu on saanut Laurin ymmärtämään itseään.
On olemassa
kahdenlaista raivoa mustaa ja valkoista.
Musta raivo
on silmitöntä suuttumusta, jossa sokaistuu ja ei hallitse itseään ja
käytöstään. Suurin osa henkirikoksista on tehty impulssitappona, mustan raivon
vallassa.
Valkeassa
raivossa ei ole hetkellistä impulssia, kiihtymistä vaan henkilö on rauhallinen,
analyyttinen. Siinä todetaan tunnekylmästi epäoikeudenmukaisuus, mikä halutaan
kostaa.
Mielenterveystyö
ei tunne ”valkoinen raivo”-käsitystä. Se liittyy johonkin altistavaan
neuropsykologiseen tilaan, kuten post-traumaattinen reaktio, käyttäytymis- ja
persoonallisuushäiriö tai hoitamaton ADHD. Valkoinen raivo ei ole synnynäistä.
Nämä rauhalliset ja jopa ystävälliset murhaajat voivat auttaa, ja seuraavassa
hetkessä kävellä koululle teloittamaan.
Valkoisen
raivon voi hallita ja jos sen vie hautaan asti, ei kukaan ole tiennyt sen
olemassaolosta.
Kun
kiusaamistilanteessa kehitetty dissosiaatio toistuu, ihminen hajoaa henkisesti
pirstaleiksi, joka avaa kanavan valkoisen raivon patoutumiselle.
Laurin
tapauksessa nämä ajatukset olisi voitu estää, jos jo pienenä isän kuoleman
jälkeen olisi tarjottu kriisiapua ja keskusteluapua. Koulukiusaamiseen olisi
pitänyt puuttua heti ja tiukemmin. Äidin olisi pitänyt ryhtyä toimeen, eikä
hyssytellä asiaa. Jos lapsi kertoo kiusaamisesta, se sanotaan usein aikuiselle,
johon luotetaan, jolloin toimintavastuu on hänellä.
Lisäksi isän
kuoleman jälkeen, äiti ei olisi saanut odottaa Laurilta sitä, että hän ottaisi
miehen paikan talossa, vaan äidin olisi pitänyt antaa pojan olla lapsi ja elää
lapsen elämää. Lauri joutui aikuistumaan liian aikaisin.
Hyvä asia
on, että Lauri hakeutui itse koulussa ja armeijassa psykiatrin juttusille ja
näin esti oman toimintansa hyökkäysten osalta.