HOHU Essee Aaro Suutarinen

Syke (hoitajista kertova tv-sarja)

 

Syke on hoitajien arjesta ja työstä kertova televisiosarja, jota on esitetty Yle TV2:lla vuodesta 2014-2017. Sarjassa on siis erilaisia hoitajia, jotka työskentelevät pääasiallisesti Helsingin suurkaupungin sairaalan traumaosastolle. Sarjassa seurataan pääasiallisesti neljän sairaalassa työskentelevän hoitajan elämää arkena ja vapaa-ajalla. Neljännellä tuotantokaudella sarjan tapahtumat laajenivat niin, että tapahtumia esitettiin myös sairaalan ulkopuolella. Esimerkiksi kuinka potilaita haettiin ambulanssilla sairaalaan, kuinka hoitajat käsittelivät kaikkein vaarallisempia tapauksia, kuinka hoitajat pelastivat mm. lasten henkiä jne. Sarjan jokaisessa jaksossa oli n. kolme potilasta, jotka vaikuttivat jollakin tavalla kyseisen hoitajan elämään. Esimerkiksi potilas aiheutti hämmennystä, huolta jne.

 

Pääosissa toimivat hoitajat ovat Iiris Ketola (Iina Kuustonen), Lenita Pakkala (Lena Meriläinen), Marjaleena Nortamo (Tiina Lymi) ja Johanna Alanko (Leena Pöysti). Sarja kuvattiin suurimmilta osin helsinkiläisessä studiossa, johon sarjan lavasteet rakennettiin. Ennen kuvausten alkua näyttelijöille järjestettiin perehdytyskursseja, joissa he tekivät mm. pieniä toimenpiteitä ja harjoittelivat sairaalassa tyypillisten laitteiden käyttöä. Esimerkiksi hengityskoneen käyttö ja verikokeiden ottaminen kuuluvat sairaalan normaaliin arkeen.

 

Sykkeen esittäminen loppui Ylen kanavilla keväällä 2017, kun sarjan neljäs tuotantokausi loppui. Ylen Draamapäällikkö Jarmo Lampelan mukaan päätös oli tehtävä siksi, koska yli neljän kauden ylittänyt draamasarja olisi liian pitkä. Lyhyesti sarjan tuotantokausien jatkuttua sarjan ideat olisivat loppuneet, ja sarja vain pitkittyisi turhalla toistolla. Esimerkiksi tietty potilas saisi taas tietyn sairaskohtauksen, tietty hoitaja yrittää hoitaa häntä, potilaan hoitaminen luo taas ongelman hoitajalle ja lopuksi hoito päättyy. Koska sarja oli erittäin suosittu TV2:lla, ja se voitti mm. Kultaisen Venlan vuonna 2016. Se oli siis kyseisen vuoden paras televisiosarja.

 

Mielestäni sarjaa oli erittäin mielenkiintoista seurata, koska siinä näytetään sosiaali-ja terveysalan todellinen luonto, vaikka kyseiseltä alalta pyritään salailemaan kaikki, mikä liittyy potilaiden huonoon kohteluun. Esimerkiksi sarjan ensimmäisen tuotantokauden viimeisessä jaksossa Marjaleenan lääkeriippuvuus ottaa hänestä yliotteen. Marjaleena on yrittänyt salailla lääkeriippuvuuttaan kollegoiltaan, kuten Iirikseltä, Johannalta jne. Jaksossa tapahtuu ahdistava kohtaus, kun Marjaleena määrätään vaihtamaan leikkauksesta tuodun potilaan morfiinitippa. Marjaleena näkee toimenpiteen aikana takauman, jossa hän kaipasi lääkkeiden tuomaa ”hyvää oloa”. Hän menettää hallintansa, ottaa pullon ja laittaa tilalle samanlaisen pullon, joka on täynnä hanavettä. Potilas joutuu hengenvaaraan, mutta hänet saadaan onneksi pelastettua. Iiristä alkaa epäilyttää Marjaleenan normaalista poikkeava käyttäytyminen, ja hänen vainoharhaisuutensa häntä kohtaan alkaa nousta.

 

Lisäksi sarjassa on hienoja kohtauksia siitä, kuinka hektistä hoitajan työ voi olla pahimmillaan. Esimerkiksi toisen kauden alkupuolella Iiris joutuu auttamaan kirurgi Ville Paloa erittäin vaativassa toimenpiteessä. Sairaalaan tuodaan potilas, joka kärsi sydämen vajaatoiminnasta. Ville päättää muun hoitoryhmän kanssa, että sydämeen täytyy tehdä laajennus. Toimenpiteen aikana Iiris kärsii sydänsuruista, ja haaveissaan alkaa laiminlyödä tilannetta. Esimerkiksi hän alkaa antamaan kirurgeille vääriä instrumenttejä, hutiloi hengityskoneen kanssa jne. Seurauksena potilas lähes kuolee. Villen raivokohtauksen jälkeen Iiris tokenee sopivasti, jotta operaatio saadaan kunnialla suoritettua. Potilas pelastuu, mutta Villen ja Iiriksen välit tulehtuvat, koska Iiris ei hallinnut tunteitaan. Jakso antoi hyvän esimerkin siitä, että lähihoitajankin on hyvä kieltäytyä kyseisestä tehtävästä, jos hän kärsii esimerkiksi sydänsuruista tai huonosta olosta. Jos lähihoitaja joutuisi esimerkiksi antamaan yövuoron aikana lääkkeet itsenäisesti huonossa tilassa, potilaan henki joutuu hengenvaaraan.

 

Sarjassa on myös esimerkkejä, kuinka aseptiikkaa tai vaitiolovelvollisuutta voidaan rikkoa. Esimerkiksi sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella suurin osa hoitajista ei desinfioinut käsiään oikeaoppisesti. Vaikka kyse onkin televisiosarjasta, oikeaoppinen aseptiikka on elintärkeää, sillä se estää mikrobien leviämistä. Hoitajat siis ottivat käsidesiä, hankasivat sitä n. 10 sekuntia ja heiluttelivat käsiään kuiviksi. Jos käsiä heiluttelee, suurin osa desinfiointiaineesta poistuu käsistä. Lisäksi käsiä on hangattava kunnolla vähintään puoli minuuttia, eli 30 sekuntia. Lisäksi kyseisessä jaksossa oli myös kohtaus, jossa hoitajat puhuivat avoimesti tietystä asiakkaasta vastaanottopisteellä. He siis häpeilemättä kertoivat kyseisestä asiakkaasta kaiken, kuten iän, millainen hän on luonteeltaan jne. Kertominen keskeytyi, kun nuori mies tuli ilmoittautumaan vastaanotolle. Kyseinen hoitaja sitten häpeissään linkitti hänet saapuneeksi sairaalaan omaan tietojärjestelmään.

 

Lähihoitajankin on siis tärkeää muistaa oman ammattinsa eettiset periaatteet. Hänen täytyy esimerkiksi pitää yllä omaa kuntoaan, osata hillitä itsensä erilaisissa tilanteissa, kohdella asiakasta mahdollisimman ystävällisesti ja arvokkaasti ja kunnioittaa muun hoitohenkilökunnan mielipiteitä. Vaitiolovelvollisuus on yksi tärkeimmistä ammattietiikan periaatteista, eli mitään asiakkaaseen/toimenpiteisiin liittyvää ei tuoda arjessa julki kenellekään. Vain asiakkaan omaisille voidaan puhua kyseisestä asiakkaasta avoimesti, mutta tähänkin on hyvä kysyä lupa asiakkaalta itseltään.

 

 

Sarjassa oli myös hieno esimerkki hoitajan väärästä tavasta toimia ahdistuneen asiakkaan kanssa. Esimerkiksi sarjan kolmannen tuotantokauden seitsemännessä jaksossa oli tästä oivallinen esimerkki. Jaksossa n. 25-vuotias nuori aikuinen mies tulee lääkäri Olga Godovan (Elena Sprina) vastaanotolle. Hänen kertomansa oireet viittaavat hyvin leukemiaan, joten lääkäri alkaakin yhdessä sairaanhoitaja Johannan kanssa tutkia häntä. Testit leukemiasta osoittautuvat positiiviseksi, ja lääkäri määrääkin potilaan jäämään sairaalaan jatkotutkimuksia varten. Kyseinen potilas ahdistuu, koska kyseinen tauti tulee hänelle todellisena yllätyksenä. Lääkäri Olga yrittää parhaan tapaansa mukaan rohkaista potilasta, mutta myrtynyt Johanna kohtaa asiakkaan erittäin kylmästi. Hänen mielestään maailmassa on muitakin murheita, kuin pahainen leukemia.

 

Kyseinen kohtaus oli minulle shokki. Vaikka se olikin näyteltyä, kyseistä toimintaa voi tapahtua sairaaloissa/hoitoyksiköissä. Hoitajan pitäisi toimia aina esimerkillisesti potilaan tai hänen läheisensä kanssa, koska joitakin potilaita kyseinen sairaus voi pelottaa kovasti. Jos hoitaja on kylmä tai tiuskii potilaalle, potilaan olo ei todellakaan parannu. Pienikin ystävällinen ele voi olla suuri kääntökohta potilaan kohtaaman pelon aikana, joten jokaisen hoitajan olisi hyvä pitää tämä mielessä ja toimia äskeisen näytellyn esimerkin kohdalta täysin päinvastoin.

 

Sarjassa oli myös mainio, joskin melko pelottava esimerkki siitä, kuinka lumelääkityksiin uskotaan. Kyseisessä jaksossa seurataan siis pienen Saaran tarinaa. Saara sairastaa diabetesta, mutta hänen äitinsä luottaa enemmän kotikonsteihin. Tämä on vaarana koitua suloisen tytön kohtaloksi. Iiris ja Lauri (Jarkko Vento) tapaavat Saaran ensimmäisen kerran, kun hänen oudosti käyttäytyvä isänsä tuo hänet sairaalaan. Saaran vointi on erittäin huono, koska diabetesta ei hoidettu kotona todellakaan kunnolla. Aluksi lääkäri Lauri määrää hänelle paremmat lääkkeet, ja pitääkin tytön sairaalassa vielä kyseisen yön. Saaran vointi paranee huomattavasti, ja hän saakin seuraavana päivänä lähteä kotiin. Jonkin ajan kuluttua Saaran perheen läheinen kertoo Iirikselle ja Laurille olevansa huolissaan Saarasta, koska häntä ei ole hetkeen näkynyt koulussakaan. Iiris ja Lauri alkavatkin käydä epäluuloisiksi, eivätkä Saaran äidin ”hoitomenetelmätkään” helpota tilannetta. Lopulta heidän huolensa kasvaa niin suureksi, että Lauri, Iiris ja osa ambulanssin omista kuljettajista lähtee pakolla käymään Saaran kotona. He kohtaavat karmaisevan näyn. Saaran äiti uittaa tyttöparkaa kuumassa ammeessa, jotta diabetes helpottuisi. Saara on erittäin heikossa hapessa, ja hädissään Iiris ja hoitohenkilökunta keskeyttävät toimenpiteen ja aloittavat Saaran elvyttämisen. Saarna äiti viedään pakkohoitoon, ja Saaran isä itkee suruissaan voimattomuuttaan tilannetta kohtaan. Jakson lopussa isä parantaa tapansa ja Saara tulee kuntoon. Myös Iiriksen ja Laurin väliset suhteet alkavat lämmetä.

 

Jakso osoittaa hyvin sen, että lähihoitajan on oltava tarkka ja osattava pitää puolensa asiakkaiden kanssa. Esimerkiksi tietyillä asiakkailla voi olla vaikeuksia ottaa tiettyä lääkettä, joten lähihoitajan on hyvä varmistaa, että lääke on varmasti otettu. Jos kyseinen asiakas ei halua ottaa lääkettä, lähihoitaja voi esimerkiksi perustella, miksi kyseinen lääke on tärkeä. Jos tämä ei auta, lähihoitajan on hyvä kääntyä lääkärin puoleen. Lääkäri voi esimerkiksi tukea hoitajaa, jotta asiakas saadaan vakuutettua siitä, miksi lääke täytyy ottaa.

 

Syke oli mielestäni erittäin mielenkiintoinen ja hyvä sarja. Se on parasta, mitä Yle on tarjonnut sitten ”Uuden päivän”. Näyttelijät hoitavat roolinsa erittäin sulavasti, ja jokainen jakso oli kausia nähden erilainen. Myös hoitamisen positiiviset/negatiiviset puolet välittyivät sarjassa selkeästi. Sarja otti omalta osaltaan kantaa siihen, kuinka sairaanhoitoa voisi vielä tulevaisuudessa parantaa. Se myös selkeytti sitä, että hoivatyö ei todellakaan sovellu ihmisille, joilla on esimerkiksi luonneongelmia tai katkeruutta sydämissään. Vaikka sarja lopetettiinkin asiallisista syistä, jäin ainakin itse kaipaamaan jatkoa. Sarjan parissa vierähti tovi jos toinenkin, ja uusintojakin tykkään seurata aina niitä esitettäessä. Sarja kuuluu ehdottomasti kaikkien hoitoalasta kiinnostuneiden katsomislistaan, koska katsoja ei takuulla kyllästy siihen.

KUNT Essee Sanni Koukkunen

Dokumentti: Reko Suomalainen

Dokumentti kertoo nuoresta nurmeslaisesta miehestä, Rekosta. Rekolle tuli CP-vamma synnytyksen yhteydessä aivojen hapenpuutteen vuoksi. Reko ei ole ikinä tuntenut katkeruutta tai surua vammansa vuoksi vaan hän käyttää kaiken hyödyksi mitä hänelle on annettu. Rekolle hänen vammansa ei ikinä ole ollut este vaan haaste. Hänen mielestään hänen elämänsä vamman kanssa on ollut haastavaa, mutta kasvattavaa ihmisenä. Hänen perheeseensä kuuluu vanhemmat, kaksi biologista sisarusta ja kaksi sijaislasta. Hänen perheensä ei ole ikinä hävennyt, että heidän perheessä on vammainen lapsi vaan Reko on aina päässyt kaikkeen mukaan ja he ovat myös esim. matkustelleet paljon.

Hän on jo pienestä asti tiedostanut vammansa ja sen, että hän ei pysty tekemään kaikkia asioita niin kuin muut vaan hän joutuu tekemään joidenkin asioiden eteen enemmän työtä. Häntä on myös kiusattu vamman takia. Hän ei ole koskaan lannistunut siitä ja hän ajattelee elämästä ja muista ihmisistä hyvin positiivisesti ja on valmis tekemään unelmiensa eteen töitä. Haaveena hänellä on esim. matkustelu. Hänelle ihmissuhteet ovat myös tärkeä asia.

Hän harrastaa erilasia liikuntalajeja esim. uintia, judoa, lenkkeilyä ja hiihtoa. Liikuntaa hän pitää itselleen tärkeänä, jotta hänen toimintakykynsä pysyisi mahdollisimman hyvänä ja hän pystyisi tekemään asioita mahdollisimman itsenäisesti. Hän on valmistunut myös kahdesta ammattitutkinnosta.

Dokumentti oli mielestäni mielenkiintoinen. Tapa, jolla Reko suhtautuu elämään ja sen haasteisiin on ihailtavaa. Hänellä on myös paljon tahdonvoimaa ja motivaatiota unelmiensa toteuttamiseen. Hän ei ole myöskään lannistunut tai jättänyt asioita tekemättä vammastaan huolimatta.

KUNT Essee Tiina Immonen

Fight Back - toinen mahdollisuus

Kirjailija Pekka Hyysalo

Freestylehiihtäjä Pekka Hyysalo haluaa kertoa tarinansa, jotta kaikki ymmärtäisivät, että syvemmästäkin suosta voi nousta. Hän taisteli tiensä takaisin elämään.

Pekka joutui vakavaan hyppyonnettomuuteen huhtikuussa 2010, hän oli silloin vain 19-vuotias. Ennen onnettomuutta Pekka oli ammatiltaan freeskier eli vapaalaskija, hän hyppi hyppyreistä ja liuku putkia pitkin sukset jalassa. Onnettomuutta edeltäneet päivät hän vietti kavereidensa kanssa Lapissa kuvaamassa hyppyjä. Tämä reissu olisi heidän viimeinen tällä kaudella, eli kesäloma odotti ja upeat suunnitelmat. Pekka lähti tekemään viimeistä temppuaan ja kaiken piti sujua hyvin. Kova tuulenpuuska tarttui Pekkaan hyppyrissä. Hyppy menee pitkäksi ja Pekka ei voinut hallita hyppyä eikä hän pystynyt pysähtymään hallitusti. Hän pyörii ja laskeutuu poikittain maahan ja jää makaamaan paikoilleen. Pekka oli tippunut päälleen ja kypärä oli mennyt rikki, mutta hänen onnekseen kaverit olivat lähellä ja pääsevät auttamaan nopeasti.

Kirjassa Pekan äiti Anja Hyysalo sekä kaveri Petri Kovalainen kertovat omin sanoin Pekan onnettomuudesta sekä hoitoon pääsemisestä ja ensimmäisistä vuorokausista. Pekka taisteli onnettomuuden jälkeiset päivät ja viikot hengestään. Pekan herääminen siirtyi monella viikolla koska tulehdukset ja kuume vaivasivat.

Toukokuussa 2010 Pekan silmät aukeavat ensimmäisen kerran. Hänellä todetaan erittäin vaikea-asteinen aivovamma, diffuusi aksonivaurio ja kahdenlaista aivoverenvuotoa, tilavastasi neliraaja halvausta. Pekalla tulisi olemaan ongelmia lähimuistin kanssa sekä lukemattomia muita oireita. Lääkärit totesivat, että entiselleen Pekka ei palaisi ja mahdollisesti hän jää vuodepotilaaksi. Lääkäreiden mukaan kuntoutuminen ja toipuminen olisi epävarmaa.

Pekka kertoo humoristisesti tilanteestaan ja kokemuksistaan. Pekka kuvaa tilannettaan niin että hän oli palannut kuoleman rajalta ja kooma oli ollut elämän pahin sähkökatko. Vaikka hän oli halvaantunut melkein kokonaan Pekka taisteli ja hänen positiivinen asenteensa auttoi hänet ylös sängystä. Hän ei lannistunut, vaikkei heti onnistunut itsenäisesti siirtymään pyörätuolista sänkyyn tai vaikka pyörätuolissa istuminen sattui. Pekan elämän pieniä kohokohtia oli, kun hän sai heinäkuussa luvan syödä kiinteää ruokaa sekä se, että kaverit kävivät säännöllisesti vierailuilla. Myös ensimmäinen kotikäynti lapsuudenkotiin heinäkuun puolivälissä oli Pekan kesän ylivoimaisesti paras päivä.

Ensimmäiset kävelyharjoitukset Pekka tekee Eva-telineellä. Pekalla on kovat odotukset tulevaisuudelta, hän olettaa, että pääsee jatkamaan ammattiaan laskettelua. Tässä vaiheessa fysioterapeutti pudottaa hänet maan pinnalle, mikäli Pekka pystyy joskus laskemaan hän ei tule tekemään sitä työkseen. Elokuussa Pekka pääsee Turun kaupunginsairaalasta siirtymään Synapsian kuntoutuslaitokseen Helsinkiin. Siellä hänelle annetaan toimintaterapiaa, allasterapiaa, puheterapiaa. Hän käy säännöllisesti myös neuropsykologin sekä ravintoterapeutin luona. Välillä Pekalla on henkisesti raskasta, mutta pienet onnistumiset toivat iloa. Esimerkiksi silloin kun hän oppi allasterapiassa kävelemään vedessä. Vähitellen Pekan harjoittelu tuottaa tulosta ja hän pystyy kävelemään Eva-telineen, rollaattorin avulla sekä portaikossa kaidetta apuna käyttäen. Myös myöhemmin tulevat kävelykepit, joiden kanssa hänen liikkuminen paikasta toiseen helpottuu.

Kirjassa on paljon Pekan tunteista ja elämästä tyttöystävän ja perheen kanssa. Pekka pääsee tekemään töitä hyppytuomarina ympärimaailmaa. Hänen elämälleen tulee sisältöä ja hän saa tehdä rakkaan harrastuksen parissa töitä, vaikkei vielä pystykään hyppäämään. Ensimmäisenä talvena onnettomuuden jälkeen Pekka opettelee murtomaasuksilla hiihtämistä ja hän pääsee rinteeseen laskettelemaan.

Syksyllä 2011 terapeutit yllättyvät Pekan hyvästä kunnosta. He eivät ole uskoa korviaan, että Pekka on jo lasketellut. Pekka jatkaa kuntoutusta Synapsiassa ja hän oppii juoksemaan vedessä. Pekka pääsee kokeilemaan Lokomat-kävelyrobottia, robotin tarkoituksena on opettaa jopa halvaantuneiden ihmisten hermostoja toimimaan ja opettaa heitä kävelemään oikein. Terapiat jatkuvat kuntoutusjaksoina ja Pekka pääsee käymään huippu-urheilijoille tarkoitetulla yksityisellä kuntolaitoksella harjoittelemassa. Vuosi 2013 ja Pekka harjoittelee pyörällä ajamista. Hänen tasapainonsa ei ollut vielä täysin korjaantunut, joten kaksipyöräisen polkupyörän polkeminen ei onnistunut. Pekka pääsi kokeilemaan nojapyörää, siinä ollaan vaaka-asennossa, joten se oli hänelle turvallinen. Pekalle nojapyörällä ajaminen antoi vapauden tunteen, joten hän pyöräili paljon. Seuraavaksi Pekka halusi oppia juoksemaan ja hänen tavoitteensa olisi juosta Fightback -maratonin 2,6 kilometriä syyskuussa 2014. Kesän hän harjoitteli ja vähitellen hän pääsi tavoitteeseensa ja lopulta hän juoksi Ficghtback tapahtumassa.

Pekan voitontahto ja periksiantamattomuus näkyi kuntoutuksessa. Hän pääsi vuodepotilaasta kävelemään ja juoksemaan. Ja mikä parasta hän voi lasketella ja hiihtää sekä nauttia rakkaasta harrastuksesta. Pekan ympärillä on ollut paljon ihmisiä tukemassa ja auttamassa. Kirja kertoo paljon Pekan perheen ja ystävien elämästä sekä kirjassa on paljon kuvia lapsuudesta ja kuntoutusjaksoilta. Erilaiset kuntoutusjaksot ja terapia käynnit Pekka kuvaa kirjassaan elävästi. Vastoin kaikkia ennusteita, Pekka käveli kuuden kuukauden päästä onnettomuudesta. Pekalle tavoitteiden saavuttaminen ei ole mahdottomuus vaan mahdollisuus tulevaan.

KUNT Essee Johanna Muikku

Dokumentti projekti- Hulluus kylässä

Dokumentissa tulee hyvin esille, miten hoidot ja hoitomuodot ovat muuttuneet 100-vuoden aikana siitä, kun kyseinen sairaala on saanut alkunsa.

Kun miettii sitä, että olisi itse vaikka joutunut jonkun pahan trauman takia hoitoon sairaalaan alku ajalla. Ei varmasti hoidot olisi auttaneet vaan pahentaneet oloa. Olisit yksin kylmissäsi lukitussa huoneessa ja saisit ruokaa niin, kuin koira metallikiposta. Ikkunat kaltereita täynnä, koko alue aidattu. Kaikki kolkkoa, synkkää.

Kuinka paljon ruuallakin on ollut merkitystä potilaiden hyvinvointiin. Ravinnon vähentäminen potilailta oli suuri virhe, vaikka sillä yritettiin saada säästöjä aikaan. Potilaat menivät siitä vain huonompaan kuntoon, sairastuivat ja jopa kuolivat pois vastustuskyvyn heiketessä.

Ammattitaidottomuus on näkynyt hyvin hoitotyössä, potilaita on laiminlyöty, hoidettu todella väärin ja ihmisarvoa ei ole kunnioitettu juuri lainkaan. Hyväksi onneksi sairaalaan palkattiin työntekijöitä, joilla oli koulutustakin ja empatiaa. Halua parantaa ja kuntouttaa potilaita sekä uskallusta oppia uutta, tuoden uusia ideoita esille potilaiden parhaaksi. Tässä kohtaa on hyvä miettiä lääkkeetöntä ja lääkkeellistä hoitoa, mitä se on ollut ennen ja mitä se on nyt.

Tästä hyvänä esimerkkinä dokumentissa tulee esille Paka-täti, joka uudisti sairaalaa todella paljon ja toi ihmisarvoa esille. Maksoi mitä maksoi, laittoi rahaa omastakin pussista ja toi yhteisöllisyyttä sairaalan ympärille. Potilaissa tapahtui melkein ihme parantumisia sen jälkeen, vaikka osa oli ollut jopa yli 10 vuotta kyseisessä sairaalassa hoidossa. Potilaat saivat vapaammat oltavat, heitä kuunneltiin, hygieniasta huolehdittiin eikä jätetty vain yksin huoneeseen. Työnteon, liikunnan sekä mielekkään tekemisen merkitystä ei pidä aliarvioida, kun kyseessä on ihmismieli. Se voi tarvita parantuakseen monta eri tekijää.

Nuo sairaalan seinät ovat nähneet monta tarinaa, niin potilaan kuin henkilökunnankin puolesta. Onneksi potilasasiakirjoja on kirjattu kyseisestä paikasta alusta lähtien ja tehty kaitafilmiä, otettu valokuvia sekä nauhoitettu ”prinsessaa” sen puhuessa sekä laulaessa, nämä asiat tuovat tähän dokumenttiin lisää syvyyttä. Sekä yksi potilas tältä vuosituhannelta joka sairastui ja luki itsensä lopulta tohtoriksi, kun oli parantunut. Aloitti opiskelun sairaalassa ollessaan.

Minua ihmetyttää edelleen se tässä yhteiskunnassa, miksi häpeämme mielensairauksia? Kuka tahansa, kun voi sairastua mieleltään. Toisiin sairauksiin tarvitaan geneettisiäkin tekijöitä, mutta masennus mihin kuka tahansa voi sairastua ja vaikeus aste voi vaihdella. Niin miksi niitä hävetään? Eikö niistä puhuta tarpeeksi vaikka ovat melkein kansan tauti niin kuin diabetes? Kyseessä kun ei ole mikään tarttuva tauti mitä pitäisi karttaa, vaan joukko sairauksia mitä voi hoitaa myös lääkkeillä ja saada ihminen takaisin yhteiskuntaan kiinni. Hyvä että kehitymme eteenpäin ja saamme enemmän tietoa mielensairauksista ja hoitomuodoista. Aivot on monimutkainen elin, on tärkeää pitää itsestään huolta.

KUNT Essee Aatu Nuutinen

Boot Camp (2007)
Ohjaus: Christian Duguay, Käsikirjoitus: Agatha Dominik, John Cox.

Elokuva perustuu tositapahtumiin!

Aiheena tässä trilleri/draama elokuvassa oli ongelmanuoret ja heidän lähettäminen ”kuntoutusleirille” joka sijaitsee tyynellä valtamerellä.

Elokuvan juoni menee lyhyesti niin että Sophia nimisellä nuorella naisella on ongelmia huumeiden ja vanhempiensa kanssa New Yorkissa. Sophian vanhemmat päättävät lähettää Sophian tuonne saarelle kuntoutumaan huumeriippuvuudesta. Sophia ei olisi halunnut lähteä mutta hän ei ollut täysi-ikäinen joten hänen oli pakko lähteä. Kun hän saapuu saarelle, hän huomaa kauhukseen että saarella aivopestään nuoria väkivallan ja hyväksikäytön avulla. Hän alkaa taistella hengestään tällä kyseisellä saarella ja yrittää moneenkin otteeseen päästä sieltä pois, mutta tuloksitta. Kun saarella alkaa kuolla monia nuoria, niin tämän ”kuntoutusleirin” johtaja huijaa siellä käyviä poliiseja että siellä kuolleet nuoret kuolivat yrittäessään paeta, mutta asia ei ollut näin… vaan tämän leirin toiminta jatkuu jatkumistaan, eikä loppua näytä tulevan.

Suosittelen katsomaan tämän elokuvan jos yhtään kuulostaa kiinnostavalta. Olin ensiksi vähän epäilevä kyseistä elokuvasta, mutta yllätti kyllä positiivisesti. Sain yhden hyvän elokuvakokemuksen lisää😊

Olen kyllä tietoinen että tällaisia leirejä on kyllä ympäri maailmaa, mutta niiden toiminta on nykyään todella tarkoin valvottua. Kiinnostuin tästä tämän elokuvan aiheesta niin paljon että katsoin pari dokumenttia netistä missä kerrottiin juurikin tämmöisestä paikoista, Tuossa muutama esimerkki: https://www.youtube.com/watch?v=ohsH9m-hZtE ja https://www.youtube.com/watch?v=Nvuqs8mo35E

Suomessa ei vissiinkään ole ollut tällaisia saaria, mutta kamalia lastenkoteja on ollut vuosien saatossa monia. Tämä elokuva kertoi kyllä hyvin ja kaunistelematta sen totuuden että tämän kaltaisia paikkoja on olemassa välimeren maissa monia, joissa siellä olevissa nuorilla ei ole yhtään hyvä olla, se on kyllä surullista:/

Tuossa vielä lisää tietoa tästä elokuvasta: http://www.imdb.com/title/tt0870204/ & http://www.leffatykki.com/elokuva/boot-camp

KTO Essee Olga Sturova

Torey Hayden: Häkkipoika

 

 

 

Kevin on 15-vuotias poika, jonka äiti oli hylännyt väkivaltaisen isäpuolen takia erilaisiin laitoksiin, jossa Kevin on asunut suurimman osan elämästään. Nykyään hän asuu Garson Gayer nimisessä laitoksessa.Kevin on ollut puhumatta pitkän ajan eikä suostu puhumaan kellekään.

 

 Arkiset asiat kuten vesi, peseytyminen ja vaatteiden vaihto herättivät hänessä puhdasta kauhua.

Keviniä kutsutaan ”häkkipojaksi” koska hänellä on taipumus piileskellä pöytien alla ja ja rakentaa itselleen häkin tuolinjaloista koska hän pelkää muita ihmisiä.

 

Torey on entinen peruskoulun opettaja ja nykyään hän työskentelee sellaisten lapsien kanssa, joilla on erityistarpeita. Torey on saanut tehtäväkseen tyskennellä Kevin kanssa ja saada hänet taas puhumaan.

Kevin alkaa taas puhumaan,  joten Torey asettaa uusia tavoitteita Kevinille parantaakseen hänen elämää.

Kaikki ei aina mennyt Toreyn suunnitelmien mukaan koska matkalle tuli aina esteitä, Kevin sai useasti raivokohtauksia,  mursi erään ohjaajan käden, karkasi laitoksesta muutaman muun pojan kanssa ja vaipui masennukseen eikä suostunut tekemään mitään taikka puhumaan kellekkään uudestaa noin 3 kuukauden ajan.

Toreyn avulla Kevin saatiin taas jaloilleen ja jättämään raskaan menneisyyden  taakseen ja aloittamaan uusi elämä. Kevin pääsi muuttamaan pois Garson Gayerista erillaiseen ryhmäkotiin jossa Kevin alkoi opettelemaan itsenäistä elämää, Kevin piti paikasta erittäin paljon ja hänen elämä lähti taas käyntiin.

HOHU Essee Tiina Immonen

Kasvonsa menettänyt mies

 

Kirjoittaja Kimmo Oksanen

 

Kirja kertoo toimittaja Kimmo Oksasen oman henkilökohtaisen tarinan sairaudestaan ja kuntoutumisesta sairaalaympäristössä. Kirja on hyvin realistinen ja tuo lukijalle tunteet pintaan hänen kuvaillessaan tapahtumia ja tunteitaan.

 

Kimmo on koko ikänsä kärsinyt herpesviruksen aiheuttamasta ihosairaudesta. Hänellä on ollut syntymästään asti huono iho, jonka takia tulehduksia ja kutinaa on ollut hänen koko lapsuutensa ajan. Vuonna 1981 Kimmon ollessa parikymppinen hänelle ilmestyi ensimmäinen herpesinfektio silmän seudulle. Lääkäri määräsi kortisonia ensin tabletteina ja kun tämä ei auttanut Kimmo sai kortisonia liuoksena suoneen. Tästä hoidosta herpesvirus vain villiintyi ja kohta Kimmon naama oli kymmenillä polttavilla rakkuloilla. Myöhemmin Kimmo pääsi erikoislääkärille, joka tiesi Kimmon taudin ja hän osasi antaa oikeat salvat ja voiteet. Kimmon infektio oli todella raju, jos hän ei olisi saanut oikeaa hoitoa hän olisi voinut sokeutua tai hänen aivonsa olisi voineet turmeltua. Kuollut kudos karisi naamasta pois ja uusi iho oli vaurioitumaton. Tällä kertaa herpesinfektio talttui mutta herpesvirus jäi piileväksi.

 

Kimmo jatkoi normaalia toimittajan työtään, mutta hän sairastui uudestaan lokakuussa 2008. Taas herpes ilmestyi ensin silmien ympärille ja lääkärien määräämät lääkkeet eivät auttaneet. Kimmon voimat alkoivat olla heikot ja hänen avovaimonsa soitti ambulanssin. Näin Kimmon sairaalakierre alkoi.

 

Kimmo on hyvin ilmeikkäästi kirjoittanut sairaalan tapahtumista. Tartuntavaarasta, eristyksissä olosta ja muiden katseista, joita hän joutuu kohtaamaan sairautensa takia. Hän kirjoittaa myös lapsuudestaan ja perheensä kokemasta pakkohuutokaupasta, joka on jättänyt syvät arvet. Hän on joutunut olemaan ison osan elämästään sairaalahoidoissa ja hän on samalla seurannut muiden potilaiden kohtaloita ja kokemuksia. Kimmo kuvaa hyvin mielenkiintoisesti ensiavussa ja sairaalassa saamaansa kohtelua. Häntä siirretään paikasta toiseen ilman minkäänlaista tietämystä tai välittämistä. Marian sairaalan asiantuntija lääkäri määräsi hänet siirrettäväksi Meilahden sairaalaan, jotta häneltä saataisiin otettua selkäydinnäyte. Näytteen otto onnistui, mutta hänet siirrettiin takaisin Marian sairaalaan, koska sieltä hän oli alun perin tullutkin. Marian sairaalassa ei ollut vuodepaikkaa ja hänet sijoitettiin käytävälle. Tässä vaiheessa Kimmon silmät olivat turvonneet pahasti ja luomet liimautuneet toisiinsa kiinni, joten hän ei nähnyt mitään.

 

Kimmo oli tullut Marian sairaalaan tiistaina ja nyt oli torstai iltapäivä ja hänet siirrettiin Auroran sairaalaan Infektiosairauksien poliklinikalle, tämä oli neljäs ambulanssireissu. Ympäröivien äänten voimakkuus oli moninkertaistunut, sillä Kimmo ei nähnyt. Hänen tilansa oli ongelmallinen koska rakkulat ja turvotus olivat lisääntyneet, hänen oli vaikea hengittää. Auroran sairaalakaan ei häntä pystynyt hoitamaan koska heillä ei ollut valmiuksia hoitaa häntä ja hänet siirrettiin Meilahteen, jossa on maan paras osaaminen.

 

Oli perjantaiaamu lokakuun 10. päivä 2008 Kimmo oli siirretty Meilahden sairaalan poliklinikalle. Infektiolääkäri tutki hänet ja totesi, että infektio oli rajuudessaan erittäin harvinainen. Nyt Kimmolle ystävällisesti järjestettiin paikka samasta sairaalasta missä hän jo pari päivää sitten oli ollut tutkittavana. Kimmo oli kiertänyt turhan lenkin ensin Mariaan ja sieltä Auroraan.

 

Infektiosairauksien vuodeosastolla ja eristyksissä Kimmoa tutkiaan ja herpeksen etenemistä seurataan. Kimmo kertoi ilmeikkäästi, sitä miten vain kuulon välityksellä voi seurata ympäröivää maailmaa ja sen ääniä. Kimmon vointi huononee ja hänen kasvonsa ovat kokonaan rakkuloiden peitteessä, myös hänen kuulonsa heikkenee.

 

”Kun aivot eivät saa ympäristöstä visuaalista informaatiota, ne alkavat itse tuottaa sitä.” s. 99.

Näin kävi myös Kimmolle. Hän alkoi kuvitella erilaisia asioita tai palasi mielessään elettyihin asioihin. Näistä ”harhoista” Kimmo kertoi paljon kirjassaan. Sairaus eteni ja Kimmo lakkasi kuulemasta kokonaan. Hänen viimeinenkin kosketus todellisuuteen katkesi.

 

”Kun ei näe eikä kuule, on toisten armoilla kuin vauva. Huutelin hoitajaa luokseni ja pyysin, että hän ottaisi minua kädestä kiinni. Kosketuksesta tietäisin, että olin olemassa. Tietäisin, että paikalla oli joku toinenkin. Tietäisin, ettei minua ollut hylätty.” s.100.

 

Kolmen vuorokauden äänettömyyden jälkeen Kimmon korvat putsataan kuolleista soluista ja hän on taas takaisin maailmassa. Kimmo eli ja hengitti vaikeuksista huolimatta, lääkkeet tehoavat ja pian virukset ja bakteerit on pysäytetty. Hän selviää mutta vaara ei ole kuitenkaan ohi, koska lopullista kudoksien tuhoutumista ei vielä tiedetty. Vähitellen hän saa silmänsä auki ja hän näki ympärillä olevat hoitajat ja lääkärit. Hän pääsi takaisin elämän syrjään kiinni ja pystyi jatkamaan rakasta työtään kirjoittamista.

 

Kimmo oli ollut sairaalassa 7 viikkoa, tänä aikana hän oli sokeutunut ja kuuroutunut, mutta selviytynyt siitä. Kasvot olivat tuhoutuneet ja punaiset vereslihalla. Lääkärit kotiuttivat hänet koska bakteerit tarttuvat herkemmin sairaalaympäristössä kuin kotona. Kimmo odotti kovasti kotiin ja normaaliin elämään palaamista, mutta se ei ollutkaan niin helppoa. Ihmisten jatkuvat katseet ja tuijotukset satuttivat, mutta avovaimon ja tyttärien tuki auttoi häntä.

 

Kotiutumisen jälkeen Kimmo käy plastiikkakirurgin luona ja lopulta päädytään ihon siirtoihin. Niitä tehdään kymmeniä ja vähitellen Kimmon itsetunto nousee ja hänen normaalit kanssakäymiset ihmisten kanssa helpottuvat. Kimmon päivät täyttyvät työntekemisestä ja normaalin perheen asioista. Elämä ei kuitenkaan jatkunut normaalisti vaan hän erosi vaimostaan ja menetti kodin. Tämä nosti lapsuusvuosien muistot esiin ja hänen elämänsä romahti. Aikaa kuluu ja Kimmo käy lukuisissa leikkauksissa ja hoidoissa ja vähitellen hän pystyy jatkamaan elämäänsä kirjailijana.

 

Kimmolle tapahtuu rankkoja asioita mutta hän selvisi niistä. Hän kokee, että tämän kirjan kirjoittaminen on auttanut häntä selviytymään kokemastaan.

 

Mielestäni kirja oli mukaansa tempaava ja ajoittain aika rankkaa luettavaa. Kuvaukset tuhoutuneista kasvoista ja ruumiista tuntuivat pahalta. Kirjassa käsitellään myös paljon henkilökohtaisia perheen asioita, jotka ovat vaikuttaneet Kimmon elämään lapsesta aikuisuuteen ja siihen, miten hän haluaa jatkaa elämää. Kimmon kokemuksiin oli helppo tempautua mukaan ja kirja laittoi miettimään. Miten tärkeässä roolissa hoitohenkilökunta on potilaan kuntoutumisessa ja hoidon onnistumisessa. Miten hoitohenkilökunta voi vaikuttaa potilaan paranemiseen sanoin ja elein. Hoitohenkilökunnan tekemät asiat ja tekemättä jättämiset vaikuttavat potilaaseen. Ja miten sokea ja kuuro potilas kokee asioita eri tavalla.