Reetta Kurjosen kirjoittama kirja
Minä,
adoptoitu
Kirja kertoo
Reetan elämästä adoptoituna Suomessa. Toivottuna, rakastettuna ainoana lapsena
eläminen, erilaisuus, koulukiusaaminen, omien juurien etsiminen ja omat elämän
kolhut siivittävät lukijan mukaan melkoiselle matkalle.
Mietin
kirjan sopivuutta lasten ja nuorten osaamisalan opintoihin, päädyin
kirjoittamaan esseen, koska kirja käsittelee niin paljon kasvamiseen ja
kehittymiseen liittyviä kokemuksia.
Kirjan alussa
Reetta kertoo vanhempiensa vaikeuksista saada omaa lasta 70-luvun Suomessa.
Lääketiede siltä osin oli hyvin kehittymätöntä ja aihe oli siihen aikaan vielä
tabu. Vanhempansa tekivät töitä ja kärsivät lapsettomuudestaan. Viimein Reetan
äiti rohkeni kysyä mieheltään, josko he harkitsisivat adoptiota. Ja Reetan isä
suostui.
Moni tuskin
miettii mitä lapsettomuus voi pahimmillaan olla. Itkua kuukaudesta toiseen,
reippaan näyttelemistä ja vastailua uteliaiden kysymyksiin lapsen viipymisestä.
Niin vaan asia on, ettei kaikki saa sitä omaa nyyttiään, vaikka kuinka haluaisi
tai sen saaminen vie vuosia. Hyvä esimerkki on presidenttimme puolisoineen.
Hienoa, että uskalsivat tuoda julki vuosien odotuksen ja pettymykset.
Vuosi oli
1976, kun vanhemmat ottivat yhteyttä Pelastakaa Lapset ry:n toimistoon. Siellä
oli kyselty, haluaisivatko vanhemmat tytön vai pojan. No eihän sitä
biologistakaan lasta ”tehdessä” laiteta perään toivetta tytöstä tai pojasta, no
kyllä tietysti jotkut, mutta tuskin toivetta niin kirjaimellisesti otetaan
vastaan….
Reetta
syntyi vuonna 1977 ja oli 4,5 kk vanha, kun vanhemmat hakivat hänet omaan
kotiin. Reetan biologinen äiti on suomalainen ja isä intialainen. Hänen
ulkoinen olemuksensa siis on hieman erilainen kuin supisuomalaisen ja siitä
syystä häntä sitten myöhemmin kiusattiin.
Reetan
varhaislapsuus oli onnellinen. Äiti oli aina läsnä ja luki kirjoja, isä oli
paljon työn takia pois, mutta kun oli kotona niin tyttö sai tuntea isän
läsnäolon ja rakkauden. Perhe kertoi avoimesti adoptiosta eikä se koskaan ollut
aiheuttanut ongelmia. Vanhempien suvut ja kaikki läheiset ottivat Reetan heti
omakseen.
Kiusaaminen
alkoi koulussa. Reettaa kiusasivat enimmäkseen pojat. Onneksi hänellä oli
koulussa hyviä ystäviä ja hyvä ystäväpiiri myös koulun ulkopuolella.
Suurimmaksi osaksi kiusaaminen johtui Reetan hieman erilaisesta ulkonäöstä.
Eräs poika oli aikuisena tunnustanut kiusanneensa siksi, koska oli ihastunut
häneen. Voi kunpa ihmiset voisivat osoittaa ihastumisensa aivan muilla
keinoilla!
Kiusaaminen
on aina väärin, johtuu se sitten mistä syystä hyvänsä. Reetta on mennyt kouluun
1980-luvun puolen välin tienoilla. Silloin ei ollut kiusaamisen puuttumiseen
taitoja vielä opettajillakaan, tai sitten tahto puuttui. Ei ollut
kasvatuskeskusteluja kiusaajien, kiusatun ja heidän vanhempiensa välillä.
Reetta oli asiansa kanssa melko yksin. Jotkut opettajat vain sanoivat: ”koeta
kestää” tai ”kyllä aikuisen (13V!!!) täytyy osata asiansa itsekin selvittää”. Kuka
näitä lapsen ja nuoren asioita hoitaa, jos ei aikuiset koulussa ja kotona?!
Äiti oli
ottanut kouluun yhteyttä kiusaamisen takia, mutta niistä ei juurikaan ollut
hyötyä, pelkkää sananhelinää. Reetta ei halunnut kiusaamisestaan tehdä
kovinkaan suurta numeroa, vaikka se satuttikin, muistutti vaan häntä
adoptiotaustastaan ja erilaisuudestaan.
Murrosiässä
Reetan sisällä kuohui, niin kuin suurimmalla osalla meistä, oli sitten
adoptoitu tai ei. Koska Reetan kiusaajat olivat suurimmaksi osaksi poikia, hän
luuli, ettei koskaan ”kelpaa” kellekään pojalle ja jää ilman puolisoa. Hänellä
oli vääristynyt kuva itsestään. Reetta piti itseään rumana hieman tumman ihon
takia ja vaikka vanhempansa olivat ruskeasilmäisiä ja tummia, niin hän piti
itseään kaikkea muuta kuin suomalaisena. Hän toivoi salaa itselleen vaaleita
hiuksia ja sinisiä silmiä. Reetan parhaat ystävät ovat olleet mukana
lapsuudesta huimimpiin nuoruusvuosiin ja aikuisuuteen saakka. Ystävät ovat
olleet tukena niin hyvinä kuin mustimpinakin päivinä.
Hyvät ja
luotettavat ystävät, heitä ei ole kaikilla vaikka niin soisikin. Hyvän ystävän
merkitys korostuu niinä ikävinä hetkinä, kun tarvitsee kuuntelijaa ja
olkapäätä, ja silloin kun haluaa pitää hauskaa ja vähän leikitellä.
Miksiköhän
jotkut kokevat erilaisuuden negatiivisena? Johtuuko se kateudesta vai
ihastumisesta? Miksei saa olla onnellinen juuri sellaisena kuin on?
Erilaisuuttahan pidetään rikkautena. Monesti lasten asennetta ihmetellessä,
asenteen syynä ovatkin aikuiset siellä kotona….
Vuodet vierivät
ja Reetta löysi rinnalleen Juhan. Reetta halusi äidiksi ja Juha isäksi. Vihdoin
lapsi ilmoitti tulostaan, mutta vauva ei koskaan saanut syntyä. Reetta oli
vihainen kaikelle. Aikaisemmin hän ei ollut halunnut tietää mitään biologisista
vanhemmistaan, mutta nyt hän oli vihainen äidilleen. Minkälainen nainen antaa
lapsensa pois, eikä halua pitää hänestä kiinni kynsin hampain? Niinpä. Kukaan
ei voi kokea asioita niin kuin toinen, kukaan ei voi elää toisen elämää eikä
tietää mitä sydän sanoo. Rakastiko Reetan biologinen äiti Reettaa niin paljon,
että halusi antaa hänelle paremman elämän kuin mitä itse pystyi tarjoamaan?
Reetta
joutui nyt kokemaan lapsuutensa uudessa valossa. Hän haluaa eheyttää itsensä ja
katsoa kauas taakse – varhaislapsuutensa, vauvaikäänsä saakka. Mikä merkitys
lapselle onkaan tietää mistä on tullut? Mitä ovat joutuneet pohtimaan ne nuoret
ja aikuiset, jotka ovat saaneet tietää olevansa adoptoituja vasta myöhemmin
elämässään? Entä ne lapset, jotka ovat saaneet alkunsa keinohedelmöityksellä
vieraista sukusoluista ennen uutta lakiuudistusta, jolloin sukusoluja
luovuttaneiden nimiä ei kirjattu niin, että mahdollisesti syntyvät lapset eivät
koskaan saa tietää biologista isäänsä tai äitiään? Heille biologiset juuret
ovat ikuinen mysteeri.
Reetta löysi
sisarensa ja tämän kautta biologisen äitinsä. Äiti ei ollut ensin ilahtunut
tyttärensä yhteydenotosta ja kielsi kaiken. Monien mutkien kautta äiti myönsi
olevansa biologinen äiti ja kertoi Reetan isän olevan intialainen. Nyt Reetta
tiesi, miksi hän on niin erinäköinen kuin muut. Hän löysi identiteettinsä ja
sai voimaa juuristaan. Juurien etsiminen ja löytäminen on tuonut lisää
rikkautta ja rakkautta Reetan elämään. Lapsena ja nuorena koetut kiusaamiset
hän joutuu kantamaan läpi elämänsä – ne eivät häviä, muuttuvat ja muuttavat
hieman muotoaan. Reetta kertoo kirjassaan paljon mitä hyvää on kokenut
adoptiostaan ja mitä haasteita adoptio tuo tullessaan niin vanhemmille kuin
lapsellekin. Hän pohtii kansainvälisen adoption hyviä ja huonoja puolia.
Ainahan pitäisi ottaa huomioon lapsen etu, toteutuuko se vai onko lasta ”odottavat”
vanhemmat itsekkäitä? Näitä asioita voisi pohtia loputtomiin.
Reetta tuli
toisen kerran raskaaksi, mutta se oli kohdun ulkopuolinen….
Pitkän
harkinnan jälkeen he lähtivät adoptiojonoon, Reetta ja Juha kokivat paljon.
Adoptioprosessin edetessä Reetta tuli raskaaksi. He saivat pienen tyttären,
tytär sai 1,5 vuoden päästä pikkusiskon.
Näin voi
elämä yllättää.
Kirjassa
pohdittiin paljon omien juurien merkitystä ja adoptiota. Ei kai sillä ole
mitään väliä, kuinka lapset ovat perheeseen tulleet, kunhan ovat toivottuja,
odotettuja ja rakastettuja. Kuinka erilaisuudesta voi löytyä oma voimavara.
Kuinka kiusattu voi menestyä ja kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi rakastavassa,
omassa kodissa.