HOHU Essee Pirjo Mattsson

Sairauden voittamat, äiti ja isä

Kirjan on kirjoittanut Henna Helmi Heinonen. Kolmen vuoden aikana hänen elämänsä muuttui täysin.

Oman saavutuksen täyttyminen, perhe-elämä ja vanhempien sairastuminen vievät mukanaan elämän vaikeisiin hetkiin ja tunteisiin.

Kirjan alku vaiheessa Hennan äiti, mummi, sairastui. Häntä tutkittiin ja lopulta löydettiin syövän etäispesäke, mutta ei varsinaista syöpää. Mummi oli kovin puhelias ja höpötti asioista lakkaamatta, Henna ei aina jaksanut kuunnella äitinsä höpinöitä. Sairastuttuaan mummi oli hiljaisempi eikä kertonut juurikaan omista asioistaan, varsinkaan syövästä ja sen etenemisestä. Joko ei halunnut tai ei itsekään tiennyt ja ymmärtänyt.

Mietin miltä tuntuu, kun sanotaan aikaa olevan noin kolme kuukautta? Vajoaako sitä pohjalle eikä halua elää edes sitä aikaa vai käykö niin kuin mummille. Taistelutahto ja elämänhalu voittivat. Mummi päätti, että tästä selvitään, olivatpa lääkärit mitä mieltä olivat.

Henna tutki netistä eri syöpiä ja niiden hoitomuotoja. Kirjoitti kirjaa, blogia ja novelleja, oli äiti kolmelle tyttärelle ja Matin vaimo. Huoli oman äidin sairaudesta ja sen toivottomuudesta valtasi välillä Hennan mielen niin, ettei hän voinut muuta kuin hoitaa omaa arkielämäänsä rutiinilla.

Henna perheineen asui 350 kilometrin päässä Helsingistä, Seinäjoella. Mummin tapaaminen ei onnistunut ilman suuria järjestelyjä ja rahaa. Henna kävi yksin äitiään tapaamassa ja huomasi isän muuttuneen myöskin hieman äksyksi. Se varmaan johtui isän työtaakasta, hänen ja äidin yhteisen firman pyörittämisestä yksin, nyt kun äiti oli vakavasti sairas.

Mummi sai sytostaattihoitoja. Hänelle kerrottiin hoitojen aiheuttavan kovaa pahoinvointia ja hiusten lähtöä. Mummi päätti kestää molemmat, ei halunnut peruukkia ja oksennukset olivat parempi vaihtoehto kuin kuolema. Hoitojen välillä mummi voi paremmin, oli iloinen höpöttävä oma itsensä. Henna soitteli äitinsä kanssa melko usein ja kyseli äidin kuulumisia samalla kertoen omasta elämästään. Hoidot eivät kuitenkaan sujuneet toivotulla tavalla. Mummin lääkkeet jouduttiin vaihtamaan rajujen sivuoireiden ja huonojen hoitotulosten takia.

Henna lähti perheensä kanssa tapaamaan vanhempiaan Helsinkiin. Rahapulan takia he majoittuivat vanhempien luokse. Lapset viihtyivät ja mummi jaksoi hemmotella tyttären lapsiaan muffinsseilla, vaikka tunsikin väsymystä aika ajoin. Vierailu sujuin kuitenkin kaikin puolin hyvin.

Kirjaa lukiessa mietin, kuinka haavoittuvaista elämä voi olla. Muutamat sanat muuttavat monen ihmisen loppuelämän suunnan. Moni joutuu miettimään läheistensä kanssa, tässäkö tämä oli, mitä voisin vielä tehdä ja mitä olisin voinut tehdä toisin. Syöpä on julma sana – ja niin se on muutenkin – ei tunne armoa….

Henna sai kirjan julkaistua ja juhlia vietettiin Helsingin seurapiireissä. Juhlissa Henna mietti olisiko vanhempien pitänyt olla mukana juhlimassa. Ei, hän päätti. ”Olisin ehkä hävennyt äitiäni terveenä. Hän olisi kiertänyt toimittajia ja tuttavia, puhunut jokaiselle ja kertonut mitä sattuu, ehkä noloja lapsuustarinoita, tai puhunut julki sellaisia ajatuksia, jotka halusin pitää itselläni.”

Henna yritti pitää arkipäivän rutiineja yllä ja niin saada perheen pyörimään normaalissa arjessa. Muistettavia asioita oli paljonkin, silti hän etsi tietoja äitinsä sairaudesta ja mahdollisista parannuskeinoista. Tosiasiassa hän tiesi, että äiti ei selviä, mutta ei halunnut tunnustaa sitä edes itselleen.

Äiti, siis lasten mummi, oli ollut aina ahkera ja työtä pelkäämätön. Nyt hän alkoi olla hauras, sairauden murtama. Hän ei jaksanut kuulla lasten voinnista eikä lapsista muutenkaan. Pelkäsikö lasten surua vai omaa voimattomuuttaan ettei jaksanut enää touhuta heidän kanssaan, eikä kohta ole enää heidän ulottuvillaan? Mummi rakasti lapsen lapsiaan mutta ei osannut sitä punoa sanoiksi. Mummi ei myöskään halunnut puhua sairaudestaan vaan sivuutti sen ja uskoi, vai uskoiko selviytyvänsä? Myöskin Hennan isä kieltäytyi puhumasta sairauden voittamattomuudesta ja uskoi viimeiseen asti saavansa pitää vaimonsa vielä pitkään luonaan ja jakamaan yhteisen yrityksen työt ja kantamaan siitä vastuuta.

Tapahtumat etenivät samaa rataa kotia, sairautta ja sen vatvomista. Niin vatvomista hyvinkin. Henna sai tietää odottavansa vauvaa ja toivoi, että mummi ehtisi nähdä vauvan ennen kuin lähtee ajasta ikuisuuteen. Henna ja Matti kävivät tapaamassa mummia, koska Hennan mielestä se oli hänen velvollisuutensa. Isä hieman vastusteli ja perusteli, että hänellä ei yrityksen töiden takia ole aikaa ja Hennan raskauskin oli jo pitkällä. Henna piti kuitenkin päänsä ja rahahuolista huolimatta matkustivat Helsinkiin äitiä tapaamaan.

Uutta iloa Hennan ja perheensä elämään toi uusi koiranpentu. Lapset olivat haltioissaan tästä pikku rasavillistä. Perheen vanha koira sairasti, eikä tiedetty, koska sen elämä loppuu. Matti lähti työmatkalle ulkomaille, mummi sairasti kaukana ja Hennan anoppi oli juuri kotiutunut lonkkalaikkauksesta. Henna päätti kuitenkin yrittää selvitä kolmen lapsen, sairaan koiran ja uuden villikon kanssa yksin miehensä työmatkan ajan. Ja toivoi, ettei vauva päätä syntyä juuri silloin – eikä äiti kuole.

Äiti luovutti, ei jaksanut enää taistella sairautta vastaan. Hän kirjoitti tahtonsa pienistä, ei kristillisistä hautajaisista ja pian sen jälkeen nukkui pois. Miehensä lykkäsi hautajaisjärjestelyjä muutaman kerran. Henna halusi, että hautajaiset järjestettäisiin pian vauvan syntymän jälkeen. Ja viimein koitti syntymän hetki. Kolmen tyttölapsen jälkeen perheeseen syntyi pieni pojanviikari, hätäsektiolla. Joskus elämässä suru ja ilo kulkevat vierivierellä, itku ja nauru käsikädessä.

Siunaustilaisuus järjestettiin kappelissa, se oli lyhyt ja melko koruton tilaisuus. Äidin toive toteutui ja hän sai toivomansa polttohautauksen.

Äidin sairastuttua, Hennan veli, Panu, lähti mukaan äidin ja isän tilitoimistoyritykseen. Äidin kuoltua Panun työpanos oli enemmän kuin tervetullut. Isä tuli hyvin kärttyiseksi ja muutenkin huonotuuliseksi hautajaisten jälkeen. Henna luuli sen olevan isän tapa reagoida suruun äidin poismenon takia. Henna soitteli isälle usein ja kyseli tämän vointia. Isä oli aina vain huonolla tuulella ja ärähteli Hennalle ja aiheutti tälle lisää huolia ja murheita. Henna tunsi välillä, ettei jaksa isää, mutta ei hänellä ollut enää muita oman perheensä lisäksi kuin isä ja Panu.

Ei mennyt montaakaan viikkoa hautajaisista, kun isä ilmoitti olevansa huonovointinen ja väsynyt. Silmät ja iho olivat alkaneet kellertää. Henna huolestui todella ja patisti isäänsä lääkäriin. Isällä oli vain töitä, ei ehtinyt ja hän ärähteli Hennalle tämän puuttumisesta asioihinsa. Taas Henna oli kierteessä tutkia oireita netistä ja kyselemällä sukulaislääkäriltä mahdollisia diagnooseja. Hennan perhe-elämä kärsi ja hän itsekin oli välillä aivan loppu. Omat kirjoitustyöt painoivat päälle ja perheen pyörittäminen kävi voimille. Matti kävi töissä ja huolehti omalta osaltaan perheen arjesta.

Aikamoista tunteiden vuoristorataa ja henkistä painetta Hennalla oli koko ajan. Lapsille Henna ei kertonut papan mahdollisesta vakavasta sairaudesta mitään vaan kertoi sen olevan flunssaa. Yhtenä päivänä Henna ei kuitenkaan jaksanut vaan huusi ja kiukutteli lapsille vain oman pahanolonsa ja isän huolien takia. Hän päätti kertoa lapsille, että pappa taisi olla vakavasti sairas.

Vihdoin isä meni niin huonoon kuntoon, ettei vastustellut lääkäriin menoa. Vaivoistaan tai mahdollisista diagnoosistaan hän ei puhunut kuten ei puhunut äitikään. Hennan omaan elämään tuli muutoksia. Matti sairasteli, Asko-vauva sai myöskin itkukohtauksia ja tyttären käsi murtui. Hennalla oli omia asioitaan nyt hoidettavana roppakaupalla, joten isä unohtui hetkeksi.

Isästä otettiin kokeita ja mikään ei ensin viitannut syöpään. Välillä kunto koheni ja välillä huononi. Mielialakin oli välillä toiveikas ja toisaalta taas masentunut. Lopulta vastaus tuli: haimasyöpä. Ensin leikkaushoito oli mahdollinen mutta hetken kuluttua huomattiin, että syöpä oli levinnyt jo imusolmukkeisiinkin, joten leikkaushoito ei tullut kysymykseen. Sytostaattihoito oli ainut mikä pystyi estämään syövän etenemisen mutta ei poistamaan sitä.

Ihminen kestää silloin kun on pakko. Kirjaa lukiessa tunnelmani oli välillä epätoivoinen. Kuinka ihminen jaksaa kaiken keskellä? Mistä saa voimaa pyörittää arkea ja nauttia lasten saavutuksista? Kuinka jaksaa, vaikka vauva valvottaa öisin ja oma mieli on maassa ikävän ja kuoleman kohdatessa? Onko totta, että jokaiselle annetaan vain se minkä jaksaa kantaa? Hennan elämässä oli vaikeuksia yhdellä kertaa enemmän kuin jollakin koko elämänsä aikana – tosin riemua ja onneakin – hyvä aviomies ja neljä tervettä lasta.

Lopulta isän sytostaattihoidot päätettiin lopettaa, tai isähän sen päätöksen teki. Hän yritti elellä mahdollisimman tavallista elämää, vaikka kunto huononikin. Isä oli kotisairaanhoidon piirissä eikä siksi päässyt Terhokotiin, missä olisi saanut keskusteluapua ja jotain sisältöä päiviinsä. Lopulta hänen vointinsa huononi ja hän joutui pelkäämäänsä Laakson sairaalaan. Lopulta isä antoi periksi ja hänen tuhkansa haudattiin samaan paikkaan äidin kanssa – Seinäjoelle.

Kirja oli mielestäni koskettava, mutta välillä aika puuduttavaa luettavaa. Samat asiat toistuivat ja koko ajan odotti jotain tapahtuvaksi. Olihan tapahtumia, mutta kun tiesi kummankin vanhemman kuolevan ei kirja tuonut odotettavaa ja ”jännitystä” juonessaan.

Pirjo Mattsson

17sLI Lähihoitaja B