Kirjaessee Laura Toivanen

Kun kaikki onkin toisin

 

Jokaiselle sattuu varmasti elämänsä aikana jokin mielialaa horjuttava kokemus. Toisille niitä sattuu useampiakin. Joskus kyse on terveydestä; omasta tai läheisen terveydestä. Joskus voidaan käydä hyvinkin lähellä elämän ja kuoleman rajaa. Mikä siinä tilanteessa on tärkeintä? Mitä silloin tarvitaan? Silloin tarvitaan tukea. Se on siinä tilanteessa tärkeintä. Jos haluaa auttaa toista, täytyy itse olla kunnossa. Kuinka isä voi tukea poikaansa, jos ei itse ole vahvimmillaan? Mistä isä voi saada apua, jotta voi itse olla avuksi? Miten hän jaksaa?

Tällaisia ajatuksia minussa herätti Tero Järvisen kirjoittama kirja, Kolhittu. Se on päiväkirja isän ajatuksista, kun hänen oma poikansa sairastuu syöpään. Kirja kertoo, miltä isästä tuntuu olla isä ja mikä on vanhempien rooli, kun oma lapsi on vakavasti sairas. Kirja alkaa vuoden 2007 keväästä. Isoveljellä on ollut outoja vatsakipuja, jonka takia hän on käynyt lääkärissä. Mitään ei ole löydetty ensimmäisistä laboratoriokokeista. Koulustakin on etsitty syytä, mutta mikään ei viittaa koulusta aiheutuvaan stressiin. Kaikki näyttäisi olevan hyvin 7-vuotiaan pojan elämässä. Pitkäperjantaina kaikki kuitenkin muuttuu. Laboratoriokokeista näkyy, että tulehdusarvo on koholla ja vatsa on kipeä ja painellessa se tuntuu kovalta. He lähtevät Seinäjoen keskussairaalaan lisätutkimuksiin. Keskussairaalassa isoveljelle tehdään vatsan ultraäänitutkimus, josta selviää, että vatsassa on kasvain. Matka jatkuu Tampereen yliopistolliseen sairaalaan, lasten poliklinikalle. Siitä alkaa kirjan tapahtumat, melkein 1,5 vuotta kestävä taistelu syöpää vastaan.

Kun oma läheinen sairastuu, unohtaa sitä välillä pitää huolta myös itsestään. Kaikki voimat menevät läheisen tukemiseen ja auttamiseen. Usein mies on perheen pää ja olettaa, että suurin vastuu on hänellä ja hänen täytyy pitää huolta kaikista. Siksipä Kolhittu  pistääkin miettimään, kuinka kirjoitta on jaksanut pitää huolta sekä sairaasta lapsestaan että vaimostaan, 4-vuotiaasta pojastaan, 7 kuukauden ikäisestä tyttärestään ja itsestään. Kuinka hän on jaksanut paneutua sairaan poikansa hoitoon, vaikka hänestä on välillä varmasti tuntunut siltä, että hän itse tarvitsee hoitoa. Mistä siinä tilanteessa löytää voimia, jotta ei luovuta. Kuinka isän voi saada ymmärtämään, ettei hänen tarvitse yksin pitää huolta kaikista ja ettei kaikki ole hänen vastuullaan.

Kirjassa pojan hoidossa mukana olivat molemmat vanhemmat. Kun toinen oli sairaalassa, toinen lepäsi. Se on varmasti helpottanut isän taakkaa. Kirjoittajaa on varmasti helpottanut myös se, että hän kirjoittanut päiväkirjaa. Joskus on helpompi purkaa ajatukset paperille kuin sanoa ne ääneen. Päiväkirja on kuin näkymätön ihminen, jolle voi kertoa kaiken ja jonka jaksamisesta ei tarvitse huolehtia. Mukana heidän elämässään oli myös mummut, jotka pitivät huolta nuoremmista lapsista, kun vanhemmat olivat sairaalassa. Heiltä on varmasti myös saatu tukea. Töissä joustettiin ja isä sai sairaslomaa pojan hoitamista varten.

Myös hoitohenkilökunnan tehtävänä on tukea pientä potilasta, mutta myös vanhempia. On tärkeää, että potilaan hoidossa kiinnitämme huomiota myös omaisten jaksamiseen. Oli potilas sitten aikuinen tai lapsi. Lapset usein viihtyvät ja saavat muuta ajateltavaa, sillä esimerkiksi sairaalassa lastenosastolla on pelejä, videoita ja kirjoja. Lapset sopeutuvat nopeasti ja he ovat sisukkaita ja uskaltavat sanoa, kun tarvitsevat apua. Mutta kuinka vanhemmat sopeutuvat. Heidän on helppo sanoa, että he pärjäävät, vaikka oikeasti he huutavat hiljaa apua.

Mielestäni kirjassa kerrottiin hienoja asioita, kuinka omaisia voi tukea. Omaisille oli varattuna sairaalan lähellä olevasta kerrostalosta asuntoja, tilapäisiksi kodeiksi sairaalajaksoja varten. Näin omaiset voivat olla koko ajan lähellä sairasta läheistään, kuten kirjassa vanhemmat lastaan. Kotijaksoille he saivat kotihoitajan avustamaan pojan hoidossa. Pojan koulunkäynnistäkään heidän ei tarvinnut huolehtia, sillä sairaalassa oli sairaalakoulu. Vanhemmille annettiin myös mahdollisuus käydä juttelemassa psykologin kanssa.

Omaisia voisi auttaa myös se, että vaikka yhdessä lääkärin tai omaishoitajan kanssa listattaisiin asiat, mitkä pelottavat tai mietityttävät vanhempia. Sitten ne asiat käytäisiin läpi yhdessä. Asiat voisi kirjoittaa myös ylös, jotta vanhemmat voisivat palata niihin myöhemmin. Näin vanhemmat saisivat tyhjentää ajatuksensa. Näin voisi tehdä myös potilaan kohdalla ja kun kyseessä on lapsi, niin vaikka leikin kautta. Varmasti näin tehdäänkin jossain määrin, mutta tuollaisissa tilanteissa puheet menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Siksi paperille kirjoittaminen auttaisi, sillä samoihin asioihin voisi vielä palata ja muistella, että noinhan se menikin.

Mutta aina ympäristön apukaan ei auta kaikessa. Käytännönasiat ovat tietenkin kunnossa, mutta entä vanhempien psyyke. Kukaan, joka ei ole itse kokenut ei voi tietää, miltä vanhemmista tuntuu. Edes psykologi ei voi sanoa tietävänsä vanhempien tuntemuksia. Hän on vain mahdollisesti kohdannut samassa tilanteessa olevia vanhempia, mutta ei itse tilannetta. Usein mukaan tulee myös itsesyytökset ja ajatukset, olisiko jotain voinut tehdä toisin. Jatkuva alamäki tuhoaa myös uskon tulevasta ylämäestä. Pian ihminen on umpikujassa. Kaikkialla on pimeää.

Luulen, että ainakin kirjassa isän psyyke oli pahiten uhattuna. Hänellä ei ollut ketään kelle puhua ja purkaa ajatuksia. Lapset pystyivät puhumaan äidille, sillä äiti on yleensä läheisempi lapsiensa kanssa, kun täytyy puhua kipeistä ja aroista asioista. Äiti taas purkaa ajatuksiaan miehelleen eli lasten isälle. Mutta kelle isä purkaa ajatuksiaan. Kirjassa isällä oli vain päiväkirja. Eihän mies nyt voi mennä kertomaan pelkojaan vaimolleen, vaimohan murtuisi täysin. Miehenhän täytyy tukea ja antaa toivoa. Mutta näin asian ei pitäisi olla. Se ei ole kellekään hyväksi. Lopulta isä romahtaa ja sitten kukaan ei jaksa. Se on kuin korttitalo. Jos yksi kortti ei saa muilta korteilta tukea, koko talo romahtaa.

Näin on myös perheen kohdalla. Koko perheen täytyy pitää yhtä ja puhua tunteistaan, myös miehen. Hän ei saa pelätä, että vaimo ei jaksa eikä vaimo saa olettaa miehensä kestävän kaiken. Heidän pitää keskustella, mikä kumpaakin pelottaa ja olla toistensa tukena. Yhdessä he jaksavat tukea myös lapsiaan ja pysyvät itse vahvana.

Asioista puhumisen olisi hyvä jatkua myös taistelun jälkeen eli tässä tilanteessa isoveljen parannuttua. Arvot ja näkemykset asioita kohtaan ovat muuttuneet ja niistä olisi hyvä puhua. Myös pelko sairauden uusiutumisesta herättää ajatuksia. Puhuminen auttaa myös ymmärtämään, kuinka vahvaksi ihminen muuttuu tuollaisen kokemuksen jälkeen. Sen jälkeen sitä uskoo selviytyvänsä mistä tahansa. Mikään ei tunnu enää voittamattomalta.

Puhuminen on tärkeää jokaisessa tilanteessa. Se on paras tuki asiassa kuin asiassa. Kun ajatuksen sanoo ääneen, sen ymmärtää paremmin. Ilman puhumista hyvin pienestäkin asiasta tulee suuren suuri, voittamaton, möykky.

Kirjaessee Esa Kirjavainen

"Huh,Huh mihinkäs se perjantai oikein hävisi."

 

Ystäväni Katrin elämä muuttui täysin hänen äitinsä sairastuttua Alzheimerin tautiin. Taudin edettyä hänen äitinsä nukkui pois joulukuussa 2003.

 

Ensimmäiset huomiot sairaudesta ja äiti Salmen poikkeavasta käytöksestä tulivat naapureilta ja vihdoin poliisilta.Tuolloin äiti asui Savonrannalla ja Katri Miehensä kanssa Helsingissä.

 

Alzheimerin tauti on omaisen sairaus, jonka olen sairastanut alusta loppuun saakka,sanoo Pitkät jäähyväiset kirjan kirjoittanut Katri sanoo.

 

Äidin sairauden ensimmäiset vaiheet oireilivat monella tavalla.Milloin katosi tiskiharja, rahapussi tai nepparit aamutakista.Epäilyksen kohteena olivat naapurit, ja äiti vaihtoikin kirjan mukaan asuntoa nopeaan tahtiin. Joskus äidin siskon vierailut saivat televisiosta värit ja säädöt katoamaan nitropurkista puhumattakaan.

 

Osattomaksi tavaroiden tai rahojen katoamisesta ei jäänyt myöskään tytär Katri. Hänen olikin vaikea syytöksiä ymmärtää, vaikka tiesikin ne sairaudesta johtuviksi.

 

Tauti on äidissä, mutta minä oireilen. Koko minun elämäni täyttää äidin sanomiset ja tekemiset ja tekemättä jättämiset,Katri sanoo kirjassaan.

 

Tekipä äiti rikosilmoituksen naapurin rouvastakin, kun kahvikupit ja rahat katosivat. Äiti oli jopa käynyt käsiksi tähän rouvaan, ja uhannut poliisilla jos ei saa varastettuja tavaroita takaisin.

 

Tauti eteni ja Katri näki Eila siskonsa kanssa ainoana vaihtoehtona,että äiti muuttaa Katrin ja hänen miehensä Paavon luo Helsinkiin.

 

Näin jatkui jonkun aikaa,mutta väistämättä läheni se hetki, jolloin äiti olisi laitoshuollon tarpeessa.

 

Äiti sanoi itse sairastavansa Alzheimerin tautia, mutta ei osannut yhdistää sitä rahapussin ,tai aamutakin nappien katoamiseen pohtii Katri.

 

Kirjassa tulee myös hyvin esille millaisia haasteita sairastunut omainen tuo parisuhteeseen,ja työssäkäymiseen sekä arjen pyörittämiseen.

 

Olen saanut tutustua kirjan kirjoittaneeseen Katriin ja hänen mieheensä AA-yhteisön kautta,ja meistä on tullut minun raitistumisen kautta hyvin läheisiä ystäviä.

 

Valinta läheisen sairastuttua vakavasti,hoitaako kotona,vai ottaako apua ulkopuolelta on varmasti hyvin vaikea asia. Olen oman elämäni lähipiirien kautta päässyt seuraamaan tätä asiaa hyvinkin läheltä,ja oma mielipiteeni asiasta on se että kotona asuminen tiettyyn pisteeseen saakka on hyvä vaihtoehto,mutta olen myös törmännyt tapaukseen, jossa hoitaja ja hoidettava on väsyneet niin,että molemmat on jouduttu siirtämään laitoshoitoon.

 

Ehkäpä pitkäään parisuhteessa eläneet ikäihmiset voisivat miettiä niinä hyvinä päivinä kun elämiseen ei tarvita vielä ulkopuolista apua,miten asia sitten järjestetään kun elämä alkaa olla ehtoopuolella.

 

Monasti nämä asiat kuitenkin jäävät omaisten kontolle,ja varsinkin jos lapsia on enemmän kuin yksi,niin kompromissiin pääseminen tämän asian suhteen voi muodostua haasteelliseksi.

 

 

Tähän loppuun kevennykseksi,vaikka kirjan luettuani koin että tähän aiheeseen ei leikinlasku sovi,mutta sain Katrilta tekstin jonka tähän lainaan hänen luvallaan.Ymmärsin näin että tämä on hänen kynästään lähtöisin,ja julkaistu joskus alan lehdessä.

 

ITTVH:n oireet(Iän Tuoma Tarkkaivaisuuden Vajaus-Häiriö)

Näin se ilmenee:

 

Päätän pestä autoni.

Lähtiessäni kohti autotallia huomaan eteisen pöydällä postia

 

Päätän selata postin läpi ennen kuin menen pesemään autoa.

Tarkistan myös puhelimen vieressä olevat postiin menevät kutsukortit.

 

Laitan auton avaimet pöydälle ja rypistän roskapostin roskskoriin joka on pöydän alla.

 

Silloin huomaan roskakorin olevan täynnä.

Niinpä päätän laittaa kutsut takaisin pöydälle ja käydä tyhjentämässaä roskakorin.

 

Mutta sitten tajusinkin,että kun kerran olen viemässä roskia ulos ja roskalaatikko sattuu olemaan lähellä postilaatikkoa,voin aivan hyvin ensin laittaa kutsuihin postimerkit, ja viedä ne samalla laatikkoon.

 

Otanpostimerkkikuoren esiin ja huomaan, että jäljellä on vain yksi postimerkki.

 

Lisää postimerkkejä on pöytälaatikossa työhuoneessani, joten lähden kohti työpöytääni,jonka päällä huomaan kokistölkin,jota olin ollut juomassa.

 

Jotta en merkejä etsiessäni kaataisi kokista pitkin pöytää, siirrän sen hieman syrjään.

 

Huomaan että kokis on kokis on alkanut lämmetä ja päätän viedä sen jääkaappiin.

 

Matkalla jääkaapille huomaan ikkunalla kukan,joka kaipaa pikaista kastelua.

 

Laitan kokiksen ikkunalaudalle ja huomaan lukulasini,joita olen etsinyt koko aamun.

 

Ajattelen, että on varminta viedä lasit työpydälleni heti sen jälkeen kun olen kastellut kukan.

 

Lasken lasit takaisin ikkunalaudalle ja menen täyttämään kastelukannun kun siinä samassa huomaan TV:n kaukosäätimen.

 

Jpku on jättänyt sen keittiönpöydälle.

 

Tajuan,että illalla katsellessani telkkaria tarvitsen kaukosäädintä,mutta todennäköisesti en muista,että se on keittiön pöydällä,joten päätän viedä sen oikealle paikalleen kunhan vain ensin kastelen kukat.

 

Kaadan vähän vettä kukalle, mutta suurinosa läikkyy lattialle,joten laitan kaukosäätimen takaisin keittiön pöydälle ja haen pyyhkeitä jolla kuivaan läikyttämäni veden.

 

Matkalla liinavaatekaapille yritän muistaa mitä olin tekemässä. Päivän lopuksi: Autoa ei ole pesty, kutsujs ei ole postitettu,roskista ei ole tyhjennetty,lämmin kokis on edelleen ikkunalaudalla,kukkia ei ole kasteltu,postimerkkejä on edelleen vain yksi,en löydö television kaukosäädintä saatikka sitten lasejani,enkä muista minne olen laittanut auton avaimet

 

Miettiessäni,miksi mitään hommaa ei ole hoidettu tänään,olen todella hämmentynyt,sillä olen ollut kiireinen koko päivän ja olen todella väsynyt.

 

Ymmärrän että tämä on vakava ongelma ja aion hankkia apua,mutta ensin tarkistan sähköpostini..........

 

Tee minulle palvelus, jookos? Lähetä tämä viesti eteenpäin kaikille tutuillesi,sillä minä en muista keille tämä on lähetetty.

 

ÄLÄ NAURA! Jos et vielä tunnistanutitseäsi niin voit olla varma,että sekin päivä tulee.........ehkä nopeammin kuin arvaatkaan!

 

VANHENEMINEN ON PAKOLLISTA

AIKUISTUMINEN ON VAPAAEHTOISTA

ITSELLEEN NAURAMINEN ON TERAPEUTTISTA!

 

 

 

Lähteet: Pitkät jäähyväiset:

               Katri Ahola

 

                Kopijyvä Oy Jyväskylä v.2006

 

                 Lähi Lehti v.2006

Esa Kirjavainen

 

Kirjaessee Tanja Turunen

 

                                                       ISÄNI ALZHAIMER

Kirjan on kirjoittanut Leena Sinisalo 2003.

 Omien kokemusten pohjalta kirjoitettu kirja alzheimerin taudin kanssa elävästä perheestä, omaishoitajan, sekä läheisten näkökulmasta. Kirja on kirjoitettu muistiinpanoista ja muistoista, jotka ovat helpottaneet surua ja pelkoa matkan varrella.

Kirjan päähenkilöitä ovat sairastuneen tytär, kirjoittaja Leena, sairastunut isä Einari, vaimo Helli, kirjoittajan sisko Marjukka ,sekä kirjoittajan puoliso Jouko.

Ensimmäinen merkki jota he hämmästelivät, kun saattoivat linja-autolle kirjoittajan siskoa, ei isä enää muistanut kuka autoon nousi ja että eivätkö he menekkään perässä. He järkyttyivät ja hämmentyivät, mitä tämä on?

 Muistamattomuutta oli ollut jo aiemmin, mutta tämä pysäytti heidät. Kaikki ei ole kunnossa. Isä halusi tehdä kovasti kotona kaikenlaisia askareita, mutta ohjeet eivät enää menneet perille. Sattui ja tapahtui kaikenlaista, mitä ei voinut ymmärtää, kun oli annettu  erittäin yksinkertaiset ohjeet juuri ennen aloittamista.

 Meilahdessa kallokuvauksessa todettiin alkava alzheimer, heistä tuntui hyvältä saada epäilyksiin ja tapahtumiin syy. Lääkäriltä ei kuitenkaan saatu selkeää vastausta jatkotoimenpiteisiin, eikä oikeastaan mihinkään, että mitäs nyt tapahtuu. He jäivät asian kanssa ihan yksin.

 Äiti soitteli päivittäin tyttärelleen, että et sinä usko mitä se isä taas teki, ja sitä rataa.

 Isä pääsi mukaan testiryhmään, jossa kokeiltiin uutta lääkettä alzheimeriin. Kerran viikossa oli kokoontuminen. Lääkettä jouduttiin vaihtamaan, kun tuli hankalia sydänoireita.

 Näitä oireita hänellä oli ollut nuorenpanakin, nelikymppisenä todettiin sydänlaajentuma. Tässä kohtaa lääkärin pyynnöstä, isä lopetti tupakanpolton.

 Isä joutui olemaan välillä sairaalassa, kun oli huonompia kausia. Erään hoitojakson päättyessä Meilahdessa, isälle saatiin jatkopaikka Katriinan sairaalasta. Oli luvassa helpotusta, ainakin vähäksi aikaa.

 Leenan perhe pystyi tässä kohtaa viettämään loman Kanarialla, joka tuli tarpeeseen. Sisar huolehti tämän ajan isästä ja äidistäkin, joka oli yksin kotona.

 Pian matkan jälkeen sairaalassa katsottiin, että isä pärjää kotona, vaikka hoitajana on sairas ja huononäköinen vaimo.

 Alkoi taas raskas aika, Leena yritti jakaa hoitoa ja vastuuta äidinsä kanssa. Piti isää luonansa, että äiti saisi levättyä.

 Sitten löytyi taas uusi paikka isälle, Myyrinkoti. Taas helpotti, vaikka isä ei kovin mielissään ratkaisusta ollut, sitä ei vaan tässä vaiheessa voinut enää huomioida. Täällä ollessaan isä itki aina, kun Leena lähti pois hänen luotaan.

 Vaihteeksi isä passitettiin taas kotiin, mutta tässä vaiheessa äiti oli niin huonossa kunnossa, että tarvitsi hoitoa ja valvontaa. Niinpä Leena alkoi ohjata ja opastaa isää yksinelämiseen, mutta se ei enää onnistunut. Lääkkeet jäi ottamatta, vaikka kuinka opettelivat. Ruoatkin happanivat jääkaappiin, vaikka isä väitti syöneensä.

 Alkoi sinnikäs hoitopaikan etsiminen. Eräskin vastaus oli, että täytyy ensin kolme kertaa eksyä ja löytyä, vasta sitten on mahdollisuus paikkaan. Todella törkeää, entäs jos henkilöä ei enää löydetä elävänä?

 Kotipalvelu saatiin järjestettyä, joka kävi aamulla ja päivällä. Loput oli tyttären hoidettavana.

 Leenalla oli myös itsellään kiireinen ja haastava aika, työnsä parissa musiikinopettajana. Samana keväänä poikansa kirjoitti ylioppilaaksi, sekä isä sai lopultakin pysyvän paikan Hakunilan palvelutalosta.

Kirja sijoittuu Etelä-Suomeen 1990-luvulle ja kertoo isän sairastumisesta.

  Sairaus on alkanut pienestä unohtelusta, edeten vakavampaan, esimerkiksi paikkojen unohtelemiseen. Ja miten vaikuttanut perheeseen.

Sairaus on ollut vaikea tunnistaa ja hyväksyä, isä on vaikeaa saada tutkimuksiin ja hyäksymään diagnoosi. Taudista ei ole paljon tietoa, eikä sopivaa hoitopaikkaa tahdo löytyä. Oma aika ja jaksaminen tahtoo olla vaikeaa, kun molemmat vanhemmat on ”vahdittavissa”. Vaimokin väsyy miehensä sairauteen, sekä jatkuviin huono unisiin öihin.Kirjoittaja pohtii paljon omaa jaksamistaan, sekä valintojaan vanhempiensa parhaaksi.

Mitä sanoa sairastuneelle, antaako luulla asian omalla tavallaan, vai kertoako totuus muistamattomuudesta. Miten kertoa, että jotain on nyt vialla. Äitikin sairastaa, eikä haluaisi häntä  enempää rasittaa ikävillä huomioilla isästä. Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

Kirjan loppupuolella molemmat vanhemmat ovat huonossa kunnossa, he tarvitsevat todella paljon tyttärensä apua. Samaan aikaan tytär koettaa pyörittää omaa elämäänsä, työtä, perhettä, lapset ja koti. Kirjoittajan sisar asuu kauenpana ja on enemmän henkisellä puolella tukemassa, ei pääse kovin usein fyysisesti paikalle.

Kirjassa käsitellään paljon vanhempien kuolemaa edeltäviä paria vuotta. Hän kertoo myös muistoja heidän elämän varrelta, aina omasta lapsuudestaan lähtien. Näin kirjoittaessaan, pääsee lukija jotenkin syvemmin tutustumaan heidän perheeseensä.

Lopussa kirja nostatti tunteita pintaan, kun käsiteltiin läheisen ihmisen kuolemaa ja elämää surun kanssa. Eikähän elämä siihen pääty, on vaan jatkettava eteenpäin. Välillä on hyviä hetkiä, mutta elämässä tulee eteen taas uusia suruja. Elämä kulkee vuoristorataa, ylä ja alamäkiä on. Leena käsittelee kirjassaan myös miehensä kuolemaa, joka tulee melko pian vanhempien kuoleman jälkeen.

Halusin lukea kirjan muistisairaudesta,  kiinnostuin tästä kirjasta, koska tämä on niin läheltä sairautta ja omaisen näkökulmasta.

Tästä kirjasta lukija voi saada vinkkejä muistisairaan kanssa toimimiseen, ihan arkisiin asioihin ja omaiselle tämä voi olla erittäin hyvää vertaistukea.

Lähihoitajaopiskelijan näkövinkkelistä olisin toivonut enemmän vaikeista tilanteista kuvauksia, ihan konkreettisia esimerkkejä, mitä sanottiin /tehtiin.Toki kirjan sairastuneella isällä tauti oli melko helppo loppuun saakka, jos nyt näin voi sanoa. Tauti ei siis aiheuttanut agressiivisuutta, eikä oikeastaan luonnetta muuttanut.

Kirja on kirjoitettu 1990, joten tietoa sairaudesta on paljon enemmän nykyisin saatavilla, mikä varmasti helpottaa. Ei koe jäävänsä niin yksin asioiden kanssa. Tietyt asiat eivät kuitenkaan koskaan muutu,  kirjassa asiat esitetään valoisasti, sekä myönteisesti. Positiivista ajattelua pitäisi nykyisin tuoda paljon enemmän esiin, sillä on niin paljon hyviä vaikutuksia.

Kirja oli helposti luettavaa tekstiä ja kirjoitettu mukavasti, välillä menneisyyttä muistellen. Lämminhenkinen kuvaus, vaikeasta sairaudesta. Asioihin suhtaudutaan huumorin siivittämänä.

Perheen tuki välittyy ja on helpompi työstää asioita, kun perhe on tukena.

 Kirjoittaja käyttää vuosien ajan paljon aikaa vanhempiensa huolenpitoon, ihailen ja kunnioitan sitä tosi paljon. Toivon että voisin toimia itse samalla tavalla, jos elämässä eteen tulee läheiselle vakava sairaus.

Kaikki päättyy kauniisti ja tunteekkaasti. Molemmat vanhemmat kuolevat, samaan aikaan toisistaan tietämättä ja diagnoosikin on sama.

 Kirjoittaja toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa ja ryhtyy vapaaehtoistyöntekijäksi muistisairaiden pariin. Loppuun on kerätty tietoa ja paikkoja joista on apua  sairastuneille ja omaisille.

Työkyky uhattuna

Riitta Hankonen kirjoittaa artikkelissaan Työkyky uhattuna (Tehy 1/2012) työntekijöiden uupumisesta työssä ja miten esimies voi vaikuttaa asiaan.

Liiallinen työskentely väsyttää, mutta esimies voi tulkita väsymyksen johtuvan ikääntymisestä. Työskenneltäessä ei tule välttämättä ajatelleeksi, että kyseessä on epävirallinen työnjako. Hankosen mukaan on olemassa virallista, sekä epävirallista työnjakoa. Jo paljon töitä tehneelle työntekijälle voi kertyä paljon töitä myös siksi, koska asiakkaat asioivat hänen kanssaan mielellään.

Väsymys ei ole vain vanhempien työntekijöiden ongelma, sitä esiintyy myös nuoremmilla työntekijöillä. Nuoret eivät välttämättä tunnista väsymyksen merkkejä ajoissa. Avun pyytäminenkin voit tuntua vaikealta. Liian kovat odotukset voivat olla osasyynä uupumiselle.

Ammatillinen kasvu nuorten kohdalla vaarantuu, jos heidän täytyy kantaa vastuuta hänelle liian vaativista asioista ja työtehtävistä. Tällöin voi muodostua ns. näennäiskompetenssi, eli kykyä selviytyä jostakin tilanteesta ilman ongelman ratkaisua. On lähiesimiehen vastuulla, ettei kokemattomalle työntekijälle anneta liian vaativia työtehtäviä. Lähiesimiehen tehtävänä on myös seurata, miten hänen työntekijänsä selviytyvät työstään, eikä työ ole vaarana heidän terveydelleen.

Kun esimies tuntee työntekijät hyvin, on helpompi ottaa puheeksi mm. työkykyongelmat, kuin jos esimies ei tuntisi työntekijöitään kunnolla. Työyhteisössä voidaan keskenään miettiä työkykyasioita, mutta esimies ottaa asian kuitenkin puheeksi ja tarjoaa tarvittaessa tukea. Ikääntyvien työkykyyn vaikuttaa paljolti se, että esimies on tukena ja kohtelu on oikeudenmukaista.

Hyvällä esimiehellä on hyvät välit työntekijöidensä kanssa. Kokematon esimies voi hyödyntää työntekijöiden kokemusta.

 

Lähde: Hankonen Riitta, 2012: Työkyky uhattuna. Tehy 1/2012. s.66

Tiia Pietarinen

 

Vanhemman vankeus lisää lapsen riskiä mielenterveyden ongelmiin

Mirja Karlsson kirjoittaa artikkelissaan Vanhemman vankeus lisää lapsen riskiä mielenterveyden ongelmiin (Tesso nro 8, 2013) että lapsilla joiden toinen vanhemmista on joutunut vankilaan, on huomattu enemmän mielenterveyden poikkeavuuksia. Hoidon puute, sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat sekä hajonneet kiintymyssuhteet ja leimautuminen ovat todettu olevan yhteydessä mielenterveysongelmien riskiin lapsilla.

Vanhemmat ovat arvioineet, että 21 prosentilla alle 11-vuotiaista ja neljänneksellä yli 11-vuotiaista on selviä ongelmia suhteissa muihin saman ikäisiin, keskittymiskyvyssä, käyttäytymisessä ja tunteissa. Suomalaisessa tutkimuksessa on huomattu että, varsinkin pojilla on suuri riski rikollisuuteen sekä perheiden toimeentulo on varsin pieni, kun toinen vanhemmista on vankilassa. Eurooppalaisessa tutkimuksessa vankien lapsista 90% oli isä vankilassa. Tutkimuksen mukaan lapset voivat huonommin kuin muut lapset, koska he eivät saa minkäänlaista tukea siihen suruun, kun vanhempi on joutunut vankilaan.  Ruotsissa lapset ovat itse kertoneet, että tarvitsisivat eniten henkistä tukea ja toiseksi eniten apua koulun käynnissä. Tutkimuksessa lapsilta on kysytty myös miten voisi parantaa vanhemman tapaamista. Eniten toiveita tuli että, olisi lyhyempi matka vankilaan, henkilökunta olisi kiltimpää, vanhemmalle enemmän lomaa ja paremmat vierailupaikat. Suomessa vankiloihin on tulossa lisää semmoisia tapaamistiloja missä lapsi voi koskettaa vanhempaansa.

 

Lähde:

Karlsson, Mirja 2013: Vanhemman vankeus lisää lapsen riskiä mielenterveyden ongelmiin. Tesso 8/2013. S.14.


Meri Ikonen

 

Kun minulla ei ollut mitään, räp-musa kolahti

Ellen Tuomaala kirjoittaa artikkelissaan Kun minulla ei ollut mitään, räp-musa kolahti (Mielenterveys 2/2014) musiikin voimasta nuoren elämässä. Linda-Marian perheeseen kuului äiti ja isä, mutta isä häipyi Linda-Marian ollessa 2-vuotias. Sen jälkeen he tapasivat vain hyvin harvoin. Nykyään Linda-Marian isällä on uusia lapsia eikä ole kiinnostunut Linda-Marian elämästä. Linda-Marian äiti oli masentunut eikä aina pystynyt huolehtimaan hänestä, silloin Linda-Marian mummo huolehti. Linda-Maria oppi varhain. Hän kirjoitti ensimmäiset biisinsä 4-vuotiaana. Hän oli koulukiusattu ja opettajien silmätikku. 11-vuotiaana Linda-Maria sairastui anoreksiaan. Linda-Marian täytettyä 15, hän rupesi käyttämään päihteitä silloisen poikaystävänsä kanssa. Kaikki karkasi täysin käsistä.

Linda-Maria osallistui kuitenkin räppikouluun, jossa ohjaajana toimi Pyhimys. Uusivuosi koitti ja silloin Linda-Marian poikaystävä pahoinpiteli häntä monta tuntia. Siitä alkoi Linda-Marian päihteetön elämä ja hän alkoi työstämään levyään Pyhimyksen kanssa. Biiseissään Linda-Maria puhuu avoimesti narkkariaikojen tapahtumista.

Lähde:
Tuomaala, Ellen 2014: Kun minulla ei ollut mitään, räp-musa kolahti. Mielenterveys 2/2014. 4-7.

Piia Kananen

 

 

Ben Furman ja Tapani Ahola kirjoittavat teoksessaan Työpaikan hyvä henki ja kuinka se tehdään, (2007) työpaikan hyvästä ryhmähengestä ja siitä kuinka se saadaan aikaan.

Hyvä ryhmähenki luodaan arvostamalla muita ryhmän jäseniä ja heidän ammattitaitoaan. Pyytämällä apua ja neuvoa ongelmatilanteissa, koska henkilö keneltä pyydät apua/neuvoa tulee tunne, että arvostat hänen ammattitaitoaan.

On tärkeää saada runsaasti myönteistä palautetta, mutta se on tärkeää keneltä myönteisen palautteen saa. Meille on tärkeää saada palautetta sellaisilta ihmisiltä, joita itse arvostamme kuten esim. esimieheltä tai perheenjäseniltä. Myös työkavereiden mielipide on tärkeä.

On tärkeää arvostaa itsekin omaa työtään, mutta se saattaa olla vaikeaa, jos ei ole tunnetta että muut arvostavat sitä työtä mitä tekee.

On olemassa monta tapaa kertoa ihmiselle, että arvostaa hänen työtään. Asian voi sanoa suoraan, osoittaa kiinnostusta hänen työstään, kysyä neuvoa erityisesti hänen erityisosaamisalueilta, kysyä hänen mielipidettään ja kertoa hyödyistä mitä on saanut häneltä. Myönteisen palautteen kuulee mieluiten kaikkien kuullen.

Myönteistä palautetta on vaikea joskus ottaa vastaan. On kolme tapaa ottaa myönteistä palautetta vastaan: Ei ota ollenkaan palautetta vastaan, ottaa palautteen kiitollisena vastaan, ottaa palautteen vastaan ja laittaa sen eteenpäin

Koska myönteisen palautteen vastaanottaminen on vaikeaa, niin kannattaa kokeilla keinoa, että pyytää luvan palautteen antamiseen. Palautteen antaminen on helpompaa kun siihen on pyytänyt luvan.

Positiivista palautetta harvoin pyydetään suoraan, vaikka siinä ei ole mitään pahaa. Positiivinen palaute kysytään yleensä kierrellen.

Kerjätty palaute ei tunnu aina aidolta, koska sitä pyydetään.

 

Lähde:
Ahola Tapani ja Furman Ben 2007: Työpaikan hyvä henki ja kuinka se tehdään. Arvostus s. 19 – 28. Tammi, Helsinki.

Eleonoora Muikku ja Nita Tolonen

 

Aina vieraana

Riitta Hankonen kirjoittaa artikkelissaan Aina vieraana, (Tehy 1/2015) lähihoitaja Maj-Britt Tverinistä ja hänen työstään perheessä, jossa on trakeostooman kautta hengittävä pieni lapsi.

Maj-Britt työskentelee yhdeksän kuukauden ikäisen Topias pojan omahoitajana, Topiaksen kotona.

Topiaksen äänihuulet ovat halvaantuneet, mikä estää ilman liikkumisen nenän ja suun kautta keuhkoihin, poika hengittää trakeostooman eli hengitystieavanteen kautta.

Topiakselle puhkesi äskettäin epilepsia, ensimmäinen kohtaus tuli yöllä. Maj-Britt huomasi saturaatiomittarista, että pulssi kohosi korkeaksi. Topias vaikutti poissaolevalta ja hänen silmänsä harittivat. Kohtauksia voi tulla päivittäin.

Maj-Brittin työnantaja on lasten kotisairaanhoidon yksikkö. Pitkäaikaissairaiden lasten hoitajat ovat lähi- ja lastenhoitajia, hoito räätälöidään kullekin perheelle sopivaksi ja se on perheille maksutonta.

Hoitajan läsnäolo vaikuttaa koko perheeseen. ”Tärkeintä on muistaa, että tämä on koko perheen koti, eikä vieraan ihmisen päästäminen perheen arkeen ole helppoa. Tarvittaessa väistyn ja annan tilaa vanhemmille” kertoo Maj-Britt Tverin. Kaikille toisen kotona työskenteleminen ei sovi, mutta Maj-Britt viihtyy. Parhaimmillaan työ on itsenäistä, pahimmillaan yksinäistä, hetkittäin jopa tylsää. ”Jonkin verran voin suunnitella työtä etukäteen, mutta jos Topiasta ei huvita tai perheellä on muita suunnitelmia, suunnitelmat saavat odottaa.” Maj-Britt kertoo.

 

Lähde:

Hankonen, Riitta 2015: Aina vieraana. Tehy 1/2015. 14 - 19.

Eleonoora Muikku

 

 

Omin avuin

Kinestetiikka

Ulla Ojala kirjoittaa artikkelissaan Omin avuin (Tehy 1/2015) kinestetiikan merkityksestä hoitoalalla. Kinestetiikan avulla pyritään parantamaan potilaan toimintakykyä ja keventämään hoitajan työtä. Sillä tuetaan kuntoutusta ja ylläpidetään toimintakykyä, koska perusajatuksena on käyttää potilaan tai asiakkaan voimavaroja hyödyksi. Vanhus menettää nopeasti pitkäaikaishoitolaitoksissa jäljellä olevan toimintakykynsä, jos päivittäiset toiminnot tehdään hänen puolestaan.

Kinestetiikassa sanallisella vuorovaikutuksella on tärkeä rooli. Puhutaan aktivoivilla ilmaisuilla, esimerkiksi ei mennä syöttämään, vaan avustamaan ruokailussa . Sanallisen vuorovaikutuksen lisäksi kehollisen vuorovaikutuksen rooli on tärkeä. Näiden avulla potilas voi luottaa enemmän hoitajaansa. Hoitaja seuraa avustettavan liikeratoja tutustuessaan häneen ja auttaa häntä liikkumaan jäljellä olevia voimavaroja hyödyntäen.

Oulunkylän kuntoutussairaalassa Helsingissä kinestetiikkaa käytetään hyödyksi päivittäisissä toiminnoissa. Siellä potilaina on akuutin sairauden, leikkauksen tai vamman jälkeisiä kuntoutujia. Kinestetiikkaan Oulunkylässä alettiin kouluttautua vuonna 2011. Puolet hoitohenkilökunnasta on käynyt kinestetiikan nelipäiväisen peruskurssin ja osa hoitajista myös kolmipäiväisen syventävän kurssin. Kuntoutusesimies Mia Pietilä toimii tarvittaessa tukihenkilönä tutor-koulutuksen käyneenä. Myös uudet työntekijät, kesätyöntekijät ja määräaikaiset työntekijät perehdytettiin viime kesänä kinestetiikkaan, jotta potilaat ja asiakkaat voivat toimia totuttuun tapaan.

Kinestetiikasta on huomattu olevan hyötyä monessa kohtaa. Työn kuormittavuus vähentyy ja avustettavat säilyttävät omatoimisuutensa ja asento- ja kehontuntemuksensa. Monet potilaat ja asiakkaat kokevat miellyttävämpänä vain yhden hoitajan läsnäolon. Kinestetiikan avulla yksi hoitaja voi pärjätä tilanteessa, jossa aikaisemmin olisi tarvinnut kolme hoitajaa. Hoitajat ovat rohkaistuneet kokeilemaan apuvälineinä yllättäviäkin esineitä, kuten kirjoja, Ojala kirjoittaa. Potilaiden onnistumisen kokemukset ovat palkitsevia myös hoitajille.

Kinestetiikan kehittivät 30 vuotta sitten yhdysvaltalaiset käyttäytymistieteilijät Lenny Maietta ja Frank Hatch, kertoo Ojala. Nykyään kinestetiikkaa käytetään laajasti Keski-Euroopan saksankielisissä maissa ja Pohjois-Italiassa. Suomessa kinestetiikkaa käytetään pääasiassa vanhusten ja vammaisten kanssa, mutta kursseille voi osallistua myös omaishoitajat.

Suomessa kinestetiikkaa kouluttaa kinestetiikkayhdistyksen puheenjohtaja Virpi Hantikainen yhdessä 13 muun kouluttajan kanssa. Hantikainen työskentelee Sveitsissä tutkijana St Gallenin ammattikorkeakoulussa, sekä vetää erilaisia kehittämisprojekteja Suomessa ja Sveitsissä. Suomessa kinestetiikkakoulutuksen on käynyt noin 6000 hoitajaa ja fysioterapeuttia. Tulevaisuudessa tavoitteena on saada kinestetiikka terveysalan opintosuunnitelmiin  Suomessa, kertoo Ojala. Toiveissa on myös suomenkielinen kinestetiikan oppikirja.

Lähde:
Ojala, Ulla 2015: Omin avuin. Tehy 1/2015. 40–43.

Ruut Lohtander

---

Lääkärit ilman rajoja

Irma Heiskanen-Haarala kirjoittaa artikkelissaan Piian maailma (Tehy 1/2012) työskentelystä Lääkärit ilman rajoja -järjestössä.

 

Piia Laitiainen asui 15-vuotiaaksi ulkomailla, hän syntyi Perussa ja on asunut mm. Tokiossa, Pariisissa ja Brysselissä. Piian äiti on suomalainen, hän työskenteli Suomen kiertävänä suurlähettiläänä Afganistanissa vuonna 2002–005 ja Piian isäpuoli on ranskalainen diplomaatti.

 

”Työssä joutuu olemaan epämukavuusalueella. ”Ei voi osata kaikkea eikä pelastaa koko maailmaa ja liian herkkä ei saa olla, jotta pystyy tekemään työnsä” Piia kertoo.

 

Piia valmistui sairaanhoitajaksi vuonna 2007 ja lähti humanitaariseen työhön Lääkärit ilman rajoja -järjestön (MSF) kautta. Piia on parhaillaan Etiopiassa Somalian rajan tuntumassa uudella pakolaisleirillä. Toissa keväänä Piia työskenteli Haitin maanjäristyksen jälkeen Port-au-Princessa puolitoista kuukautta, jonka jälkeen hän matkusti Afrikkaan Malawiin. Viime talvena Piia työskenteli Tšadissa koleran torjumiseksi ja aliravitsemuksen korjaamiseksi, jonka jälkeen kaksi kuukautta rokotuskampanjassa Kongon demokraattisessa tasavallassa.

 

Piia valitsi ammatin sen perusteella, että koulutuksella pääsee töihin myös ulkomaille. ”Sairaanhoitajan ammatti on kiitollinen. On helppoa tulla ja mennä ja aina riittää töitä kotimaassakin. Tehtävään voi sitoutua niin pitkäksi aikaa kuin haluaa” Piia kertoo.

 

Toiminta katastrofialueilla on hyvin konkreettista ihmisten pelastamista. Nuori sairaanhoitajakin saa paljon vastuuta. ”Kova vastuu ei stressaa. Kun tekee parhaansa, se riittää” –Piia kertoo.

 

 

Lähde:
Heiskanen-Haarala, Irma 2012: Piian maailma. Tehy 1/2012. 49-51.

Julia Turunen

Työpaikka ei ole terapiahuone

Liisa Uusiniitty kirjoittaa artikkelissaan Työpaikka ei ole terapiahuone (Super, 9/2009) että omat asiat tulisi jättää kotiin eikä viedä niitä työpaikalle.

Liisa Uusiniitty oli parikymppisenä töissä toimistossa. Hänen työkaverinsa kertoivat omista seksiasioistaan sekä omista perhesuhteistaan, joista Liisa ei olisi välittänyt kuulla puoliakaan. Organisaatiokonsultti Jalmari Heikkonen tietää parinkymmenen vuoden kokemuksella, että tunteet kuohuttavat työpaikalla.

Heikkonen korostaa, että työpaikalle tullaan töihin eikä terapiaan. Ihmisiä ei velvoiteta selvittelemään tunteitaan, eikä työtovereiden yksityisasioiden miettimiseen tuhlata työenergiaa. Mikäli ei voi pitää tunteitaan kurissa on mentävä ammattiauttajan luo, sillä jokaista ei voi kiinnostaa toisten yksityisasiat.

On hyvä olla suora ja avoin heti alusta lähtien ja terveydenhuoltoalalla varsinkin pitäisi ymmärtää, milloin puhuminen liukuu terapian puolelle. Pahana työilmapiirin nakertajana Heikkonen pitää juoruilua ja poissaolevan työtoverin mollaamista. Työpaikoilla myös rakastutaan, mutta asianomaisten on Heikkosen mukaan huolehdittava, ettei se häiritse muiden työntekoa.

Jos työpaikalla on mahdollista edetä urallaan, kannattaa tarkkaan miettiä, mitä sellaista kertoo itsestään, mikä ei liity työhön. Tiettyjen ihmisten kanssa alkaa vaistomaisesti puhua enemmän omista asioistaan, toisten kanssa taas puhua työasioistaan. Kahvitaukojen puheenaiheillakin on sääntönsä. Puheet jäävät taukohuoneeseen, sillä osastolla ei ole tapana levitellä asioita.

 

Lähde:
Uusiniitty, Liisa 2009: Työpaikka ei ole terapiahuone. Super 9/2009. 10–13.

Julia Turunen ja Anni Saastamoinen

 

Verkkolukutaito ja tietokoneen käyttö PISA-tutkimuksessa 2009

Koulujen tieto- sekä viestintäteknologian resurssit sekä niiden käyttö ovat puhuttaneet Suomessa jo kauan. Pisa-tutkimuksissa on todettu, että oppilaat käyttävät tieto- ja viestintäteknologiaa vapaa-ajallaan selvästi monipuolisemmin ja runsaammin kuin koulussa. Opetussuunnitelmassa syyslukukaudelle 2016 pyritään teknologiaa ottamaan enemmän käyttöön. Tekstissä on sellaisia ilmauksia kuten ”voidaan hyödyntää internetin sisältöä”, ”erilaisia tekstejä internetistä” ja ”osaa ohjelmoida ohjelman graafisessa ohjelmointiympäristössä'', mutta millaiset ovat lähtökohdat kotona ja kouluissa ryhtyä integroimaan tieto- sekä viestintäteknologiaa?

Teknologisoituminen näkyy joka paikassa ja tietokone ja internetyhteys löytyvät melkein jokaisesta suomalaiskodista. Pisa 2012 -tutkimuksessa oppilailta kyseltiin mitä laitteita he käyttävät kotona ja koulussa. Suomalaiset oppilaat käyttävät eniten kannettavia tietokoneita kotona ja koulussa perinteisiä pöytäkoneita. Tablettitietokoneita käytti 14 % 15-vuotiaista kotona ja kouluissa 3 %. Vastaajista 99,8 % ilmoitti, että heillä on kotonaan ainakin yksi tietokone. Puolet suomalaisista nuorista ilmoitti aloittaneensa tietokoneen käytön 6-vuotiaana tai nuorempana. Kymmeneen ikävuoteen mennessä yhdeksän kymmenestä nuoresta oli käyttänyt tietokonetta. Tilanne oli sama Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa. Useiden tietokoneiden lisäksi kodeista löytyy myös useampia kännyköitä ja yleensä niissäkin on internetyhteys. Nämä älypuhelimet toimivat myös kannettavina soittimina ja niitä voi käyttää lähes samalla tavalla kuin tietokoneita. Tulostimet ovat enemmän käytössä koulussa kuin kotona.

Nuorten tietokoneen käyttö vapaa-ajalla mielletään usein mm. pelaamiseksi, nettisurffailuksi sekä kavereiden kanssa viestittelyksi. Tällainen netin käyttö on erittäin tyypillistä nuorille. Internetin viikoittainen käyttö on lisääntynyt verrattuna vuoden 2009 PISA-arviointiin. Suomessa ainakin kerran viikossa sähköpostia käyttävien osuus on vähentynyt 7 % ja vähintään kerran viikossa käyttävien määrä 18 %. Aktiivisesti virtuaaliyhteisöihin, mm. Facebookiin osallistuvia on Suomessa 31 % enemmän kuin vuonna 2009. Vuonna 2012 suomalaisista 15-vuotiaista 60 % käytti jotakin sosiaalisen median palvelua päivittäin. Älypuhelimella viestittely on yhtä helppoa kuin tietokoneellakin. Nuoret pitävät verkkoa tärkeänä sosiaalisen yhteydenpidon välineenä, mutta viestittely yms. tapahtuu eri palvelujen ja sovellusten kautta. Sosiaalisissa yhteisöissä viestittely tapahtuu isommissa ryhmissä kuin chatissa tai s-postissa. Kansainvälisessä vertailussa myös yksinpelaajien määrä on vähentynyt, kun taas yhteispelaamisen määrä on vähän lisääntynyt. Suomessa aktiivisesti pelaavien määrä oli lisääntynyt vähän kummassakin ryhmässä.

Virolaiset oppilaat olivat kansainvälisessä tietokoneen käytössä aktiivisimpia surffailemaan netissä huvikseen ja chattailemaan. Huvikseen surffailua Suomessa puolet oppilaista ilmoitti tekevänsä päivittäin ja se oli yleistä kaikissa maissa. Tanskalaiset olivat aktiivisimpia osallistujia virtuaaliyhteisöissä. Tšekkiläiset taas latasivat aktiivisimmin netistä musiikkia, pelejä ja ohjelmia, sekä hakivat käytännön tietoa. Eniten uutisia luettiin Islannissa. Aktiivisimmat pelaajat olivat Serbiassa. Jordanialaiset julkaisivat aktiivisimmin omaa tuotantoaan. Aktiivisimpia tietokoneen viihdekäyttäjiä olivat Tšekkiläiset ja Virolaiset, kun huomioidaan käytön useus sekä monipuolisuus. Vähiten viihdekäyttöä oli Japanissa, Koreassa ja Meksikossa. Sosioekonominen tausta vaikuttaa joissain maissa merkittävästi. Esimerkiksi Meksikossa parhaimmassa sosioekonomisessa asemassa olevien kotien lapset harrastivat tietokoneen huvikäyttöä OECD:n keskiarvoa enemmän, kun taas alimpaan sosioekonomiseen luokkaan kuuluvilla lapsilla käyttö oli hyvin vähäistä tai sitä ei ollut ollenkaan, kertoo PISA-tutkimus. Suomessa taas sosioekonominen tausta ei vaikuttanut tietokoneen käyttöön.

Paljon keskustelua on herättänyt itsetuotetun sisällön jakaminen. Siihen liittyy monia ongelmia, mutta se voi auttaa nuorta myös oman identiteetin rakentamisessa. Oman sisällön lataaminen on lisääntynyt koko ajan muun muassa Facebookin käytön lisääntymisen myötä. Oletettavasti rohkeus kasvaa, mitä useampi ystävä tekee sitä. Toistaiseksi oman tuotannon jakaminen on Suomessa kuitenkin OECD:n keskiarvoa vähäisempää, kertoo tutkimus.

Suomessa on tiukat tekijänoikeussäännöt, jotka näkyvät koulussa opettajien epävarmuutena siitä, mitä he uskaltavat jakaa. Wilma-järjestelmä helpottaa opettajien ja vanhempien yhteistyötä.

Jos oppilaiden tietokoneen käyttöä tarkastellaan kotona ja koulussa kansainvälisesti, internetin käyttö on Suomessa vähäisempää, kuin muissa Pohjoismaissa. Vuonna 2012 tehdyn testin perusteella tietokoneen ja internetin käyttö on koulussa selvästi lisääntynyt vuoden 2009 testiin verrattuna. Oppilaista 56 % ilmoitti käyttävänsä internettiä arkena alle tunnin päivässä, mutta koulun ulkopuolella nettiä käytetään enemmän.

Oppilailta kysyttiin myös erilaisia tietokoneen käyttötapoja koulussa. Eniten lisääntynyt käyttötapa on chattailu, sekä tiedon hakeminen netistä. Ryhmätöiden tekeminen ja yhteydenpito muihin oppilaisiin on lisääntynyt maltillisesti (4 %), sekä opetusohjelmien käyttö Y-aineissa on lisääntynyt 3 %.

Kysymysten perusteella tieto- ja viestintäteknologian käyttö Suomessa on OECD-maiden keskiarvoa aktiivisempaa. OECD-maissa tietokoneen käyttö koulutehtäviin oli yleisempää koulun ulkopuolella kuin koulussa. OECD-maissa oppilaista haki 42 % vähintään kerran viikossa netistä tietoa koulutehtäviin ja kotona 46 %.  Toisinkuin Suomessa koulussa haettiin tietoa netistä kerran viikossa 35 % oppilaista ja kotona vastaavasti 28 %.

Tietokoneen käyttö on herättänyt paljon keskustelua sen vaikutuksista harrastuksiin, koulunkäyntiin ja terveyteen.

PISA 2012-tutkimuksessa oppilailta kysyttiin opiskeluun sitoutumisesta ja viihtyvyydestä koulussa. Ne jotka käyttävät tietokonetta päivässä yli neljä tuntia, menestyvät koulussa paljon huonommin, kuin ne jotka eivät käytä tietokonetta paljon, mutta myös ne, jotka eivät käytä tietokonetta ollenkaan eivät menesty yhtä hyvin. Enemmän kuin 6 tuntia päivässä koneella viettävät opiskelijat tuntevat olonsa yksinäisiksi. Opiskelijat, jotka viihtyvät koneella paljon, kokivat vaikeaksi saada ystäviä. Heistä saattaa välillä tuntua, etteivät he kuulu kouluun. Parhaimmat pistemäärät saivat sellaiset oppilaat, jotka käyttivät normaalina arkipäivänä internetiä 1–60 minuuttia. Suurin osa oppilaista oli sitä mieltä, että tietokone on hyvä apuväline koulutehtävien tekemiseen.

Liialliseen koneen käyttöön teini-iässä pitäisi puuttua, koska siitä on niin paljon haittoja. Tietokoneen käyttö yhdistettiin myös myöhästymisiin aamuisin, sillä nuoret viettävät liikaa aikaa tietokoneella yömyöhään. Tietokoneen kohtuullinen käyttö on hyödyllistä lukutaidolle. Internetin käytössä silti täytyy olla huolellinen, sillä verkossa kuka vain voi julkaista mitä vain.

Lähde:

Leino, Kaisa ja Nissinen, Kari 2012: Verkkolukutaito ja tietokoneen käyttö PISA-tutkimuksessa 2009. Teoksessa Sulkunen, Sari ja Välijärvi, Jouni (toim.): Kestääkö osaamisen pohja PISA09. S. 63–77. Opetus ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2012:12.  Luettavissa verkossa http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2012/liitteet/okm12.pdf?lang=fi


Kirjoittajat: 14sLI lähihoitaja B

 

Tervetuloa ammattiopisto Lieksan lähihoitajien kirjallisuusblogiin! Tässä blogissa on lähihoitajaopiskelijoiden katsauksia oman alan teksteihin sekä kirjapiiriläisten kirjoittamia oman alan artikkeleiden tiivistelmiä. Teksteihin on merkitty tarkat lähdetiedot, jotka tarvittaessa johdattavat lukijan alkuperäislähteille.