Kirjaessee Sara Parviainen

Riikka Lämsä, Potilaskertomus

Etnografia potiluudesta sairaalaosaston käytännöissä

”Potilaan tietosuoja murtuu lääkärinkierrolla, kun hänen asioitaan käsitellään muiden potilaiden kuullen monen hengen potilashuoneissa. Miten potilaat reagoivat tähän? Joskus samoihin potilashuoneisiin sijoitetaan sekä naisia että miehiä. Miksi näin tehdään?”

Kirjan kirjoittaja, valtiotieteen maisteri Riikka Lämsä, pohtii ja tutkii juuri näitä asioita kirjoittamassaan kirjassa. Kirja tuo esiin potilaan yksityisyyden suojan rikkoutumista sekä ongelmia potilaan kotiuttamisessa. Ongelmia voi olla myös osastolla vietetyssä ajassa, sekä hoitajien ja lääkäreiden työskentelyssä.

Kirja avaa uusia näkökulmia työhön sekä kehittämisideoita sairaalaosaston käytäntöihin.

Kirjoittaja vieraili sairaalan kolmella osastolla; Akuuttiosastolla, Infektio-osastolla sekä kuntoutusosastolla. Hän oli mukana lääkärinkierroilla, kotiutusvaiheessa sekä tutkimuksissa. Hän seuraa potilaiden päivittäisiä toimintoja sekä lääkärien, sairaanhoitajien ja lähihoitajien työskentelyä eri tilanteissa.

”Potilas haluaa vessaan ja hoitaja poistuu käytävälle hakemaan naiselle potilashousuja. Takaisin tullessaan hän avaa vessan oven näyttääkseen pöntöllä istuvalle potilaalle kahta eri housukokoa ja kysyäkseen kumman potilas haluaa. Hoitaja antaa housut potilaalle ja sanoo, että ne on helppo vaihtaa tässä vessassa. Potilas alkaa riisua kenkiään ja hoitaja sanoo, että hän voi auttaa. Potilas yrittää sanoa, että saan ne kyllä, mutta hoitaja menee kyykylleen ottamaan edelleen tarpeillaan olevan potilaan kenkiä pois. ”

Ylläoleva teksti voi kuulostaa monen hoitotyössä olevan korvaan tutulta. Housuvaihtoehtoja tarjotessaan hoitaja antoi mahdollisuuden potilaalle valita ja vaikuttaa, mutta samalla kuitenkin rikkoi tärkeä kulttuurisen intimiteetin rajan: avasi vessan oven koputtamatta tai mitään kysymättä. Tilanteessa tapahtui samalla myös omistajuuden laajentuminen: potilaan kengistä tuli yhteistä omaisuutta niin, että hoitajalla oli mahdollisuus riisua ne potilaan jaloista tämän vastusteluista huolimatta. Kuulostaako tutulta?

Asiat kuulostavat kirjaa lukiessa huolestuttavilta ja pahoilta, mutta tarkemmin ajatellen joihinkin näihin asioihin lankeaa työelämässä itsekin, niitä sen enempää ajattelematta. Teos pistää miettimään, kuinka työskentelen tulevaisuudessa lähihoitajana. Mieleeni tulee heti lähihoitajan lupaus sekä eettiset ohjeet. Toteutuvatko ne aina? Ehkä ne eivät aina toteudu, eikä sitä itse huomaa. Voisinko työskennellessäni ajatella potilaslähtöisesti, potilaan näkökulmasta. Miltä minusta tuntuisi olla potilaana kyseisissä tilanteissa?

Kirjoittaja pohtii myös aikaa, ajankulua osastolla. Hoitajilla ja lääkäreillä on jatkuva kiire, jotta kaikki tulisi hoidettua. Työhön kun kuuluu paljon muutakin kuin fyysistä potilaan hoitamista. Hoitajat voivat ajatella, ettei kaikkea edes ehdi tehdä. Mutta ajatellaan potilaan näkökulmasta. Usein kuullaan hoitajan sanovan: ”Pieni hetki, tulen kohta”, ”Kohta tulee ruoka”. Vaikka kyseessä olisikin se pieni hetki, se tuntuu potilaasta kamalan pitkältä. Sanalla ”kohta” saadaan potilas odottamaan.

”Kauanhan sillä lääkärillä menee?”

”Täällä sitä vaan nökötetään, sanoo nelospaikan potilas. Kääntäisipä joku kelloa eteenpäin, kakkospaikalla oleva potilas vastaa”

Potilaiden aika kuluu odottamiseen. Heti aamusta potilaat odottavat lääkärin kiertoa, tai edes sitä hoitajaa, joka tulisi käymään huoneessa. Sitä voisi sanoa jopa päivän kohokohdaksi. Siksi olisikin tärkeää, että potilailla olisi aktiviteettejä. Omatoimiset potilaat osaavat järjestää sitä ehkä itse, mutta entäs vähemmän omatoimiset, fyysiseltä kunnoltaan heikommat, avun tarpeessa olevat potilaat? Heille kun ei voi sanoa ”entäs jos lenkkeilet osaston ympäri?”. Näihin asioihin olisi jokaisen hoitajan kiinnitettävä huomiota.

Mielestäni kirja oli erittäin mielenkiintoinen. Se toi esiin asioita, joita ei hoitajana muista aina ottaa huomioon. Asiat ovat pieniä, mutta tärkeitä. Siksi suosittelisinkin kirjaa kaikille hoitotyössä oleville. Kirja on täynnä tärkeitä faktoja osastoelämästä ja osa asioista saattaa yllättää, ainakin näin kävi minun kohdalla. Kirja pisti miettimään.

Kirjaessee Nita Meriläinen

Arnhild Lauveng      Huomenna olin aina leijona

 

Kirja kertoi naisesta nimeltä Arnhild, joka sairastui skitsofreniaan. Hän oli yläaste ikäinen, kun ensimmäiset oireet tulivat. Sairaus alkoi hitaasti. Ensin elämä alkoi tuntua vain koko ajan sumeammalta, pelottavammalta ja hän tunsi olevansa eksynyt. Arnhild ei pystynyt tekemään ryhmätöitä tai olemaan koulussa kenenkään kanssa. Koulu hänellä meni kumminkin hyvin ja arvosanat olivat luokan parhaita.

Arnhild vietti paljon vapaa-aikaansa metsässä ja hän yritti etsiä siellä itseään. Metsä näytti hänen silmissään todella kuolleelta ja autiolta. Ainut mikä häntä auttoi, oli kultainen lohikäärme. Hän näki lohikäärmeen joka kerta ollessaan siellä. Kaikki muut metsän eläimet näyttivät siltä, että ne eivät nähneet Arnhildiä joten hän mietti, että onko häntä olemassa.
Lohikäärme sen sijaan hymyili Arnhildille ja hänelle tuli pieni toivo elämästä.

Yhtenä päivänä kun hän oli taas metsässä, hän näki saman lohikäärmeen, mutta tällä kertaa se oli vihainen. Arnhild näki itsensä pelokkaana jääprinsessana, jonka vihainen lohikäärme lopulta söi. Arnhild ei ollut ollenkaan varma onko mikään enää totta.

Seuraavaksi hänen elämään tuli ”kapteeni”, joka oli lopulta hänen ainut ystävä. Välillä hän oli ystävällinen Arnhildille, mutta jos hän teki jotain huonosti tai koulu tehtävät olivat liian huonoja arvioitavaksi, kapteeni rankaisi häntä. Arnhild löi itseään tai raapi kasvojansa kapteenin määräyksestä. Hän luuli ensin että se oli kapteeni joka häntä satutti, mutta tajusi hetken päästä että hän löi itse itseään.
Kumminkin hän tunsi, että kapteenista oli jotain hyötyä. Kerran kouluun kävellessä hän seisoi puoli tuntia tien vieressä, koska pelkäsi ylittää katua. Hänestä tuntui että tien kynnys oli 15 metriä korkea ja hän ei osannut arvioida autojen etäisyyttä. Sitten kapteeni vain käski ylittää kadun vaikka Arnhildistä tuntui että hän kuolee siinä ajassa.

Arnhildin äiti tajusi myöhemmin, että hänellä ei ole kaikki hyvin. Siitä varmaan kun kapteeni kielsi syömästä mitään, joten hän alkoi laihtua ja mennä heikkoon kuntoon. Lopulta Arnhildin äiti soitti apua ja myöhemmin hänet laitettiin suljetulle osastolle.

Sielläkään hänen ei ollut hyvä olla. Osastolla hän näki susia ja isoja rottia vaikka tiesi ettei niitä siellä voi olla. Arnhildillä oli todella tyhjä olo, joten hän yritti saada oloaan paremmaksi syömällä tapettia seinältä ja omaa patjaansa. Hän jopa yritti tappaa itsensä, koska hoitaja oli kierrolla ja tuli hälytys ja hoitaja jätti kengät ja paidan hänen huoneeseen ja lähti. Siellä oli tapana kerätä ylimääräiset vaatteet ja kengät pois huoneista. Koska hoitaja teki niin, Arnhildistä tuntui että kengät jätettiin hänen huoneeseensa, että voisi hirttäytyä nauhoihin. Hän teki valmiiksi kaiken, mutta onneksi ei kerinnyt mitään tapahtua koska sama hoitaja tuli silloin sinne.

Myöhemmin hän oli käynyt monet suljetut ja akuutit osastot ja käynyt samoja asioita läpi koko elämänsä ajan. Hän sai uhkauksia, että joutuu lepositeisiin jos ei käyttäydy kunnolla.

Yhdellä, varmaan viimeisellä osastolla jossa hän oli ja ilmeisesti jo parantumassa niin yksi hoitaja rikkoi kieltoa ja puhui Arnhildille. Hän antoi paperin jonka keskelle oli piirretty musta neliö. Arnhildin piti tehdä piirustus loppuun. Ensin hän vähän empi ja ajatteli ettei halua tehdä sitä. Hän otti värikynät ja alkoi piirtämään. Hän piirsi sinne kaikkea värikästä. Lopulta koko paperi oli täynnä erivärisiä neliöitä, ympyröitä ja muita kuvia ja se musta neliö oli tullut osaksi piirustusta.
Hoitaja hymyili ja sanoi hänelle ’’Piirsin sen keskelle suuren mustan neliön, joka tuhosi kaiken, ja piirsin sen vielä tussilla niin ettet voi hävittää sitä. Se on siinä edelleen, mutta sinä olet tehnyt neliön ympärille kuvan. Neliö ei näytä enää rumalta eikä se tuhoa mitään. Siitä on tullut osa värikästä kokonaisuutta. Mikään ei estä sinua tekemästä samaa omalle elämällesi.’’


Arnhild parani ja työskentelee nykyisin kliinisenä psykologina. Hänen nuoruus oli todella rankka ja vaikea, mutta kuitenkin hän taisteli sairauttaan vastaan ja oli elämän haluinen.

Kirja oli mielenkiintoinen ja herätti paljon ajattelemista. Mietin että miten ihminen voi tulla niin ”hulluksi” kun voi nähdä kaikenlaista, mutta kumminkin sitten parantua siitä. Varmasti pelottavaa kun ei tiedä mikä on totta ja mikä ei.
Arnhild kertoi kirjan lopussa että kolmannes skitsofreenikoista yleensä parantuu.

Kirjaessee Riitta Tahvanainen

Pakko saada – addiktoitunut yhteiskunta; Janne Viljamaa

Elämässä on kaksi tragediaa – se ettei saa haluamaansa ja se että saa.

Kirjan alkuosa pureutuu itse addiktioon, mitä riippuvuus on. Kirjassa käsitellään sekä aineriippuvuuksia että toiminnallisia riippuvuuksia ja niitä psyykkisestä, fyysisestä, sosiaalisesta ja tapoihin perustuvasta näkökulmasta. Kirja esittelee esimerkkitapausten avulla riippuvuuksia, mikä tekee lukemisesta mielenkiintoisemman.

Kirjassa käsitellään mistä addiktiot syntyvät; addiktion mahdollista geneettistä tekijää ja ympäristön laukaisemaa riippuvuutta sekä hormoonien aikaansaamaa addiktoitumista. Myös yhteiskunta saa ihmiset addiktoitumaan asioihin; koko ajan tulee olla kivaa ja elämästä täytyy nauttia. Addikti tekee päätökset lyhyellä tähtäimellä; olemme tässä ja nyt. Enää ei pysähdytä ja hiljaiset hetket ovat pelottavia; silloin täytyisi kohdata omat ajatukset. Yhteiskunnassa myös hyvästä kunnosta ja terveellisestä elämästä voi tulla syyllistämisen väline.

Kirjassa käsitellään myös stressiä ja pakko-oiresuutta työriippuvuuteen liittyen ja voit lukijana testata puratko ahdistustasi työhön.

Kirja kritisoi kilpa-urheilua ja kehonrakennusta ja kannustaa kuntoiluun oikean harjoittelun, ruokavalion ja levon kautta. Ruokaa kirjassa käsitellään osana identiteettiä, vallankäyttöä ja ruokailuun liittyvinä sairauksina (bulimia, anoreksia, pro-ana-tytöt).

Kuka vaan voi olla addikti. Hyvin palkatut urheilijat, korkean tason politikot ja menestyneet liikemiehet ovat jossain määrin riippuvaisia lajistaan ja työstään. Kirja käsittelee myös addiktin kykyä olla vanhempana lapsilleen; vanhemmat ovat enemmänkin ikiteini-aikuisia, jotka näyttävät huonoa mallia addiktoituneina lapsilleen. Addiktio on hyvin demokraattinen, se ei katso sosiaaliluokkaa, tulotasoa tai koulutusta.

Addiktiot hallitsevat elämää. Ne vahingoittavat sosiaalisia, ammatillisia, aineellisia ja perheeseen liittyviä arvoja ja sitoumuksia. Tämän vuoksi onkin tärkeää, että addiktoituneet saataisiin diagnosoitua ja tunnustamaan ongelmansa sekä saamaan hoitoa tilaansa.

Kirjassa annetaan hyviä neuvoja kuinka välttää hetken mielitekoihin sortumista ja kuinka elää välttääkseen additoitumasta. Kirjassa voi myös testata oman addiktoituneisuutensa eri addiktoiden kohdalla, annetaan vinkkejä riippuvuuksien hallintaan, keinoja esimerkiksi vähentää alkoholin käyttöä sekä kerrotaan riippuvuuksien hoidosta.

Kirjaa lukiessa tulee vääjäämättä tunne, että jokaisella on pakostakin jonkin moinen addiktio johonkin asiaan. Ei ole elämässä sellaista osa-aluetta, josta ei addiktiota saisi jotenkin tehtyä ja et osaa olla niin, ettei siitä muodostuisi ongelmallinen addiktio. Esimerkiksi ylipainon karistanut henkilö joutuu vääjäämättä muuttamaan elämäntapojaan ja tarkkailmaan syömisiään ja liikkumisiaan mikäli aikoo pysyä samoissa saavutetuissa mitoissa. Tämän kirjan luettuasi koetkin olevasi ruokiaan ja liikkumisiaan tarkkaileva addikti. Toisten munkkien syömisen vahtiminen ja moralisointi on epäkohteliasta ja ei johda mihinkään hyvään. Mutta jos kannustat lähimmäistäsi terveellisempään elämään, se tuskin tekee sinusta yhteiskunnallista ongelmatapausta, joka addiktoittaa toisen ihmisen anteeksipyyteleväksi munkin syöjäksi. Rikkauskaan ei sinänsä kirjan mukaan tuo onnea; Ladan vaihtaminen Mersuun ei tee ihmistä ikuisesti onnellisemmaksi. Pian hän alkaa pohtia aina vain hienompaan malliin siirymistä. Mielestäni asiat ei nyt kuitenkaan ihan näin yksioikoisia kuitenkaan ole. Ennemmin minä itken mersussa kuin linja-auton penkillä… Ja tuskin kaikista lottovoittajista heti kuoriutuu addikteja; osa heistä voi voiton jälkeen olla todella onnellisia ja pitkään.

Kirjaessee Johanna Hara

Saila Seppo- Elämää Asperger-lapsen kanssa

”Minut kutsuttiin katsomaan ja Pekka teki monta yritystä, kunnes lopulta meni nappiin. Harvoin onnistuin näkemään onnistuneen ollien, kickflipin.
Ihailin, kuinka poika jaksoi yrittää ja yrittää, vaikka kolhuja ja epäonnistumisia tuli tämän tästä. Pekan taidot kasvoivat, mutta hän ei ollut niin hyvä kuin jotkut toiset pojat olivat käsitelemään rullalautaa.
Pohdimme asiaa, keskityimme omaan osaamiseen harjoituksella ja sitkeydellä.”

-Kirja kertoo äidin näkökulmasta kirjoitettuna viisilapsisesta perheestä, joista keskimmäinen lapsi sairastaa Aspergerin oireyhtymää. Äiti kokee lapsen käyttäytymisen hankalasti ymmärrettäväksi. Äiti on ollyt yhteydessä perheneuvolaan, mutta siellä ei aluksi otettu asiaa ollenkaan huomioon. He pääsivät neuropsykologille ja psykologille keskustelemaan Pekan käyttäytymisestä.

”Psykologi sanoi, että ongelmat eivät johtuneet kasvatuksesta. Tuntui kuin kivi olisi pudonnut sydämestä.Toisaalta epätietoisuus oireiden vakavuudesta ja tulevaisuudesta syövytti sisintäni. Kotona minut valtasi valtava murhe. Kumpa eläisin ikuisesti tai ainakin yhtä kauan kuin poikani. Kuka Pekasta huolestisi, kun minä en enää olisi auttamassa.”

Äiti sai Pekan sairaalatutkimuksiin mutta mitään diagnoosia ei osattu heille antaa. Päiväkodissa Pekalla oli kehittämissuunnitelma ja perheneuvolassa säännöllinen puheterapia. Äiti tunsi olevansa ristiaallokossa poikansa Pekan kanssa. Asiantuntijat ja psykologit arvostivat paljon äidin tekemistä, uhrautuvuutta äitinä ja taistelua poikansa edestä. Itse äiti koki avuttomuutta, kun ei mahtanut mitään tapahtumille. Pekalle järjestettiin päiväkotiin avustaja, koska päiväkodin hoitajilla ei riittänyt jaksaminen juosta hänen perässään jatkuvaan.

Arki tuntu hankalalta eikä äiti tiedä miten saisi lapseensa kontaktin. Kuusivuotiaana Pekka otettiin käyttäytymisen tarkkailuun sairaalaan, jotta koulun aloittamisen tarpeet saataisiin selvitettyä. Päiväkodin henkilökunnan kanssa oli käyty palaverissa koska Pekan käytöstä ei alettu ymmärtää vieläkään. Äiti kertoo kirjassa että vasta koulun aloitus osoitti neurologisten vaikeuksien syyn Aperger-diagnoosiksi. Sosiaalisten taitojen kehittymättömyydestä kulminoituu Asperger-lapsen ongelmakohta, eikä se välttämättä kotioloissa tule edes esille. Kehitys kouluaikaan alkoi näkyä paremmin, käyttäytyminen parani ja äiti tajusi perustelujen auttavan Pekkaa ymmärtämään paremmin.

Pekka sai diagnoosin vasta yhdeksänvuotiaana noin kuukauden pituisen sairaalassa tehdyn tarkkailujakson päätteeksi. Hänet todettiin hyväksi jalkapallon pelaajaksi, mikä oli epätyypillistä Asperger-syndroomassa. Neurologi sanoi kumminkin ettei Pekalla ole kuitenkaan klassinen Aspergerin oireyhtymä. Äiti ja lapsi pääsivät viikosi kuntoutus- ja kehittämiskeskukseen täyshoitoon. Vaikka Pekka sai koulussa kokeista kiitettäviä, opettaja kuitenkin mitätöi kaiken ja ampui alas.  Vasta lukioaikaan Pekka sai vaihdettua koulua sellaiseen, jossa hänen tietoja ja taitojaan arvostettiin. Perhe oppi elämään Aspergerin kanssa.

 

 

Kirja oli mielenkiintoinen ja helposti luettava. Sain paljon uutta hyvää tietoa Aspergerin oireyhtymästä. Kirjan luettua oli helppo samaistua ajattelemaan miten hankalaa äidillä on varmasti ollut huolehtia Asperger-lapsesta, muista lapsista ja itsestään vielä kaiken lisäksi. Suosittelen kirjan lukemista kaikille alan opiskelijoille.

Kirjaessee Enni Kortelainen

"Kun tuuli käy, Inhimillinen kuolema"- Anna-Liisa Suni ja Juha Hänninen

                     

 

 Anna-Liisa sairastui rintasyöpään 50-vuotiaana. Hän eli leikkauksensa jälkeen neljä tervettä vuotta, jonka jälkeen hänen syöpänsä uusiutui levittäen etäpesäkkeitä ympäriinsä hänen kehoaan ja hän tiesi jäävänsä toiseksi kamppailussa. Anna-Liisa oli erittäin tekevä nainen ja keskittyi hänen uraansa juristina täydestä sydämestään. Hän murtui täysin saadessaan tiedon syövästään. Yhtäkkiä koko elämä muuttuu ja ei ole enää mitään mitä tavoitella ja mistä haaveilla. Anna-Liisa on itse kirjoittanut tarinansa päätettyään, että luopuu enimmistä hoidoista. Lopulta sairaus vie Anna-Liisan saattohoitoon.

Anna-Liisan elämänasenne muuttui kertaheitolla kuullessaan ja tietäessään, että mitään ei ole enää tehtävissä. Miten potilas tuntee itsensä yhtäkkiä aivan avuttomaksi, nainen joka on ollut aiemmin niin itsenäinen. Miten kaiken näkee aivan uudella tavalla ja elämän pienimpiäkin asioita arvostaa ihan eri tavalla ja elää täysillä joka hetkessä. Anna-Liisa korosti hoitajien merkitystä hänen sairautensa edetessä. Hän kertoo kirjassa, miten paljon apua on siitä, kun kivuliaiden hoitojen aikana hoitaja tulee pitelemään kädestä, halaa ja tuntee hänen tunteitaan mukana. Läsnäolo ja kuuntelu sekä mahdollisimman normaalin elämän mahdollistaminen on tärkeimpiä asioita saattohoidon aikana. Usein potilaat katkeroituu ja masentuvat, ja kuoleman tulemisen tiedostaminen ahdistaa. Heitä täytyy yrittää auttaa arvostamaan silti omaa itseään ja kehoaan eikä antaa katkeroitumisen antaa valtaa heidän elämänasenteeseensa.

Myös omaisten ja läheisten tuki oli hänelle todella tärkeää, sekä myös vertaistuesta oli paljon hyötyä hänen sairautensa edetessä. Hän tutustui moneen samassa tilanteessa olevaan potilaaseen sairaalassa hoitojensa aikana ja hän kertoi heistä kirjassaan paljon. Hänestä tuli erittäin läheinen varsinkin Merjan kanssa, jonka tauti oli edennyt jo loppuvaiheisiin. Anna-Liisa vieraili sairaalassa hänen luonaan useita kertoja ja halusi yrittää piristää Merjaa käynneillä hänen luonaan.

 

Toisen osan kirjaan on kirjoittanut hänen oma lääkärinsä Juha Hänninen, joka pohtii ja kirjoittaa siitä, mikä saattohoidossa on tärkeintä ja miten lääkärinä ja hoitajana kohdataan parantumattomasti sairaat ja loppua lähellä olevat potilaat.

Hän korostaa sitä miten pelkästään lääkärin ja hoitajien taito ja tieto sairaudesta ei riitä, vielä tärkeämpää on, että osaa olla potilaan tukena, turvana ja kuuntelijana. Miten empatiaa pitää löytyä hoitaessa potilaita.

 

Minusta kirjan lukemisessa oli mielenkiintoista varsinkin se, miten jo tekstistä ja kertomistavasta huomasi sen miten osaa katsoa asioita uusin silmin ja nähdä kaikkein pienimmätkin asiat paljon suurempina, sellaisia asioita, joita ei elämässä muuten osaa nähdä ja arvostaa. Miten on kiitollinen jokaisesta hetkestä ja osaa elää elämänsä joka hetkessä ja nauttia siitä.