SAHU Essee Annika Luostarinen

Kaunis mieli

 

Elämänkertaelokuva kertoo taloustieteen Nobelin saaneesta matemaatikosta John Nashista ja hänen kokemuksistaan paranoidisesta skitsofreniasta.

 

John saapuu yliopistoon uutena jatko-opiskelijana. Hän luulee saavansa yhden hengen huoneen, mutta myöhemmin samaan huoneeseen tulee asumaan Charles Herman, jonka John vain kuvittelee. Kaksikosta tulee kuitenkin alkuvaikeuksien jälkeen parhaat ystävät. John kertoo Charlesille, että osaa käsitellä numeroita paremmin, kuin ihmisiä.

Yliopiston esimies ilmoittaa Nashille, joka on jäänyt usealta hänen tunniltaan pois, ettei tämä voi ruveta töihin ennen, kun on tehnyt jonkinlaisen tutkielman. Hän kannustaa Johnia etsimään jonkun mielenkiintoisen aiheen tutkielmaan. John saa innoitteen eräästä baarissa näkemästään naisesta ja kehittelee sen perusteella peliteorian käsitteitä.

Lopulta hän saa opiskelunsa päätökseen yliopistossa ja saa arvovaltaisen viran Massachusettsin teknisestä korkeakoulusta yhdessä ystäviensä Solin ja Benderin kanssa. Opettaessaan korkeakoulussa John esittää kiinnostavan ongelman, jonka haluaa oppilaidensa ratkaisevan. Hän ei ole kovin kiinnostunut opettamisesta ja hänen harhansa saavat hänet jättämään oppitunteja kesken ja tai jopa välistä kokonaan. Eräs opiskelijoista Alicia Larde saapuu hänen toimistoonsa kyselemään poissaolon syytä ja pyytä Johnia illalliselle kanssaan. Alicia ja John rakastuvat toisiinsa ja lopulta menevät naimisiin. Myöhemmin he saavat yhdessä poika vauvan.

Palatessaan vierailulle yliopistoon, jossa opiskeli aikaisemmin John törmää entiseen huonekaveriinsa Hermaniin ja hänen sukulaistyttöönsä Marceen.

Myöhemmin John saa kutsun Pentagonin salaiselta puolustusvirastolta, joka haluaa hänen murtavan monimutkaisen koodin ja ratkaista vihollisten yhteydenpidon. John pystyy murtamaan koodin päässään. Samalla käynnillä John tapaa William Parcherin, joka on töissä Yhdysvaltain puolustusministeriössä. William antaa Johnille uuden työn ja käskee tämän etsiä aikakaus- ja sanomalehdistä kaavoja, joka voisi ilmeisesti estää neuvostoliittolaisten punoman juonen. Hänen on kirjoitettava säännöllisesti raportti löydöksistään ja laitettava se erityiseen postilaatikkoon. Lähdettyään Williamin mukaan John joutuu neuvostoliittolaisten jahtaamaksi ja tulee yhä vainoharhaisemmaksi ja alkaa käyttäytyä epävakaasti.

Alician seurattua vierestä miehensä epävakaata ja vainoharhaista käytöstä hän tekee ilmoituksen psykiatriseen sairaalaan. Myöhemmin pitäessään luentoa John tajuaa, että vihamielinen ihmisjoukko pitää häntä silmällä. Hän yrittää paeta, mutta psykiatrisen laitoksen hoitaja saa hänet kiinni ja saa hänet rauhoitettua rauhoittavilla lääkkeillä. John viedään psykiatriseen sairaalaan. Laitokseen sulkeminen saa Johnin uskomaan vielä enemmän, että neuvostoliittolaiset eli psykiatrisen sairaalan virkamiehet yrittävät saada häneltä tietoja ulos.

Lopulta hän yrittää kaivaa käteensä laitetun implantin ulos, mutta huomaakin että sitä ei ole ja on kuvitellut senkin. Hän kuvitteli implantin olevan laitettu yliopiston kampuksella sijaitsevassa hylätyssä varastossa ja sen piti toimia puolustusministeriön kuuntelulaitteena.

Alicia tuntee velvollisuutta auttaa miestään ja rupeaa selvittämään Johnin kertomuksia. Hän käy Johnin mainitseman postilaatikon luona ja hakee sieltä kaikki ’’huippusalaiset’’ raportit, joita ei ole koskaan avattukaan. Alicia näyttää ne miehelleen ja hän joutuu myöntämään tosiasian, että on kuvitellut kaiken.

Myös puolustusministeriön agentti William, salainen tehtävä ja huonekaveri Herman ja sukulaistyttö ovat olleet harhaa ja mielikuvituksen tuotetta.

John pääsee lopulta pois laitoksesta, kun vain muistaa ottaa säännöllisesti hänelle määrättyjä antipsykootteja. Lääkkeillä on sivuvaikutuksia, jotka vaikuttavat Johnin seksuaali ja tunne-elämään ja mikä vielä pahinta hänen älykapasiteettiinsa. John lopettaa lääkityksensä ja vajoaa psykoosiin.

Kotona kylvettäessään heidän pientä poikaansa John jättää tämän yksin ammeeseen ja lähtee pois, koska luulee Hermanin vahtivan tätä. Sillä aikaa Alicia on hakemassa ulkoa pyykkejä pois. Hän huomaa, että takapihalla oleva portti on auki. Hän saa selville, että John on muuttanut takapihan lähellä olevan vajan toimistoksi jatkaakseen töitä Williamsille. Vajan seinät ovat täynnä sanomalehdistä otettuja leikkeitä ja kaikenlaisia kaavoja. Alicia menee takaisin taloon ja ehtii juuri pelastaa heidän lapsensa hukkumasta ammeeseen. Hän kiirehtii soittaakseen psykiatriseen sairaalaan saadakseen apua Johnille. John näkee yllättäen Williamsin, joka kehottaa tätä tappamaan vaimonsa. Hän kieltäytyy siitä vihamielisesti, mutta näkee Williamsin osoittamassa aseella vaimoaan ja yrittää estää tätä ampumasta, mutta samalla vahingossa tyrkkää vaimonsa ja lapsensa lattialle.

John tajuaa lopulta, että ’’hän ei koskaan vanhene’’. John viittaa tällä pikkutyttöön Marceehen, joka ei ole vuosien aikana kasvanut vaan pysynyt samankokoisena.

Pari päättää, että elävät normaalia elämää Johnin harhoista huolimatta.

Lopulta John saa jälleen oikeudet opettaa ja Nobelin taloustieteen palkinnon.

 

Mielestäni elokuva oli hyvin tehty, koskettava ja siinä saa nähdä millaista on skitsofreenikon elämä sairauden kanssa ja miten harhat ovat ihan todellisia heille.

KUNT Essee Pirjo Mattsson

Jenny Lexhed: Kun rakkaus ei riitä, äidin kamppailu lapsensa puolesta

Ruotsalainen Jenny Lexhed, aivan tavallinen perheen äiti joutui kohtaamaan karun todellisuuden esikoisensa erilaisuuden vuoksi. Kirja kertoi vaikeuksista ja omasta rajallisuudesta äidin käydessä kamppailua lapsensa puolesta.

Jenny sai puolisonsa Callen kanssa poikavauvan. Poika sai nimekseen Lucas. Hyvin varhaisessa vaiheessa äiti huomasi pojan olevan erilainen kuin muut lapset. Häneen ei saanut katsekontaktia eikä hänen kehityksensä kulkenut normaalia rataa.

Kun Lucas ei oppinut puhumaan terveysalan ammattilaisetkin uskovat jotain olevan pielessä. Äiti alkoi tutkia ja kysellä paikkoja, missä poikaa ja hänen kehitystään alettaisiin tutkia, mutta niihin oli jopa vuosien jonot. Perhe oli sitä mieltä, ettei pojan kanssa voinut odottaa niin kauaa. Mitä pikemmin tutkimuksiin ja hoitoon pääsisi, sitä paremmat mahdollisuudet pojan oli kuntoutua.

Tuntuu, että kirja vei mukanaan. Tunne äidin tuskasta lapsensa puolesta oli miltei käsin kosketeltavaa. Tunnekuohu ja tuska veivät syvälle tunteeseen ja siihen avuttomuuteen mitä äiti lapsensa puolesta koki. Tutkimuksiin pääseminen ja tiedon saanti vievät ikuisuuden ja äiti viettääkin usein öitä tietokoneella tutkiessaan sairauksia ja hoitomenetelmiä millä voisi auttaa poikaansa.

Onnenkantamoinen kohtaa, kun Lucas pääsee jonon ohi Tore Duvrenin vastaanotolle. Pojalle tehtiin laajamittainen psykologinen tutkimus sekä puheen- ja kielellisen kehityksen arviointi.

Vastaukset tulivat aikanaan ja vanhempien aavistus ja pelko saivat vahvistuksen. Lucas oli kehityksestään myöhässä, jopa niin pahoin, että hänelle suositeltiin neurologista tutkimusta.

Ilman diagnoosia perheen oli vaikea päästä asiassa eteenpäin.

Leikkineuvola oli erityispedagoginen palvelukeskus johon Lucas ja Jenny pääsevät käymään. Sieltä Jenny sai neuvoja, kuinka Lucaksen kehitystä voitiin edistää leikin avulla. Sieltä he saivat lainaksi myös erilaisia pelejä, pikkuautoja ja muita harjaantumiseen tarvittavia välineitä. Lucas kiinnostui tietokonepeleistä ja innostui huomatessaan mitä kaikkea näyttöruudulla tapahtui.

Lukiessani pohdin hyvinkin paljon ja usein vanhempien voimattomuutta uusien haasteiden edessä. Joskus neuvolassa huomautetaan asioista millä ei juurikaan ole merkitystä, mutta sitten ei välttämättä uskota vanhempien huolta ja hätää lapsensa kehitykseen liittyen. Vanhemmuudesta tulee hyvin rankkaa. Vanhemmat kokevat epäonnistuneensa vanhempina ja tuntuu kuin koko yhteiskunta olisi vastaan heidän perhettään.

Kirjassa ei kiinnitetä huomiota perheen toisen lapsen, Saran, odotukseen ja syntymään. Sara vain tulla tupsahti perheeseen. Äidin on hyvin vaikea olla vertaamatta lapsia toisiinsa. Jo Saran varhainen kontakti ja vuorovaikutus äidin kanssa oli niin erilaista kuin Lucaksen. Saran ollessa puolitoistavuotias Lucian-päivän aikoihin, äiti mietti kuinka niin iloinen ja energinen voi nuorempi lapsi olla esikoiseen verrattuna. Tämä vain oli lähtenyt yksin yläkertaan ja riisunut kaikki vaatteensa pois, eikä halunnut tulla muiden seuraan.

Välillä äiti sai ilon pilkahduksia ja toivon kipinöitä keskustellessaan muiden autististen lasten vanhempien kanssa, joilla lapsi oli kuntoutunut lähes täysin ja voi elää lähes normaalia elämää.

Yön pitkinä tunteina äiti taas etsi parasta mahdollista hoitokeinoa ja kuntoutumissuunnitelmaa lapsensa tueksi. Käyttäytymisterapia tuntui parhaalta vaihtoehdolta, äiti oli vihdoin toiveikas. Kuntouttavaan toimintaan lähtivät perheen lisäksi isovanhemmat, esikoulun opettaja Vera, isän ystävä Frederik sekä tukiyhdistyksen jäsen Lotta. Terapialla oli hyviä vaikutuksia Lucasin kehitykseen ja hän oppikin paljon asioita. Mutta sitten asiat saivat uuden käännöksen.

Äiti pohti itseään, menneisyyttään omia autistisia piirteitään sekä miehensä poissaolevaa käytöstä, kun hän keskittyi johonkin toden teolla. Voin vain kuvitella äidin mietteitä ja syyllisyyttään: ”mitä tein väärin? Olisinko voinut välttää pojan ongelmat? Olisiko pitänyt tehdä jotain aikaisemmin?”

Äiti nukkuu hyvin vähän. Yö kolmeen asti hän tutki ja kehitteli selviytymiskeinoja pojalleen. Viimein hän nukkui pari tuntia ja jo viiden aikaan heräsi pirteänä, sama kierre jatkuu viikkoja. Calle kävi töissä ja yritti tasapainoilla työn ja Jennyn jatkuvien uusien ideoiden välissä. Lopulta Jenny oli niin väsynyt ja sairas, että Calle joutui viemään hänet sairaalaan, psykiatriselle osastolle 22. Lääkityksen voimalla hän sai ensin nukuttua, mutta sama ylikierroksilla käynti jatkui ja lääkitystä lisättiin. Jenny tiesi tarvitsevansa apua mutta ei sellaista lääkemäärää mitä hänelle syötettiin saatikka pakkohoitoa, jonka kestosta määräsi vain osaston lääkäri.

Tuntuu karmivalta ajatus, että ihminen joutui siihen tilaan vain sen takia, että halusi auttaa omaa puolustuskyvytöntä lastaan. Kukaan ei auttanut, eikä tukenut tarpeeksi. Äiti ajoi itsensä aivan loppuun ongelmien kanssa. Kirjaa lukiessa, varsinkin äidin sairaalajaksoa, omat tunnelmat olivat hyvin surulliset. Kuntouttavaa hoitoako? lääkkeitä lisää, pakkohoitoa, eristystä, tuskaa lapsista ja omasta jaksamisesta sekä parantumisesta. Hoitajien kulttuurien välisiin eroihin Jenny kiinnitti huomioita. Ruotsalaiset tekivät velvollisuutensa, latinalaisamerikkalaisista hoitajista huokui lämpöä ja turvallisuutta särkyneelle mielelle.

Vihdoin reilun viiden viikon hoidon jälkeen Jenny pääsi kotiin. Hän päätti peloista ja epävarmuudesta huolimatta jatkaa ilman lääkitystä. Miehensä kanssa tuli usein riitaa ja elämä vaikutti hyvin epätasapainoiselta, mutta lasten takia hän päätti olla vahva. Vanhempien välinen rakkaus ei ollut hävinnyt, se oli vaan hukkunut ongelmien ja Lucaksen ongelman varjoon.

Kuinka perhe voi selvitä näinkin suurista ongelmista ja vastoinkäymisistä?

Lucasta aloitetaan valmentaa päiväkotiin. Haastatteluja, testejä, keskusteluja loputtomiin. Koskaan ei voinut tietää mikä auttaa ja mikä ei. Lohduttomalta vaikutti ja sai minut lukiessa taas surulliseksi.

Perheen elämä oli yhtä vuoristorataa. Välillä Lucas kuntoutui ja oppi uusia asioita, välillä taas taantui ja elämä tuntui menevän väärään suuntaa. Välillä vanhemmilla oli vaikea suhde keskenään, tuli riitaa ja he loukkasivat toisiaan tahtomattaan, mutta päättivät pysyä yhdessä ja yrittää eteenpäin.

Lucakselle vaihdettiin terapiamuotoja välillä. Äiti tutki niin paljon erilaisia terapioita ja niiden vaikutuksia ja saavutettuja tuloksia, että sai hänet epäilemään ja lopettamaan esimerkiksi käyttäytymisterapian. Kuitenkin tähän terapiamuotoon perhe päätti palata uudelleen, koska Lucas kehittyi paljon siinä terapiassa. Toinen isoäiti ja muutaman kerran vaihtunut henkilökohtainen avustaja olivat valmiita panostamaan Lucaksen opettamiseen joka päivä, jopa lomilla.

Pohdin paljonkin äidin tuskaa ja epätoivoista tietä etsiessään uusia terapiamuotoja, joista voisi olla apua hänen pojalleen. Äidin tuska oli välillä käsin kosketeltavaa. Se huokui jokaisesta sanasta ja teosta, tunnepuolella se otti vallan minustakin ja sai äidin tuskan siirtymään minuunkin. Kuinka kukaan voi jaksaa ja samalla pyörittää perheen arkipäivää?

Vanhemmat päättivät pitkän harkinnan jälkeen yrittää vielä kolmatta lasta. Yritys palkittiin pian uudella raskaudella mutta se päättyi keskenmenoon. Jonkin ajan kuluttua alkoi uusi raskaus ja se päättyi onnellisesti pienen tyttövauvan syntymään. Näin perhe jatkoi eteenpäin ja äiti tunsi syyllisyyttä tyttöjen jäävän vähemmälle, kun Lucas vaati niin paljon aikaa ja energiaa. Rankkuudestaan huolimatta kirja valoi myös toivoa. Kuntoutus toi apua arkeen ja poika kehittyi, hitaasti mutta edistystä tapahtui.

Lucas oppi ajamaan polkupyörällä, laskettelemaan ja puhumaan muutamien sanojen lauseita. Lucas ei koskaan antanut tulla fyysisesti lähelle vaan piti etäisyyttä myös äitiinsä. Kirjan lopussa tunnelma oli hyvin positiivinen ja antoi toivoa paremmasta, koska Lucas pyysi äidin viereensä, aivan lähelle ja siinä he köllöttelivät ukkosen räiskiessä ulkona.

KUNT Essee Pipsa Hiltunen

Kellokosken prinsessa

Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan Kellokosken Prinsessa kertoo Kellokosken mielisairaalassa 1900-luvulla asuneesta Anna Lappalaisesta. Lappalainen kärsi skitsofreniasta sekä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Skitsofreniaan liittyy usein erilaisia harhoja ja Annan harhat olivat harvinaisen voimakkaita. Anna oli todella varma, että hän oli Prinsessa, Englannin kuningashuoneen prinsessa joka oli kaapattu vauvana ja tuotu Suomeen asumaan. Prinsessa eli Kellokoskella täysin suuruusharhansa pauloissa. Mielisairaalan rakennuksia hän piti palatsinaan, sairaalan työntekijät ja muut potilaat saivat erilaisia arvonimiä, lääkäri oli oppilas, joku toinen taas Prinssi Henrik. Prinsessa antoi yli sata arvonimeä eri ihmisille, eikä koskaan unohtanut yhtäkään antamaansa nimeä.

Kellokosken Prinsessa kertoo Anna Lappalaisen elämäntarinan. Lappalainen syntyi vuonna 1896 Kuopiossa. Annan ollessa parivuotias hänen isänsä menehtyi traagisesti ja Annan äiti jäi yksin kolmen pienen lapsen kanssa. Annan lapsuus oli rankka, äiti ei kyennyt hoitamaan kaikkia lapsiaan ja Anna joutui lastenkotiin, kun äiti päätti pitää Annan molemmat veljet kotona. Anna muutti sijaisperheestä toiseen, kunnes pääsi 13-vuotiaana muuttamaan takaisin äitinsä ja veljiensä luokse. Annan ja hänen äitinsä suhde ei koskaan kuitenkaan kehittynyt lämpimäksi ja läheiseksi. Perhe muutti työn perässä Helsinkiin, jossa Anna myöhemmin teki töitä laulajana ja hierojana. Parikymppisenä Anna avioitui Arthur Svedholmin kanssa mutta avioliitto päättyi jo parin vuoden sisällä vuonna 1929. Tästä alkoi Anna sairastuminen ja vuonna 1931 hän joutui sairaalahoitoon Kivelän mielisairaalaan. 1930 -luvulla Anna oli useaan otteeseen sairaalahoidossa ja tuolloin hän sai myös diagnoosikseen skitsofrenian. Hoitojaksojen välissä Anna asui äitinsä kanssa mutta heidän yhteiselonsa ei toiminut, Anna sai usein raivokkaita kohtauksia ja oli pian taas sairaalahoidossa. Vuonna 1933 Anna siirrettiin Lapinlahden sairaalasta Kellokosken mielisairaalaan. Kellokoskella Anna herätti jo alussa huomiota käyttäytymisellään. Hän otti nopeasti roolinsa "palatsinsa" haltijana, hän käski muut käyttämään hänestä nimeä Prinsessa, harvoin hän reagoi, jos joku kutsui häntä Annaksi. Kellokosken palatsissaan Anna piti lauluesityksiä, teki kävelylenkkejä kamarineitonsa kanssa, teki paljon käsitöitä lääkäreille ja hoitajille, ollessaan avohoidossa hän kulki Kellokosken kylällä hieromassa asukkaita ja ansaitsi näin muutaman kolikon.

Annan terveydentila parani ja heikkeni jaksoissa. Talvisin hän oli yleensä huonommassa kunnossa kuin keväisin. Syksyt ja talvet hän viettikin usein hiljaiseloa huoneessaan, kunnes taas keväisin piristyi ja lähti kävelemään kylälle. Anna skitsofreniaa yritettiin parantaa ja helpottaa monin eri tavoin, eri lääkkeillä jotka tulivat 1950-luvulla mutta myös esimerkiksi istuttamalla häneen malaria. Pian kuitenkin huomattiin, että Annan sairaus ei parantunut lukuisista yrityksistä huolimatta.

Annan suuruusharhat pitivät pintansa koko hänen elämänsä ajan. Hän vietti Kellokosken mielisairaalassa 52 vuotta elämästään, vuodesta 1933 vuoteen 1985 saakka jolloin hänet siirrettiin Nikkilän sairaalaan jossa hän vuonna 1988 kuoli 92-vuotiaana.

KUNT Essee Jasna Oinonen

Arman pohjan tähden alla kausi 2 jakso 4

Mielenterveys

Dokumentissa kerrottaan mitkä on mielenterveyden häiriöiden riskitekijät ja ne voi johtuu lapsuudesta (kaltoin kohtelu, hyväksi käyttö tai koulukiusaaminen), köyhyys, avioero ja mitkä ulkoiset tekijät voi vaikuttaa kanssa mielenterveyteen.

Dokumentissa kuvailtiin myös masennusta minkälainen se on ja miltä ihmisestä tuntuu kun kokee masennuksen ja mitä oireita siinä on. Siinä käytiin myös asioita miksi ihminen joutuu psykiatriselle osastolle ja mikä ihmisen tila on silloin kun hän tarvitsee semmoista hoitoa. Ihmisellä on silloin psykoosin oireita ja toimintakyky on huonompi jolloin ei pysty olemaan muualla ja yleensä ihminen ei tiedosta olevansa sairas ja haluaa pois osastolta ja joskus jopa joutuu käyttämään voima keinoja. Osastolla on myös eristyshuone ja lepositeet turvallisuuden vuoksi.

Tässä kuvattiin poikaa joka asuu äitinsä luona ja sairastaa skitsofreniaa ja hän kertoi että hänellä on välillä parempia päiviä ja huonoja. huonoina päivinä hän laittaa musiikin niin kovalle että unohtuu kaikki huonot ajatuksensa. Skitsofreniassa kuulee ja näkee omiaan ja on itse tuhoisia ajatuksia esimerkiksi viiltää ranteet auki, tappaa itsensä.

Mielenterveyden palvelujärjestelmä ei toimi kovin hyvin ja se on monimutkainen prosessi esimerkiksi jos haet terapiaan pitää hankkia erilaisia lääkärintodistuksia ja päätös kelalta jotta kela sen korvaa. Palvelut on todella kalliita ja pitäisi olla semmoisia palveluja joihin ei tarvitse pelätä mennä ja hävetä kun yleensä ihminen leimataan heikoksi jos joutuu hoitoon.

Valitsin tämän dokumentin, kun minua kiinnostaa ihmisen mielenterveys ja kun varmaan tulee työssäkin vastaan näitä asioita ja olen kiinnostunut paljon ihmisen mielenterveydestä ja mistä siinä on kyse. Tästä sain paljon lisätietoa ja uusia ajatuksia.

SAHU Essee Jonna Vartiainen

Prinsessa

 

Vanhempani kertoi että he olivat olleet Tuusulassa kavereiden luona, olivat istuneet taksissa ja taksikuski selitti että kun hän oli ollut pieni poika, heillä oli ollut huonot rappuset kotona niin tämä Prinsessa oli käynyt antamassa leikkiseteleitä pikku pojan (nykyisen taksikuskin) perheelle.

Tämä prinsessa-elokuva perustuu siis tositapahtumiin. Prinsessa oli siis Anna Lappalainen, hän sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä, skitsofreniaa ja hänellä oli voimakkaat harhat. Hän kuvitteli itsensä kuninkaalliseksi Buckinghamin palatsiin. Hänen hallintoalueensa ulottui Kellokosken kylään ja myös sen pankin johtajaan asti, hovi oli joukko potilastovereista.  Kamarineitona toimi Christina Von Heyroth jonka kanssa Prinsessa kerkisi käydä jo Tukholmassa asti.

Hän joutuu mielisairaalahoitoon Kellokoskelle, on ollut muissa hoitokodeissa/sijaiskodeissa. Vastapuolta edustaa, ajanmukaisista hoitomenetelmistä innostunut lääkäri Grotenfelt, joka halusi parantaa Annan harhoistaan, mutta hänen lääkärikollega Lonka mietti, miksei Prinsessa saisi olla Prinsessa, jos hän haluaa olla hän.

Lopulta hänen vain annettiin olla se Prinsessa, joka hän halusi olla. Häntä hoidettiin 1900-luvun mielisairauden hoitomenetelmillä, hän kävi myös lähellä lobotomiaa, joka oli vasta rantautumassa Kellokosken sairaalaan.

Siinä näytettiin sen ajan hoitomuotoja ja että miten hoidettiin skitsofrenia potilasta.

Mielestäni elokuva pisti miettimään sen ajan hoitomenetelmiä, esim. kuumat kylvyt potilaan rauhoittamiseen, tai pakkopaidat. Toisaalta pakkopaidat on muuttunut lepositeisiin, mutta niitäkin vain lääkärin luvalla. Siihen aikaan myös kehitysvammaisia lapsia pidettiin mielisairaina esim. tuossa elokuvassa näkyi Down-lapsia.

Elokuva oli hyvä ja mielenkiintoinen. Elokuva ei ollut vain draamaa, vaan myös komediaa. Prinsessa-elokuva kuvastaa ihmisten hyväksymisestä sellaisena kun he ovat ja erilaisuudesta. 

SAHU Essee Tamara Vedentcova

Minun essee Heli Rintalan kirjasta Liian ihmeellinen maailma: Asperger-ihmiset kertovat.

Olen katsonut lähetystä TV:ssä Asperger-ihmisestä. Se herätti minun kiinnostus, koska minulla on vähän tietoja tästä häiriöstä. Tässä lähetyksessä oli Asperger-nainen, joka kertoi, miten se on vaikea ilmaista omia tunteita. Esimerkiksi, kun hän kertoi toiselle ihmiselle, että hänen isä on kuollut eilen ja sama aikana hän hymyili.

Sen takia halusin tutustumaan ja tutkimaan enemmän Aspergerin oireyhtymää.

Kirjassa kertovat eri-ikäiset Asperger-ihmiset omasta elämästään ja siitä millaista on elää ns. neuronormaaleiden maailmassa. Myös Asperger-lasten vanhemmat kertovat millaista on kasvattaa erityislaatuista lasta ja tukea aikuista lastaan.

Kirjan alussa on selitys, mitä tarkoittaa Aspergerin oireyhtymä.

Aspergerin oireyhtymä on autismin kirjoon kuuluva laaja-alainen, neurologinen kehityshäiriö, jonka syitä ei vielä tarkkaan tunneta. Aspergerin oireyhtymän diagnostisiin kriteereihin kuuluvat vaikeudet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, intensiiviset ja usein hyvin erikoiset kiinnostuksen kohteet (esim. juna-aikataulut) sekä kaavamaiset käyttäytymismallit. Asperger-ihmisillä voi olla vaikeuksia ymmärtää toisten ihmisten tunnetiloja, sanatonta viestintää ja kirjoittamattomia sääntöjä. Asperger-ihmisen voi olla vaikea analysoida, yhdistää ja järjestää aistimuksiaan.

Kirjassa on mielenkiintoisesti kuvattu Aspergerin-ihmisten erityispiirteitä. Esim. Sami oli 4-vuotias, kun hän ensimmäinen kerta näki kuolleen eläimen. Sen jälkeen hän alkoi kiinnostaa elämän ja kuoleman kysymykset. Kuolema on Samin mieltä askarruttava asia. Hän halusi käydä kasteella, liittyä kirkkoon ja mennä rippikoulun heti, kun se oli mahdollista. Toinen esimerkki on Olli. Hänellä oli monta rituaaleja ja pakko-oireitä, kuten esimerkiksi, poika voi mennä nukkumaan mennessään kuulla edelleen äidiltään tietyt sanat järjestyksessä. Viimeinen lause on aina Nähdään aamulla.

Kirjassa on myös tiedot hoidosta ja miten voi auttaa Asperger-ihmisille.

Asperger-lapset käytettävät kommunikoinnin apuna kuvia ja sarjakuvia, sosiaalisten tarinoiden kirjoittamisella voidaan auttaa lasta ja nuorta ymmärtämään, miten toimia eri tilanteissa.

Kuntoutus ja erilaiset terapiat auttavat Asperger-ihmistä jäsentämään kokemuksiaan, ilmaisemaan omia tunteitaan ja tulkitsemaan muiden ihmisten tunteita.

Aspergerin oireyhtymään ei ole olemassa parantavaa lääkehoitoa. Usein esiintyvää ahdistuneisuutta, masentuneisuutta ja impulsiivisuutta voidaan lievittää erilaisilla masennus- ja psyykelääkkeillä. Tavallisesti esiintyviä univaikeuksia voidaan lievittää melatoniinilla.

Mielestäni tämä elämänmakuinen kirja tarjoaa rehellisiä kuvauksia siitä, miltä maailma näyttää ja arki tuntuu, kun elämässä on läsnä Aspergerin oireyhtymä. Mielestäni se on mainio teos antamaan vertaistukea ja lisäämään neuronormaalien ymmärrystä. Sen lukeminen ei olisi pahitteeksi kenellekään.

KTO Essee Anni Kivimäki

Kyllikki Kerola – Lauri, poikani Lauri

 

 

 

Kyllikki Kerolalla on autistinen lapsi, Lauri. Lauri syntyi lokakuussa 1973 Kerolan perheeseen, jossa ennestään oli yksi tytär. Kyllikki kirjoittaa kirjaa Lauri poikani Lauri Laurin kahdeksasta elinvuodesta.

 

Kun Lauri syntyi hänellä ei tunnistettu vielä autistisia piirteitä, kunnes hän kasvoi ja ei kehittynytkään niin kuin normaalit lapset. Eräänä päivänä hän sai kohtauksen, jotka jatkuivat koko Laurin elämän ajan. Niitä ruvettiin tutkimaan, eikä niiden syytä löydetty koskaan. Kohtaukset saattoivat tulla sarjoittain tai yksittäisinä. Kohtauksen aikana hän sinertyi, silmät kääntyivät nurin, hengitys pysähtyi ja koko vartaloa kouristeli. Lauri söi lääkkeitä kouristeluun.

 

Kyllikki kertoo, että Lauria on pitänyt syöttää koko hänen elämänsä ajan. Hän ei myöskään osannut olla siisti, joten joutui myös käyttämään vaippoja. Lauri oppi kävelemään puolitoista vuotiaana, mutta ei oppinut puhumaan kunnolla.

Lauri oli iloinen ja vilkas lapsi, joka tutki kaikkea innoissaan. Hän juoksenteli useasti varpaillaan ympyrää ja rapsutti kädellään vastakkaista olkapäätään. Vanhemmat saivat Laurin huomion laulamalla tuttua laulua, kertomalla tutun lorun tai sanomalla sanan mikä tarkoitti yleensä leikkimistä. Huomion kiinnittäminen tai katsekontaktin löytäminen oli muuten vaikeaa.

                     

Kyllikki ja Lauri kävivät usein sairaaloissa Helsingissä ja Kuopiossa. Siellä hän oli tutkimusjaksoilla, jossa hänen autismisuuttaan tutkittiin. Lauri kävi myös kaksi kertaa parin viikon kestoisella hoitojaksolla Honkalammin keskuslaitoksella. Kyllikki vaihtoi kirjeitse kuulumisia Laurin voinnista ja lääkkeiden toimivuudesta helsinkiläisen lastenlääkärin kanssa.

 

Talvesta -79 lähtien Kyllikki piti Laurille päivittäin ”koulua”. Tämä opetusohjelma laadittiin Honkalammin työntekijöiden kanssa. Se sisälsi yksinkertaisten kuvien katsomisen ja niiden nimeämisen, palikoiden poistaminen laatikosta, pallon ottamisen ja antamisen, erivärisillä kynillä piirtämisen ja rytmillisten laulujen kuuntelemisen. Tämän aikana Lauri oli oppinut keskittymään ja suorittamaan joitakin tehtäviä.

 

Kyllikki synnytti -78 Sampo nimisen pojan. Hän oli terve niin kuin esikoinenkin. Kolmannen lapsen synnyttyä Laurin tilanne ei ollut kehittynyt toivotulla tavalla. Kahdesta lapsesta huolehtiminen oli rankkaa, kun molempia piti hoitaa samalla tavalla esim. syöttää, vaihtaa vaippa, yms.

 

Lauri pääsi lahtelaiseen Sylvia-kotiin, joka osoittautui hyväksi paikaksi Laurille. Hänen vanhemmat luottivat työntekijöihin ja pitivät heidän asiantuntemuksestaan. Lauri meni koeajalle esikoululaiseksi ja aloittaisi seuraavana syksynä ensimmäisellä luokalla. Välimatka oli pitkä, mutta he soittelivat vanhemmille viikoittain. Lomat vietettiin kotona perheen kanssa juhlistaen.

 

Laurin ollessa kahdeksanvuotias Sylvia-kodista soitettiin ja kerrottiin Laurin kuolleen. Myöhemmin ruumiinavauslääkäri kertoi kuoleman johtuneen kohtauksesta. Joulun jälkeen Laurin hautajaiset pidettiin ja hänet haudattiin Rovaniemelle perhehautaan.

Kyllikki toivoo, että kirjan avulla saataisiin kehitysvammaisille oikeuksia ja parempaa palvelua.

 

Mielestäni kirja oli kiinnostava kertomus Laurista ja hänen elämästään. Kirjaa oli helppo lukea. Kirjassa erityisesti oli kiinnostavaa autistisen lapsen elämä. Jäin kaipaamaan parempaa kuvaa Laurista.

 

Kirjasta sain hyviä vinkkejä, joita voin hyödyntää työelämässä. Ennakointi on tosi tärkeää. Siihen sisältyy huonekalujen sopivuuden varmistaminen, siivoaminen, lapsen tarkkailu, pienten esineiden laittaminen piiloon ja niin edelleen.

 

SAHU Essee Joni Soininen

Yksi lensi yli käenpesän

Pääosissa: Jack Nicholson, Danny De Vito, Louise Fletcher, Brad Dourif, William Redfield, Will Sampson, Christopher Lloyd, Scatman Crothers

1975 ensi-iltansa saanut Milos Formanin ohjaama elokuva, joka perustuu Ken Keseyn kirjoittamaan samannimiseen romaaniin.

Randall Patrick McMurphy saapuu mielisairaalaan, jossa halutaan tutkia, onko hän mielisairas. Hän on ollut ennen sinne joutumistaan vankilassa kahdesta pahoinpitelystä ja alaikäisen kanssa makaamisesta. McMurphy on puhdas kapinallinen, joka vastustaa sairaalan ylihoitajan Mildred Ratchedin ajamia traditioita. Suurimmillaan tämä kapinointi johtaa kalastusretkeen, jonne päästäkseen McMurphy varastaa linja-auton ja veneen ja lähtee kalastamaan yhdessä mielisairaalassa tapaamiensa potilaiden kanssa.

Sairaalassa McMurphy tutustuu myös Päällikköön, jättikokoiseen intiaaniin, jota pidetään kuuromykkänä. McMurphy saa kuitenkin tietoonsa Päällikön salaisuuden: hän osaa puhua eikä ole mielenvikainen. He päättävät paeta sairaalasta yhdessä. McMurphy joutuu kokemaan sähköshokkihoidon pikku mellakan jälkeen. Sieltä tullessaan hän esittää täysin lamaantunutta potilasta, mutta vinkkaa silmällään Päällikölle vain näyttelevänsä ennen kuin paljastaa pilailunsa muillekin potilaille ja hoitajille.

Pakoillasta tulee täysi katastrofi. Potilastovereiden pitämien juhlien jälkeen McMurphy saa herätä aamulla ja havaita hoitaja Ratchedin saapuneen osastolle. Kun hoitaja Ratched poistuu, McMurphy ja Päällikkö yrittävät pakoa pihistämänsä avaimen kanssa. Pelonsekainen huuto kuitenkin katkaisee paon, kun käy ilmi, että potilas Billy Bibbit on tappanut itsensä. Hoitaja Ratched on valmis painamaan tapauksen villaisella ja jatkamaan tuttujen traditioiden varassa, jolloin McMurphy hyökkää kuristamaan tätä. McMurphy viedään pois.

Jonkun ajan kuluttua McMurphy tuodaan yöllä takaisin osastolle ja häntä odottamaan jäänyt Päällikkö haluaa paeta. Käy kuitenkin ilmi, että McMurphylle on tehty lobotomia, eikä hän enää ole tietoinen ympäröivästä maailmasta. Päällikkö ei kuitenkaan halua jättää ystäväänsä siihen kuntoon ja tukahduttaa hänet tyynyllä kuoliaaksi. Sitten hän kävelee sairaalan pesuhuoneeseen, nostaa painavan lavuaarin syliinsä, heittää sen ikkunasta avaten pakotien ja pakenee itse.

 

Mielestäni elokuva oli todella hyvä, koskettava ja kertova oman alan näkökulmasta.
McMurphy; väärinymmärretty, hyväsydäminen mutta rikollinen. Elokuvassa tuli paljon esiin mielisairaista ja vanhan ajan laitoshoidosta. Myös lobotomia nähtiin elokuvan lopussa.
Verraten nykyiseen; lääkkeet jaettiin luukusta, hoitajat todella virallisia ja eläminen kuin vankilassa.
 
Mielestäni elokuvaan ei olisi voinut valita parempia näyttelijöitä, sekä vuorosanat että kohtaukset ovat suunniteltu todella hyvin.

KTO Essee Mira Tuhkanen

Päivi Alasalmi – Loistava yksinhuoltajuus

 

”On pakko jaksaa, ja kun jaksaa, se kantaa hedelmää tulevaisuudessa. Yksinhuoltajalla ei ole varaa lyödä hanskoja tiskiin.”

”Vähemmän sanoja, enemmän tekoja.”

 

Päivi Alasalmen Loistava yksinhuoltajuus kirjassa on haastateltu kymmentä eri yksinhuoltajaa, kolmea yksinhuoltajaisää ja seitsemää yksinhuoltajaäitiä. Myös kirjan kirjoittajan tarinoita, vinkkejä ja avustuksia oli oman kokemuksen takaa. Jokaisella heistä oli ihana koskettava ja jännittävä tarina, kuinka heistä tuli, tai he pääsivät yksinhuoltajaksi. Kirjassa kerrotaan mitkä tekijät auttavat heitä pärjäämään ja onnistumaan vanhempina. Kirjassa tuli hyvin esille, minkälaisia yhteiskunnan tarjoamia avustuksia ja vinkkejä on, ja mistä voi hakea tukea henkiseen jaksamiseen.

 

Olen elänyt koko elämäni ajan perheessä, johon kuuluu äiti, isä ja pikkuveli. En ole ikinä ennen kuvitellut elämää, jos jompikumpi vanhemmistani olisi yksinhuoltaja. Luettuani kirjan mietin myös omaa elämääni, jos olisin yksinhuoltajaperheestä. Olisiko elämäni samanlaista? Ei olisi. En välttämättä ikinä olisi saanut hienoa mahdollisuutta harrastaa hieman kalliimpia harrastuksia, ratsastusta sekä moottoriurheilua. En olisi ikinä päässyt asumaan maaseudulle isoon omakotitaloon järven rannalla rakkaan perheeni kanssa. Olen todella iloinen, että perheeseeni kuuluu molemmat vanhempani.

 

Minulla on ystäviä, jotka tulevat yksinhuoltajaperheestä. He ovat kertoneet joskus omasta elämästään, kuinka heillä ei ole esimerkiksi varaa kalliisiin merkkivaatteisiin tai harrastuksiin. Ymmärrän nyt paremmin perheen yksinhuoltajaa, kuinka paljon hän on vastuussa perheestään. Yksinhuoltajasta saattaa tuntua, että hän on epäonnistunut kasvatuksessa, kun lapsella ei ole kaikkea hienouksia toisinkuin lapsen kavereilla saattaa olla. Tämä on väärä ajattelutapa. Yksinhuoltaja kasvattaa aivan varmasti yhtä hyviä ja päteviä lapsia kuin ne vanhemmat, jotka kasvattavat lapsensa yhdessä.

 

Kirjassa tuli esille myöskin yksinhuoltajiin kohdistuvaa syrjintää ja jopa kiusaamista. Yksinhuoltajat saavat kaupungilla, työpaikoilla ja jopa lastensa koulussa kuulla, onko hän pätevä vanhempi tai kuinka hänen lapsella on huonommat harrastukset ja halvemmat vaatteet. Nämä ihmiset ei ymmärrä, kuinka haastavaa ja rankkaa on olla yksinhuoltaja. ”Yksinhuoltajana olo on kuitenkin kuin omaishoitajan työtä, ’hoidokissa’ on kiinni 24 tuntia vuorokaudessa seitsemän päivää viikossa.”

 

Käyn hieman tarkemmin läpi yhtä kertomusta, jossa yksinhuoltajaäiti ottaa lapsensa mukaan, pakkaa matkalaukut ja lähtee Afrikkaan. Kerron tästä kertomuksesta tarkemmin, koska mielestäni se on todella jännittävä lukea, sillä se nostatti sekä vihan että herkät tunteet pintaan. Vihan tunteet aiheutti tarinan mies, sillä hän käyttäytyi todella typerästi perheen äitiä kohtaan. Herkkiä tunteita puolestaan tuli kertomuksen loppupuolella, kun äiti ja lapset olivat viettäneen monia vuosia mahtavasti Afrikassa.

 

Suomalainen nuori nainen lähti Pariisiin työpaikkansa sivukonttorille, ja matkan aikana hän tapasi siellä tulevan miehensä klubilla, jossa kävi paljon kuuluisia taiteilijoita, arkkitehtejä, näyttelijöitä ja muita julkkiksia. Pariskunta asui ensimmäiset seurusteluvuodet Pariisissa, ja naimisiin mennessä he muuttivat Suomeen, Helsinkiin. Ensimmäisen lapsen he saivat muutaman vuoden asuttuaan Suomessa. Pari vuotta he elivät tavallista perhe-elämää, kävivät töissä ja viettivät arkea yhdessä. Ennen toisen lapsen syntymää perheen isä jäi kiinni pettämisestä, nainen ei ollut tottunut siihen eikä tiennyt kuinka suhtautua. Muutama viikko siitä heille syntyi toinen lapsi. Toisen lapsen syntymisestä äiti oli hieman vihoissaan isälle, sillä isää ei kiinnostanut mikään muu kuin oma itse ja työ.

 

Synnytyksen jälkeen isä muuttui kummalliseksi ja alkoi haukkua äitiä. Pian puheet ottivat vallan äidin mielessä ja hänen itsetunto katosi. Isä ei halunnut mitään roolia perheessä, ja lupautui auttamaan vain, jos äidillä oli jokin erityistilanne, ettei pystynyt viemään lapsia hoitoon. Perheen äiti alkoi irtautua suhteesta, ja rupesi tapailemaan toista miestä. Kolmen vuoden jälkeen äiti otti eron, ja haki myöskin yksinhuoltajuutta. Yksinhuoltajuus myönnettiin ja äidille sekä lapsille oli tulossa suuri muutos elämään. Äiti sai työpaikan Afrikasta joten he pakkasivat ja lähtivät kohti uusia seikkailuja.

 

Äidin ja poikien elämä oli paljon parempaa Afrikassa. Heillä oli kokki, sisäkkö, puutarhuri, autonkuljettaja ja vartijat. Äidin työpäivän jälkeen he saivat viettää laatuaikaa yhdessä, eikä aikaa mennyt kotona tehdessä askareita. He asuivat Afrikassa seitsemän vuotta, ja muuttivat takaisin Suomeen, koska vanhempi poika pääsi Helsinkiin IB-lukioon.

 

Mielestäni kirja on todella hyvä ja mielenkiintoinen lukea. Luettuani kirjan minulla oli aivan eri käsitys yksinhuoltajien elämästä kuin ennen kirjan lukemista. Kirjaan on haastateltu myös miespuolisia yksinhuoltajia, joka muutti kokonaan käsitykseni. Olen ajatellut, että naiset ovat parempia yksinhuoltajia, mutta aina se ei pidä paikkaansa. Moni yksinhuoltajaäidin sekä -isän tarina sai minut jopa herkistymään.

SAHU Essee Anna-Maria Turunen

Yksi lensi yli käenpesän

Perustuu Ken Keseyn romaaniin.

Ohjaaja Milos Forman, valmistumisvuosi 1975.

Pääosissa; Jack Nicholson, Danny De Vito, Louise Fletcher, Brad Dourif, William Redfield, Will Sampson, Christopher Lloyd, Scatman Crothers

 

Elokuvan alussa Jack Nicholsonin esittämä kapinallinen ja pikkurikollinen Randall Patrick McMurphy saapuu mielisairaalaan kartoitukseen. McMurphy ei ole mielisairas vaan hiukan virkeämpi ja aktiivisempi kaveri, jonka takia hän joutuu erittäin kylmäkiskoisen ylihoitajan silmätikuksi.

McMurphy ystävystyy potilaiden kanssa ja saa nämä tekemään asioita joita he eivät ole koskaan ennen tehneet. Hän pyörittää myös korttirinkiä pesutiloissa, josta jää kiinni ja pesutilojen käyttöä rajoitetaan.

Mielisairaalassa on myös Päällikkö, jättikokoinen intiaani, jota kaikki pitävät kuuromykkänä. McMurphy on ensimmäinen joka saa kontaktin Päällikköön korispelin yhteydessä, Päällikkö on aivan ylivoimainen pelaaja kokonsa takia.

Potilaat käyvät säännöllisesti läpi ongelmiaan eräänlaisissa potilaskokouksissa, yhdessä ringissä istuen. Monien sattumusten kautta eräs potilaskokouksista päättyy mellakkaan ja McMurphy ja Päällikkö joutuvat sähköshokkihoitoon, ennen hoitoa Päällikkö paljastaa salaisuutensa McMurphylle, hän kuulee ja puhuu!

McMurphy järjestää toisille potilaille myös ikimuistoisen kalastusretken pakenemalla ja varastamalla linja-auton, kyydissä täyslastillinen hulluja, kuten potilaat itseään nimittävät.

Ylihoitajaa McMurphyn tempaukset ja tämän persoona eivät miellytä, hän kohtelee tätä ja muitakin potilaita todella kylmäkiskoisesti ja epäoikeudenmukaisesti sekä manipuloi heitä.

McMurphylle selviää että hän ei välttämättä pääsekään mielisairaalasta helposti vapauteen, ylihoitajan puheilla on suuri vaikutus siihen kuinka kauan hän joutuisi siellä olemaan. Hän päättää paeta Päällikön kanssa, mutta ensin järjestää pakoillan kunniaksi juhlan. Juhlat ovat kosteat ja kaikki potilaat pääsevät niistä osalliseksi. On juomaa ja naisia paikalla.

Aamulla vartijat ja hoitajat tulevat töihin ja löytävät sammuneet juhlijat.

Ylihoitajan reagoinnin takia yksi potilaista päätyy itsemurhaan, jolloin McMurphyn patoutumat ylihoitajaa kohtaan pääsevät valloilleen ja hän yrittää kuristaa hoitajan. Vartijat irroittavat McMurphyn hoitajasta ja vievät pois paikalta. Myöhemmin hänet tuodaan takaisin osastolle. Päällikkö on odottanut McMurphya ja haluaa paeta tämän kanssa, mutta hän huomaa ettei McMurphy enää ole tässä maailmassa, hänelle on tehty lobotomia. Päällikkö tekee ystävälleen viimeisen palveluksen, hän ei halua jättää McMurphya elämään vihanneksena koko loppuiäkseen mielisairaalaan, vaan hän tukehduttaa tämän tyynyllä.

Elokuvan loppukohtaus on koskettava ja upea. Jättikokoinen intiaani astelee pesuhuoneeseen, nostaa satojen kilojen painoisen marmorialtaan ylös, heittää läpi ikkunan ja pakenee juosten vapauteen.

 

Olen nähnyt elokuvan useita kertoja ja joka kerran se on yhtä koskettava. Nyt hoitoalaa opiskellessa se avaa aivan uusia näkökulmia. Potilaat ovat eläneet melkoisessa vankilassa  ja lääkkeenjako on tapahtunut yhdestä luukusta, työasut ovat oikein viralliset, päässä olevia hilkkoja myöten. Yhtäläisyyksiäkin tähän päivään on, sähköshokkihoidot ovat edelleen käytössä. Mutta asia mikä elokuvasta jää olosuhteita ja käytäntöjä enemmän mieleen on täysin empatiakyvytön ja kylmäkiskoinen ylihoitaja, ja tämän suhtautuminen potilaisiin, hän on epäoikeudenmukainen ja kaikki inhimillisyys puuttuu. McMurphy taas on väärinymmärretty kapinallinen, jolla on hyvä sydän, hän on ajautunut joskus tekemään vääriä tekoja mutta hän ei ole paha ihminen, vain väärinymmärretty ja oikeilla apukeinoilla ja tuella hänestä olisi tullut kunnon kansalainen, mutta hän ei saanut mahdollisuutta siihen. Elokuva on myös tarina ystävyydestä, McMurphyn ja Päällikön ystävyys on elämää suurempaa, jonka Päällikkö myös viimeisellä teollaan osoittaa. Elokuva herättää suuria tunteita ilosta suruun, suosittelen katsomaan ehdottomasti.

SAHU Essee Minna Pyykkö

ESSEE ELOKUVASTA VALKOINEN RAIVO                                                                  

Ohjaaja Arto Halonen

Elokuva on tositarina Lauri-pojasta, ja hänen kauttaan muista, jotka ovat koulukiusaamisen ja lapsuudessa koetun trauman yhdistelmän seurauksena täynnä raivoa, mikä voi johtaa kouluampumisiin ja muihin äärimmäisiin väkivallantekoihin.

Lauri oli tavallinen poika, koulussa hiljainen, tunnollinen ja menestyvä. Kotona oli kaikki hyvin ja välit vanhempiin hyvät.

Yhtenä päivänä Laurin tultua koulusta, hän sain kuulla, että hänen isänsä oli jäänyt rekan alle ja kuollut.

Isä oli ollut hyvin menestyvä ja siksi hautajaisissa oli paljon Laurin mielestä outoja vieraita, ihan ulkomailta asti. Se teki hautajaisista epätodellisen tuntuiset.

Isän kuoltua, äiti odotti, että 9-vuotias Lauri ottaisi miehen paikan talossa ja hoitaisi siihen kuuluvat työt ja niin Lauri tekikin, hän ei saanut elää lapsuuttaan vaan joutui pienenä jo vastuuseen ja aikuisen rooliin kotona.

Lauri aloitti uuden koulun, jossa hän oli paras oppilas, hän sai parhaat arvosanat, hän pukeutui hyvin ja oli hyväkäytöksinen. Tämä aiheutti närää muissa oppilaissa ja he alkoivat kiusata ja mollata Lauria.

Lauri kertoi kotona kiusaamisesta äidille, mutta äiti kehotti antaa asian olla ja hyväksyä se. Jonkin ajan kuluttua äiti kuitenkin tuli koululle puhumaan opettajille kiusaamisesta, opettaja olivat hämmentyneitä ja närkästyneitä, ei heidän koulussa semmoista tapahtunut. Opettajien mielestä vika oli Laurissa, joka ärsytti ja provosoi uhallaan ja muiden täytyy puolustautua.

Myös tytöt osallistuivat kiusaamiseen. Lauri ei koskaan lyönyt takaisin, mutta hän tunsi, että hänen sisällään tapahtui jotain.

Kiusaaminen lisääntyi ja rajuuntui vuosivuodelta. Lauri koetti unohtaa kiusaamisen uppotumalla opiskeluun, mikä näkyi koulumenestyksessä, hän oli muita parempi.

Lauria auttoivat jaksamaan eteenpäin luontokuvaus ja pari tärkeää ihmissuhdetta.

Alkoi lukio, kiusaaminen jatkui, vähemmän fyysisenä. Kiusattuna oleminen esti suhteet tyttöihin. Lauri mietti, miten hän selviää. Lauri oli isokokoinen ja olisi milloin vain voittanut kiusaajien johtajan, jolloin muutkin olisivat jättäneet hänet rauhaan, mutta Lauri oli kasvatettu periaatteella ”pahuutta ei kosteta pahuudella, eikä väkivaltaa väkivallalla.” Kiusaajat ihmettelivät, miksi Lauri ei lyö takaisin tai tee vastarintaa, mikä pahensi kiusaamista.

”-Psykologiassa käsiteltiin agressiota ja luulen, että tää on paljo teille vaikeampaa kuin mulle, mä oon luultavasti teille vaan hoitomuoto.”

Ylimielisyys ärsytti kiusaajia. Lauri jatkoi asioiden älyllistämistä, joka teki kiusaajista aseettomia, koska heiltä loppuivat sanat kesken käydä taistelua.

Älyllistäminen johti tunteiden kieltämiseen, joka oli selviytymiskeino.

16-vuotiaana Lauri alkoi saada mieleen kuvia rankaisusta, hän halusi sovitusta tapahtuneelle. Kiusaamisesta kuuluisi rankaista. Mieleen tulivat kidutusfantasiat, hän halusi sietämätöntä kipua kiusaajille.

Epäoikeudenmukaisessa maailmassa Lauri rakastui voimaan, hän halusi saavuttaa ylivertaisuuden Hän kiinnostui raskasteknologiasta, suurituhovoimasta, tykeistä ja singoista. Mielessä liikkui fantasia apokalyptisesta joukkotuhosta.

”-Ajattelin, että menisin johonkin paikkaan ja ampuisin kaikki.”

Lauri teki tarkat suunnitelmat, hankki tietoa erilaisista aseista ja aloitti tarkkuusammunta harrastuksen. Hän oli valmis iskuun.

Koulussa kiusaaminen jatkui. Aina kun Lauria kiusattiin, hän kehitti dissosisaation, jossa mieli irtaantuu ruumiista, hän ei tuntenut mitään ja näin kesti kiusaamisen.

Lauri etääntyi muista, ihmisyydestä. ”On minä ja muut, minä olen ihminen ja muut ovat muita, teko, jonka teen muille, eivät ole ihmisiä.”

Laurilla oli matala kynnys hakea apua koulupsykologilta. Tapaamiset helpottivat oloa, mutta eivät poistaneet perusongelmaa.

Sitten Lauri löysi urheilun. Se oli Laurille tärkeä henkireikä ja vei ajatukset pois joukkomurhasta. Joukkueessa hän tunsi olevansa yksi muista ja koki parhaat tuntemukset ikinä. Lukio oli ohi, taskussa todistus kympin keskiarvolla ja 6 Laudaturia. Suuri taakka putosi Laurin harteilta, hän teki sen, pääsi koulun loppuun ja odotti nyt yliopistoa innolla.

Yliopistossa professorit huomasivat heti, että Lauri oli lahjakas. Hän pääsi tutkimusryhmään ja erkaantui omasta ryhmästä, hänestä tuli professorien ”kultapossu”. Muut opiskelijat olivat kateellisia ja Lauri eristettiin ryhmästä, myös osa professoreista kiusasivat Lauria keksimällä perättömiä juttuja.

Lauri vieraantui omasta lajista, ihmisistä. Lauri ajatteli, ettei pääse tästä eroon ellei oikeus ole hänen omissa käsissään, fantasiat uusiutuivat.

Lauri hakeutui terapiaan, mikä esti toiminnan ja Lauri oppi hallitsemaan fantasioitaan.

Armeijassa Lauri keräsi kaikki miinat ja räjähteet ja halusi räjäytellä ne itse, hän jopa maksoi kavereilleen, että saisi ampua singolla kaikki 6 laukausta. Laurille asetettiin kovapanoskielto. Hän suunnitteli hirmutekoja, miten hän varastaisi miinoja ja räjäyttäisi kaikki. Lauri hakeutui armeijanpsykiatrille ja sai vapautuksen.

Terapia ja alan opiskelu on saanut Laurin ymmärtämään itseään.

On olemassa kahdenlaista raivoa mustaa ja valkoista.

Musta raivo on silmitöntä suuttumusta, jossa sokaistuu ja ei hallitse itseään ja käytöstään. Suurin osa henkirikoksista on tehty impulssitappona, mustan raivon vallassa.

Valkeassa raivossa ei ole hetkellistä impulssia, kiihtymistä vaan henkilö on rauhallinen, analyyttinen. Siinä todetaan tunnekylmästi epäoikeudenmukaisuus, mikä halutaan kostaa.

Mielenterveystyö ei tunne ”valkoinen raivo”-käsitystä. Se liittyy johonkin altistavaan neuropsykologiseen tilaan, kuten post-traumaattinen reaktio, käyttäytymis- ja persoonallisuushäiriö tai hoitamaton ADHD. Valkoinen raivo ei ole synnynäistä. Nämä rauhalliset ja jopa ystävälliset murhaajat voivat auttaa, ja seuraavassa hetkessä kävellä koululle teloittamaan.

Valkoisen raivon voi hallita ja jos sen vie hautaan asti, ei kukaan ole tiennyt sen olemassaolosta.

Kun kiusaamistilanteessa kehitetty dissosiaatio toistuu, ihminen hajoaa henkisesti pirstaleiksi, joka avaa kanavan valkoisen raivon patoutumiselle.

Laurin tapauksessa nämä ajatukset olisi voitu estää, jos jo pienenä isän kuoleman jälkeen olisi tarjottu kriisiapua ja keskusteluapua. Koulukiusaamiseen olisi pitänyt puuttua heti ja tiukemmin. Äidin olisi pitänyt ryhtyä toimeen, eikä hyssytellä asiaa. Jos lapsi kertoo kiusaamisesta, se sanotaan usein aikuiselle, johon luotetaan, jolloin toimintavastuu on hänellä.

Lisäksi isän kuoleman jälkeen, äiti ei olisi saanut odottaa Laurilta sitä, että hän ottaisi miehen paikan talossa, vaan äidin olisi pitänyt antaa pojan olla lapsi ja elää lapsen elämää. Lauri joutui aikuistumaan liian aikaisin.

Hyvä asia on, että Lauri hakeutui itse koulussa ja armeijassa psykiatrin juttusille ja näin esti oman toimintansa hyökkäysten osalta.

KTO Essee Miia Pesonen

940 PÄIVÄÄ ISÄNI MUISTINA

Luin kirjan nimeltä 940 päivää isäni muistina. Kirjan on kirjoittanut helsinkiläinen vapaa toimittaja Hanna Jensen. Teon on Hannan ( kirjailijan ) tosielämään perustuva tarina muistisairauksista, sen hoidosta sekä pohdintaa siitä kuinka vanhemman sairaus vaikuttaa myös läheisten elämään.

Tarina alkaa siitä, kun Hanna huomaa isässään hieman outoja piirteitä. Myöhästelyjä sovituista tapaamisista, kädet ovat alkaneet tärisemään kirjoittaessa, askel on horjuvaa. Lääkärissä käytyään hänelle oli määrätty sen kummemmin tutkimatta propralin nimistä lääkettä, käsien tärinään. Oireet kuitenkin jatkuivat ja lääkkeisiin lisättiin myös trivatril. Viikkojen kuluessa oireet pahenivat, entistä suurempi väsymys vaivasi eikä puhe sujunut entiseen malliin. Vuonna 2009 kesäkuun iltana kaikki kuitenkin muuttui, isä oli löydetty kotinsa käytävältä sekavana, ruoan palaessa pannulla ja savun vallatessa asuntoa.

Osastolle mentyä isää katsomaan alkoi todellisuus valjeta minulle. Käsien vapinat, horjahdukset ja muut oudot oireet olivatkin muistisairauden ensimmäisiä merkkejä. Ajatus muusta kuin vanhuudesta ei ollut tullut minulle edes mieleen. Siinä terveyskeskuksen käytävällä, hoitajan kertoessa tietoja sain kuulla ettei omatoinen ja ahkera isäni pystyisi elämään enää yksin nykyisessä kodissaan. Sittemmin lääkäri selvitti sairauden etenemisestä, lääkityksestä ja vaihtoehtoisista hoitopaikoista. Asuin mahdollisuuksia tutkiessa huomasimme että kunnalliselle puolelle oli pitkät jonot, eikä isäni vielä tarvitsisi koko päivästä hoitoa ja valvontaa. Nyt riittäisi kunhan joku katsoisi hieman perään ja huolehtisi lääkkeistä.

Viikot kuluivat, tuntui ettei sopivaa asuinpaikkaa löytynyt. Kunnes elokuussa, puolen kuun tienoilla saimme viimein paikan Helsingin käpylässä sijaitsevasta senioritalosta. Isälleni oli varattu oma, 42 neliöinen koti. Liikkuminen siellä olisi vapaata, kaksi lämmintä ruokaa päivässä, harrastetoimintaa, hoitajat huolehtivat lääkkeet ja mikä parasta ympärillä naapureita samasta ikäpolvesta. Syksy jatkui. Sen kuluessa olin oppinut hyväksymään isäni sairauden. Kahlannut läpi kaiken mahdollisen tiedon, ottanut selvää lääkkeistä, tehdyistä kokeista ja ymmärtänyt että asiat ovat muuttuneet. Ja muuttuvat paljon lähivuosina.

Keväällä 2010 meille oli muodostunut omat rutiinit. Käytin isän kerran viikkoon kaupassa ja alkossa. Kyllä, alkoholia ei suositella muistisairaalle mutta lasi viiniä illassa ei pahentaisi tätä sairautta. Joka toinen ilta kävimme kahvittelemassa läheisissä kahviloissa, hoidin hänen kotinsa ja kaikki juoksevat asiat. Toukokuussa vietimme isän 75 – vuotissyntymäpäiviä. Kaikki sujui yllättävän hyvin. Hän viihtyi, oli myötämielinen ja energiaa riitti. Neurologikin oli sanonut että hyvä asenne auttaa pitkälle.

Vuosi diagnoosista ( 2010 kesäkuu ) olimme päättäneet myydä isän oman asunnon. Tyhjentäminen kesti yli viikon. Vastaan tuli kasapäin vaatteita, muistoja työmatkoilta, lehti pinoja. Samoihin aikoihin myös sairaus oli edennyt. Hygienia oli kärsinyt eikä suihkuun meno enää ollutkaan mikään päivänselvä asia. Ruokia jäänyt syömättä ja sain kuulla samoja tarinoita uudestaan ja uudestaan. Kuitenkin hänen kuntonsa oli suhteellisen hyvä. Isä pystyi vielä ulkoilla yksin, käymään kampaajalla ja hammaslääkärissä ilman valvontaa. Hoitamaan myös muita pieniä asioita ihan itsenäisesti.

Kesän vaihtuessa syksyyn kävimme taas kerran neurologilla. Syitäkin siihen tietysti oli. Isällä oli alkanut ilmetä pidätysongelmia, unohduksia missä on tai minne oli menossa. Ennen niin sosiaalinen mies ei myöskään enää halunnut oikein lähteä mihinkään tai tavata ketään, fyysinen kunto oli myös huonontunut huomattavasti. Lääkäri kertoi, että alzheimer tauti oli edennyt seuraavaan vaiheeseen. Hän myös halusi vähentää lääkkeitä koska niillä ei tässä vaiheessa sairautta olisi enää vastetta. Toivoin mielessäni tämän piristävän isän vireystilaa.

Lähes vuotta myöhemmin ( elokuu 2011) koitin soittaa isälle. Olin lähdössä töistä ja tarkoitus oli hakea hänet asioille. Isää ei näkynyt ulko-ovella. Hoitajan avustamana pääsin sisälle, hänen kotinsa oli kuitenkin tyhjä. Isä oli lähtenyt käymään iltapäivällä hammaslääkärillä muttei ollutkaan palannut takasin. Poliisille ilmoittamisen jälkeen pystyin vain odottamaan ja sitä odotusta kestikin kauan. Kunnes seuraavana aamuna kello 04.50 sain tiedon, että hänet on löydetty ja kotiutettu senioritalolle. Enää isäni ei siis voisi liikkua ollenkaan yksin.

Joulu tuli nopeasti. Sitä edeltävät viikot olivat olleet vaikeita. Kunto oli huonontunut huomattavasti, hänet oli myös löydetty kotinsa lattialta allensa laskeneena. Hoitajan kanssa olimme varanneet ajan neurologille heti joulun jälkeen. 27.12 oli aika mennä lääkärille. Neurologin mielestä akuutti kunnon romahtaminen vaati tutkimuksia, joten lähdimme sieltä invataksilla kohti Haartmanin sairaalaa. Kokeiden jälkeen jouduin hyvästelemään isän ja jättämään hänet osastolle, tulehdusarvot olivat melkein 300.

Tammikuussa ( 2012) isäni makasi osastolla, jaksoi juuri ja juuri hengittää. Kunto oli romahtanut täysin, liikkuminen ei onnistunut, ruoka ei maistanut ja häntä nesteytettiin. Suurimman osan ajasta hän nukkui eikä puhetta enää tullut. 19.1 lääkäri kertoi tulehdusarvojen vain nousevan antibiooteista huolimatta. Alzheimer oli edennyt viimeiseen vaiheeseen, keho oli antanut periksi ja isäni oli virallisesti saattohoidossa. Tammikuussa 21 päivä puhelimeni alkoi soida 05.50 aikaan. 310 – alkuisesta numerosta tuli puhelu, tiesin mitä oli tapahtunut. Isäni eli hyvän kuoleman.

Kirja oli mielestäni hyvin mielenkiintoinen. Siinä pureuduttiin syvälle alzheimer taudin todellisuuteen ja sen ” voimakkuuteen” .  Oli mukava lukea todellisia kokemuksia ja tuntemuksia siitä mitä tämä sairaus tuo tullessaan. Kirjassa oli myös osoitteita, numeroita ja sähköpostiosoitteita mistä saa apua muistisairauksiin liittyvissä asioissa. Voin todellakin suositella kirjaa ihan vaikka iltalukemiseksi ja ainakin sellaiselle ihmiselle joka kamppailee läheisen muistisairauden kanssa.

KTO Essee Jere Ruokolainen

Kirjannimi: Tumman veden päällä

Kirjailija: Peter Franzen

Kustantaja: Tammi

Ilmestysvuosi 2010

 

Kirja kertoo Peter Franzenin lapsuudesta, jossa keskeisessä roolissa olivat itse Pete, hänen pikku siskonsa Suvi, äitinsä Eeva, isänsä Pertti, biologinen isänsä Kake, sekä mummo ja pappa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1970- luvulle. Pete asuu omakotitalossa perheensä kanssa. Heidän lähellään asuvat Peten mummo ja pappa, joiden luona Pete ja pikkusiskonsa Suvi viettävät paljon aikaa. Peten biologinen isänsä asuu muualla, eikä Pete näe häntä kovinkaan usein. Hän pitää enemmän isähahmonaan äitinsä nykyistä miestä Perttiä. Hän kutsuu häntä myös isäksi.

 

Kirjan alussa kaikki näyttävät olevan mallillaan ja perhe viettää tavallista perhe-elämää. Lapset leikkivät iloisesti ja perhe tekee paljon asioita yhdessä. Lapset pitävät paljon mummon ja papan kanssa puuhailusta, joten he ovatkin paljon myös heidän kanssaan. Välillä lapset sekä äiti joutuvat tekemään yllättäviä vierailuja mummon ja papan luona, kun isä on ottanut hieman vettä väkevämpää. Tällöin rakastavasta ja hyvästä isästä tulee agressiivinen ja arvaamaton. Pelko on tuttu osa koko kirjaa, joka tulee esiin melko usein.

 

Lapset ihmettelivät usein, miksi he lähtevät yllättäen isovanhempien luokse. Pappa kuitenkin usein rupesi heti touhuamaan lasten kanssa, jotta he unohtaisivat oudot sattumukset. Pappa kertoi usein hurjia ja mielenkiintoisia tarinoita, jotka olivat todella lasten mieleen. He myös kävivät usein pellolla olevalla heinäladolla, jossa he mm. pyydystivät hiiriä. Perheen lähipiiri ovat tietoisia heidän ongelmistaan, ja he tarjoavat paljon apua heille, mutta turhaan.

 

Peten oikea isä Kake antoi hienon lahjan 7 vuotta täyttävälle Petelle. Hän sai upouuden polkuauton, joka olikin sekä Peten että hänen kavereidensa mieleen. Kake ei saanut kuitenkaan jäädä juhliin pidemmäksi aikaa, koska Pertti ajoi hänet tiehensä mustasukkaisuuttaan. Pete näki oikeaa isäänsä harvoin, eikä oikein osannut mieltää häntä isäkseen. Hän vierasti häntä, eikä oikein viihtynyt hänen seurassaan.

 

Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä vaikeammaksi perheen tilanne muuttui. Pertti otti yhä enemmän viinaa, sekä käytös muuttui agressiivisemmaksi. Äiti joutui usein hänen kohteekseen, joka joutui kokemaan kovia. Pete ihmetteli miksi äitillä oli mustelmia tai outoja haavoja. Äiti kuitenkaan ei uskaltanut kertoa hänelle, eikä kellekkään muulle mitä todellisuudessa tapahtui. Tällöin isovahanpien luona vierailut myös tihenivät paljon. Perhe saattoikin matkata mummolaan keskellä yötä väkivaltaa pakoon. Kirjan edetessä myös Pete joutui näkemään väkivaltaa äitiään kohtaan, sekä itsekkin pahoinpitelyn uhriksi yritettyään suojella äitiään.

 

Tätä jatkui pitkään, kunnes eräänä päivänä äiti sai tarpeekseen ja haki eroa miehestään. Lapset ja äiti muuttivat pois kotoa. Lapset olivat alkuun hieman hämillään ja surullisia, kun joutuivat muuttamaan pois kotoaan. Tilanne kuitenkin parani nopeasti, kun perheellä oli turvallinen ympäristö, jossa olla. Mummo ja pappa olivat vahvasti perheen tukena, ja he hoitivat myös aktiivisesti lapsia. Perheellä oli raha huolia, kun äiti joutui yksin elättämään perheen.

 

Pertti tulee kuvioihin takaisin. Hän auttaa rahallisesti perhettä, sekä pitää yhteyttä äitiin. Pete ei pidä tästä kuviosta laisinkaan, vaikka isäpuoli vakuuttaakin olevan pahoillaan ja muuttuvansa. Alkuun homma sujuu melko hyvin. He tekevät yhteisiä retkiä ja viettävät aikaa toistensa kanssa. Tämä päättyy kuitenkin melko lyhyeen, kun Pertille rupeaa viina maistumaan. Pertti tulee humalassa rukoilemaan perhettään takaisin. Hän vaikuttaa olevan todella pahoillaan, joten Eeva avaa hänelle oven. Oven auvetessa Pertti ryntää suoraan Eevan kimppuun, ja alkaa häntä läksyttää. Paikalle saapuu Eevan naapuri, joka saa tilanteen rauhoitettua. Tämä tilanne aukaisee Eevan silmät lopullisesti, ja hän tajuaa pysyä erossa Pertistä. Kirja päättyy tähän kohtaukseen.

 

Mielestäni kirja on ihan lukemisen arvoinen. Tämä luku kokemus ei kuitenkaan saanut ihoa kananlihalle. Kirjan tarina kuitenkin on mielenkiintoinen. Kirja oli välillä hieman jopa surullista ja rankkaa luettavaa, koska kirjassa on paljon väkivaltaa ja pelkoa, jota ei todellakaan haluaisi lasten kokevan. 

KTO Essee Tiina Immonen

Kun kolmesta tulee neljä

 

Kirjoittajat                           Taina Laajasalo ja Silja Salmi

 

Silja Salmi on psykologi, theraplay-terapeutti ja työskentelee perheneuvolassa sekä Taina Laajasalo on psykologi, psykologian tohtori ja työskentelee tutkijana sekä psykologina lasten ja perheiden parissa.

 

Kun kolmesta tulee neljä -kirja on tarkoitettu oppaaksi toisen lapsen saaville perheille. Kirja on saanut alkunsa kirjoittajien omasta elämästä ja kokemuksesta. Kirja kertoo millainen kasvuprosessi ja haaste perheitä odottaa, kun perheeseen syntyy toinen pienokainen. Kirjassa on myös ajatuksia äideiltä ja isiltä, joiden elämä mullistui perheen lisäyksen myötä.

 

Valitsin kirjan sen takia, että aihe on itselleni läheinen. Lasten kanssa tasapainoileminen silloin, kun perheeseen syntyy vauva tuo haasteita. Mietin kirjaa lukiessani lasteni välistä toimintaa ja yhteistä kasvuprosessia.

 

Kirjassa käsitellään ensimmäisenä sitä, milloin on oikea aika hankkia esikoiselle sisarus ja missä ikävaiheessa sisarus ottaa uuden tulokkaan helpoiten vastaan. Olen itse todennut, että yhtä ja oikeaa vastausta tähän ei ole. Vaikka lasten ikäero olisi kuusi vuotta jolloin esikoinen on itsenäinen kouluikäinen tai kolme vuotta jolloin esikoinen on vielä leikki-ikävaiheessa ja kaipaa vielä päivittäisissä toiminnoissaan apua ja neuvoa. Lapsen maailma muuttuu kovasti ikävaiheesta huolimatta. Esikoista on tärkeää huomioida jo raskausvaiheessa. Kertoa hänelle mitä äidin mahassa tapahtuu. Kaikki lapsen tunteet on otettava vakavasti ja ne on vanhemman hyväksyttävä. Kirjassa korostetaan leikin ja lukemisen merkitystä esikoisen kehitykselle valmistautua uuteen perheenjäseneen. Mielikuvitusleikit auttavat pelkojen ja kielteisten odotusten käsittelemisessä. Kun uusi tulokas syntyy ja esikoinen huomaa, että ei ole ainut jakamassa vanhempien huomioita syntyy tunteiden myllerrystä. Esikoisen reaktioon vaikuttavat monet tekijät ja sopeutuminen ottaa aikansa. Todennäköisesti esikoinen on ylpeä sisaruksestaan ja iloinen että saa olla vanhin lapsi perheessä, mutta ehkä juuri se, että joutuu jakamaan vanhempien huomion, jonkun muun kanssa tekee asian vaikeaksi käsitellä. Kaikki on uutta ja vie aikaa ennen kuin lapsi käsittää tilanteen. Esikoista kannattaa huomioida samalla kun uutta perheenjäsentä hoivaa. Ottaa mukaan vaipan ja vaatteiden vaihtoon, kylpyhetkiin. On omakohtaista kokemusta, että uuden perheenjäsenen tuleminen perheeseen vähentää leikkiaikaa esikoisen kanssa. Mutta kahdenkeskinen aika vanhempien kanssa on myös tärkeää esikoiselle. Hänelle täytyy tulla tunne, että hän on myös tärkeä. ”Vanhemman lapsen osallistuminen vauvan hoitoon on yhteydessä sisarustenmyöhempään hyvään suhteeseen.” (s.83).

 

Kirjassa käsitellään perheen uupumusta ja arjessa jaksamista. Kun uusi perheenjäsen muuttaa perheen arkea, vanhempien on tasapainoiltava kahden tarvitsevan lapsen välillä. Toisen lapsen synnyttyä mahdollisuuksia levätä on entistä vähemmän. Tällöin tulee arjen uupumusta, tätä kannattaa itsessään kuunnella. On todettu, että pienten lasten vanhemmat haluavat selvitä yksin kaikesta ja avun ottaminen vastaan on heidän mielestään väärin. Tallaisesta ajattelumallista meidän pitäisi päästä pois. ”Usein äidin, isän tai muiden läheisten voi olla vaikeaa erottaa normaalia pikkulapsiperheen uupumusta hoitoa vaativasta masennuksesta. Karkeana erottelevana tekijänä voidaan pitää sitä, että tavallinen väsymys lähtee pois nukkumalla, mutta masennukseen kuuluva väsymys ei.” (s. 68). 

 

Kun uusiperheenjäsen kasvaa ja lähtee liikkeelle, hänestä tulee sisarusten kanssa leikkivä yksilö. Leikin ja vuorovaikutuksen lisääntyessä sisarusten välille syntyy konflikteja. Nahinointi, tappelu ja kaikki ristiriidat sisarusten välillä antavat mahdollisuuden näyttää tunteita, pitää puoliaan ja puolustaa oikeuksiaan. On hyvä muistaa, että vaikka näitä ristiriitatilanteita syntyy päivittäin ovat ne myös sisarusten rakkauden osoituksia toisilleen. Sisarusten yhteinen toiminta ja konfliktit luovat sosiaalisia taitoja joita jo pieni pikkulapsi-iässä oleva lapsi harjoittelee. Omien oikeuksien puolustaminen lähtee sisarusten kanssa leikkimisestä ja nahinoinnista. Lasten sosiaaliset taidot karttuvat kotona perheen kesken eri tavalla, kuin esimerkiksi päivähoidossa. Päivähoidossa lapsi noudattaa sääntöjä ja kotona hän voi tuoda tunteensa esille niin hyvässä kuin pahassa.

 

Kirjan yhtenä kohtana on täydellinen vanhemmuus ja äitiys. Nykyisin vanhemmuudessa pyritään olemaan täydellinen ja ylisuorittamiseen arjessa. Ei voi olettaa, että toinen lapsi ei ole samanlainen kuin ensimmäinen. Vanhemmalla voi olla odotuksia, että sama arki jatkuu ja samat tavat säilyvät toisen lapsen tultua. Mutta voi olla, että uusi vauva ei yksinkertaisesti viihdykään kantoliinassa niin kuin esikoinen tai nukkuma järjestystä täytyy muuttaa arjen sujuvuuden takaamiseksi. ”Turvallinen, ennustettava ja vastuullinen vanhempi on riittävän hyvä äiti tai isä lapselleen.” (s. 96). Yhtenä kirjan lukuna on aikuisten oma aika ei vanhempina vaan puolisoina. Jokainen meistä haluaa olla hyvä puoliso ja vanhempi. Aina tämä ei onnistu yhtä aikaa. Lapset vaativat aikaa ja se on poissa toiselta aikuiselta. Mutta kun muistamme kirjan sanat: ” Vanhemmat rakastavat toisiaan voivat lapsetkin hyvin. Lapset oppivat, että läheisten kanssa voi riidellä, vihastua ja suuttua mutta myös pyytää anteeksi ja sopia.” (s.145).

 

Kirjassa käsitellään myös lasten mustasukkaisuutta ja temperamenttia. Esikoinen voi tuntea jäävänsä ulkopuolelle. Asiat jotka on tehty aikaisemmin äidin kanssa eivät enää onnistu, kun uusi perheenjäsen vaatii ensin huomioita eikä hän voi odottaa. Mustasukkaisuus ilmenee lapsen eri kehitysvaiheissa eri tavalla. Tärkeää on, että lapsi saa vanhemmiltaan huomiota olipa missä kehitysvaiheessa tahansa. Kirjassa annetaan vinkkejä joilla voi käsitellä mustasukkaisuutta. Mustasukkaisuus tuo sisarusten välille kinastelua ja riitoja mutta se on normaalia kasvua ja kehitystä. Vanhempien on vaikea toimia riitatilanteissa, puuttuako vai ei. Kirja painottaa, että pienet sisarukset tarvitsevat aikuisen apua selvittelyssä. Heillä ei ole kykyä ratkaista ongelma niin, että se ei olisi epäreilu toista kohtaan. Lapsille luo turvaa perheen yhteiset säännöt, joita kaikki noudattavat. Vanhempien on muistettava kehua lasta silloin kun hän tekee oikein ja leikkii sopuisasti toisten kanssa. Samassa perheessä olevat lapset voivat olla erilaisia, ympäristö ja kasvatus muokkaa temperamenttia. Sisarusten erilaiset temperamentit voivat olla haaste vuorovaikutukselle sisarusten välillä sekä vanhempien ja lasten välillä. Vanhempien on hyvä muistaa, että sisaruksia ei saa vertailla keskenään tai asettaa toista parempaan asemaan.  

 

Kirjassa on käytetty ihanasti tavallisten perheiden kokemuksia ja arjenkertomuksia. Teokseen on lisätty tutkimustietoa ja viitteitä monimuotoisiin lähteisiin. Kirjan selkokielisyys vei mukanaan ja teki mieli vain jatkaa lukemista. Kirja antoi paljon ajattelemisen aihetta lapsiperhearkeen liittyen. Kirjan takakannessa on seuraavat kysymykset. Mitä perheessä tapahtuu, kun toinen lapsi syntyy? Voiko molempia lapsia rakastaa yhtä paljon? Mitä tehdä, kun mustasukkainen esikoinen haluaa heittää vauvan vessanpönttöön? Miten vaalia parisuhdetta ja saada uudenlainen arki rullaamaan? Mikäli näihin haluat vastauksen, lue kirja kokonaan.